Rosa Liksom on juuri parhaillaan MTV:n toimittajan haastateltavana. Hän on sekä kirjailija että kuvataiteilija. Seurasin hänen uraansa Lapissa ja Pohjoisessa, Oulussa asuen. Kuljin tuolloin joka savut Lapissa kiertäen ja myös hänen kotiseutunsa tutkijana kartoittaen.
Lapissa alueet erottuvat toisistaan hyvin jyrkästi lähestyttäessä saamelaisten asuttamia kyliä ja ylittäen samalla rajat niin itään kuin länteenkin. Syntyi Lapin tutkimuksia sarja yhdessä Turun yliopiston sosiologian laitoksen ja Oulun yliopiston maantieteen laitoksen toimesta. Elimme 1970-lukua.
Ehdin toimittaa sitä rinnan Maantieteen laitosten omien julkaisujemme kanssa sekä kirjoitella vapaa-aikana Kalevaan, Pohjolan Sanomiin, Lapin Kansaan, mutta myös Turun Sanomiin, Savon Sanomiin, Iisalmen Sanomiin, Satakunnan Kansaan, Maaseudu Tulevaisuuteen mutta eniten Karjalaiseen ja Etelä-Saimaaseen. Silloin velä kirjoituksista maksettiinkin. Myös Helsingin Sanomat maksoi. Nyt ei julkaise ilmaiseksikaan. Se kertoo nykymedioistamme kaiken.
Rosa Liksom on monella tapaa sukulaissielu. Varoi joutumasta julkisuuteen ja on pohjoisen kautta tiensä valinnut sekä sanoo, kuinka tie lopulta valitsi hänetkin. Tutkimus ja tiede jäi kuitenkin vieraaksi. Se oli harmi. Siitä jää virheellinen ja väärä akateeminen mielikuva, joka on kaukana sen arjesta duunina. Väite, tie minut valitsi, en minä tietäni valinnut, jää selittämättä tieteen keinoin. Tunteet tieteenä ovat harhaan johtavaa humpuukia, siinä missä oman aikamme toimittajien kolumnitkin.
Siinä hyvä tarina voittaa tylsän totuudenkin ja moni tieteen ja taiteen ystävä on tunneihmisenä mukana kovassa arjessa, jossa mitataan muutakin kuin miellyttäviä aikoja tai palkintoja, hyvin kerrottua tarinaa, mutta ei totuutta lainkaan. Totuuden kertoja on omana aikanammekin vaikea tapaus siedettäväksi. Totuutta on vaikea sietää etenkin tällaisena aikanamme.
Kun tiede muuttuu duunina arkipäiväiseksi, samalla myös taide, kuvataide ja musiikki avautuu osana sen juuria. Se on kovaa duunia, jossa on kyettävä myös toistamaan yhtenään, äärettömän raskasta rutiinia, joka muistutta pakkoneurootikon kykyä käynnistää kaikki aina alusta. Kymmeniä, satoja, tuhansia kertoja omassa labrassaan viihtyen.
On annettava tien kuljettaa, jolloin myös taiteen akateemisuus luovana prosessina varmasti katoaa sekin. Yksin siinä etenee nopeammin, yhdessä ja verkostuen pidemmälle, näin väitetään. Lapsi sen osaa ja menneen maailman muistomme, alkuperäiskansamme ja kenties jopa jotain meitä paljon viisaampaa sinne piilotettuna, muiden piilottamana. DNA-rakenteissa asuvaa ja ehkä juuri sinne kätkettynäkin.
Kun se alkaa avautua, kirjan kirjoittamisella on sellainen tarve, jossa sitä ohjataan ikään kuin muualta. Samalla se alkaa syödä kuin sika. Tie todellakin valitsee silloin sanasikin ja sanottavasi. Luovasta prosessista tulee aidosti innovatiivinen ja irti sen hetken arjesta. Silloin on varottava sitä, mitä luet tai mihin silmäsi kohdistat, millaista musiikkia ja puhetta kuuntelet.
Julkisuus voi sen pilata ja siinä Liksom on ollut oikeassa vältellen sitä nuorempana palkittuna kirjailijana. Julkisuus ja media olisi voinut viedä järjen, kyvyn hallita itseään, julkisuutta. Pilata koko elämän, luovuuden lähteet. Monelle lappilaiselle nerolle kävi näin. Heidät halattiin hengiltä.
Nobelia ei pidä jakaa silloin, kun ihminen on vielä järjissään ja luova. Reidar Särestöniemen hän mainitsee esimerkkinä ja pari kirailijaa pohjoisesta. Pois pilattuja neroja. Kun sellaista, pois pilaamattoman tekstiä lukee, veistosta ja maalausta ihailee, se on kokonaan muuta kuin viihdettä tai vanhan kertausta.
Tässä kokemuksessa tiede ja taide ovat sama asia. Poikkitieteisyys ja -taiteisuus ovat yhteistä kieltämme riippumatta kulttuuristamme. Syvyys alkaa siitä, kun rakennat sen päälle, johon parhaat ovat lopettaneet. Mitä olisi tiede, joka ei tuota koko ajan uutta?
Rosa Likson on tänään viisas nainen. Kaikki viisaus asuu näissä hieman jo iäkkäämmissä naisissamme. Heitä ei horjuta enää mikään. Miksi hallituksessamme ei ole sellaista hahmoa, joka hoitaisi myös pitkän juoksun vaatiman maratoonarin kokemuksen naisena?