Rohkenen olla eri mieltä
Ilta-Lehdenssä Juho Rahkonen (24.10) kirjoittaa erittäin tärkeästä aiheesta, josta olen saarnannut kohta kaksi vuosikymmentä, peitetyin sanakääntein. Mediakuplat ja kärjistyneet mielipiteet eivät ole syntyneet omana aikanamme vaan ovat ikivanhaa perua. Tämä koskee vaikkapa maahan muuttoa ja sitä, kuinka miehet asennoituvat siihen kielteisemmin kuin naiset jo lapsena tätä seuraten. Ei sosiaalinen media tätä ilmiötä ole mihinkään kärjistänyt vaan koko ajan loiventanut.
Kuplat eivät nekään ole sosiaalisen median tuotetta, vaan nekin ovat koko ajan katoamassa perinteisten pienten kuppikuntien ja yhdessäolo-organisaatioiden hävitessä myös maaseudulta. Ne korvautuvat paremmin toimivilla asiaorganisaatioillamme. Niinpä takametsien miehet tai kaupunkien slummikulttuurien edustajat ovat tavanneet nyt myös sellaisia miehiä ja naisia, joiden kupla vaatii venymistä, ettei lennä sieltä ulos mielipiteineen ja omituisine asenteineen. Arvojen ja normien muuttaminen toki käy hiven hitaammin, mutta nekin ovat muuttumassa yllättävän nopeasti. Sama kun koskee myös medioitamme, toimittajia.
Globaalit rokotekeskustelut ja niiden lieveilmiöt ovat taas esimerkkejä rokotevastaisuudesta silloin, kun joka kymmenes rokotettava potee piikkikauhua ja perustelee sitä kokonaan muilla syillä kuin pelolla. Pelko on taas aseista se ensimmäinen ja käytetyin rinnan häpeän kanssa. Takavuosina rokotus oli pakollinen eikä siitä sen kummemmin keskusteltu ja maaniteltu kansalaisia, milloin rokotettaviksi tai kuvattaviksi. Naisten kohdalla tämä hoitomuoto sujui ehkä hieman mutkattomammin kuin hoitoon hitaammin vääntäytyvien miesten tapauksessa.
Tasavallan presidentti juristina tunsi kansansa ja esitti ”nyrkin” perustamista hoitamaan vaativat pandemian hoitoon ja torjuntaan vaadittavat tehtävät asiantuntijoineen. Poliitikot ja pääministeri kaatoivat ehdotuksen ja näkivät siinä kohtuullisen pelin paikan. Niinpä se pönkittikin ensin pääministerin asemaa, mutta pandemian jatkuessa ja päätösten muuttuessa entistä vaikeammin toteutettaviksi poliittisina valintoinamme, juuri nämä poliittiset valinnat johtivat nykyiseen kaaokseen. Kuka tahansa olisi tämän voinut aavistaa presidenttimme tapaan sitä pohtien.
Juho Rahkosta lopuksi lainaten, käsitys mielipideilmaston polarisoitumisesta ja ”ääripäiden” voimistumisesta on pitkälti angloamerikkalaisesta identiteettipolitikoinnista peräisin olevaa tuontitavaraa. Toisaalta juuri internet, sosiaalinen media ja globalisaatio tekevät ihmisistä entistä samanlaisempia. Elämme jo eräänlaisessa maailmankylässä, jossa niin fyysiset kuin henkisetkin välimatkat ovat menettäneet merkitystään.
Viime vuosina on tullut tavaksi ajatella, että väestöryhmien väliset mielipide-erot ovat revenneet ja mielipideilmastomme on polarisoitunut. On ennustettu keskustahakuisten, maltillisten puolueiden hiipumista ja poliittisten ääriryhmien kannatuksen kasvua. Tilastollinen data ei kuitenkaan tue näitä väittämiä, ainakaan Suomen kohdalla.
Mitäpä tuohon olisi lisättävissä, ellei sitten ala pohjustaa kertomusta peitetyin sanakääntein, ettei vaan loukkaisi suomalaisen herkkää hipiää tieteen tekijänä ja tutkijana, poliitikkonamme samalla puuhastellen.
Puhumattakaan tutkija kollegoistamme, jotka odottavat vain tilaisuutta päästä lyömään kollegaa käyttäen aseena politiikkaa, pelin politikointia. Sitä kutsutaan kansakuntamme kiusaamiskulttuuriksi, jota tutkijat ja tieteilijät käyttävät silloin, kun kollega rohkenee mukaan oman aikamme mediakeskusteluun. Sitä taas kutsutaan tiedepolitiikaksi.