Runon ja suven päivän koittaessa
05.07.2022
Olen kirjoittanut suomalaisuudesta niin paljon etten enää jaksaisi siihen puuttua muuten kuin hakien selitystä sille, miksi me haluamme ankkuroida itsemme tuhansia vuosia vanhoihin kielellisiin ja kulttuurisiin traditioihin sekä rajoihin, jotka railona aukeavat.
Maantieteilijänä ja valtiotieteilijänä, mutta myös biologina oletan meidän omaa suhdetta itseemme mitattavan myös geneettisesti osana paikkaa ja juuriamme sekä historiallista, ajallista menneisyyttämme. Meillä on siten oltava fyysinen ja ajallinen kosketus siihen biologiseen ympäristöön, jossa spatiaaliset juuremme ovat myös geneettisesti, eikä vain kielellisesti, saati poliittisina oppirakennelminamme ja myöhempänä kulttuurisena pääomana ja sosiaalisena muistina.
Emme ole juurettomia kuten eivät ole eläimetkään, linnut suunnistaessaan käsittämättömällä taidolla kotipesäänsä Afrikan tai Euroopan talvehtimispaikoiltaan kesäiseen pesimäpaikkaansa soidinmenoineen.
Kesti tuhansia vuosia, ennen kuin kielten, geenien ja kulttuurien pohjalle syntyivät nykyiset valtioyhteisöt ja niiden identiteetti, sekä rajat piirtävä regionalismi että sisäsyntyinen spatiaalinen juurtuminen alueeseen.
Ikävä kyllä kielessämme on vain yksi aluetta tarkoittava käsite, kartalle piirrettävä, vaikka alueesta puhuessamme tarkoitamme kokonaan muuta, juuriamme. Kansat ovat siinä kuviteltuja yhteisöjä siinä missä kylien yhteisöt, saksaksi gemeinschaft ja gesellschaft käsitteet. Yhdessäolo-organisaatiot ja asiaorganisaatiot.
Kansalla, kuten kylällä, on yhteiset kokemukset, kieli on edelliseltä sukupolvelta peritty sekin. Samoin periytyvät geenimme ja kulttuurimme, yhteinen historia niiden liimana. Se on osin myötäsyntyinen, muuttolitujen tapaan, osin opetettu ja tällaisten kirjoitusten ja koulutuksen tulosta. Mediayhteiskunta ja sen reaaliaikaisuus ovat osa tätä samaa prosessia sekin.
Suomi syntyi traditiomme mukaan ja juridisesti vuonna 1917 tai oikeammin jo vuonna 1809. Valtiollisen suvereniteetin vuosi on kuin veteen piirretty viiva ja Aleksanteri I puhui Suomesta kansakuntana jo Porvoon valtiopäivillä. Toki irtiottoa Ruotsista oli ollut jo paljon aiemmin itäisänä suurena maakuntana ja veronmaksajana. Keskeiset valtiolliset instituutiot luotiin useassa vaiheessa. Suurin osa lapsista oppi viimeistään koulussa ja kansanopetuksessa olevansa suomalainen.
Venäjän vallankumous oli viimeistään käänne, jossa Suomi otti asemansa läntisten demokraattisten valtioitten joukossa. Jopa monessa asiassa sen eturintamassa. Kun Suomi lopulta itsenäistyi vuonna 1917, harva asia muuttui. Suomen parlamentti saattoi todeta Suomen itsenäistyneen, vallankumousta ei Suomessa syntynyt vaan eduskuntamme jatkoi toimintaansa. Suomi ei eronnut Venäjästä vaan bolsevistinen Venäjä Suomesta.
Kansat eivät ole uskon asioita, kuten kielentutkija Janne Saarikivi kertoo Helsingin Sanomien pitkässä ja perusteellisessa kirjoituksessaan 2.7.2022. Kielentutkija ei ole maantieteilijä, ei valtiotieteilijä eikä poliitikko. Kieli on tärkeä mutta samalla hyvin muuttuva ja moni valtio pitää sisällän lukuisan määrän kieliä. Se ei määritä kansan ja valtion syntymistä. Lisäksi ilmiö on hyvin lähellä juridiikkaa, perustuslakejamme. Siksi itse korostan yhtenään perustuslakituomioistuinta. Valtio ei saa ajelehtia muuttuvien edustajiemme ja muuttuvan kielen mukana.
Suomalainen esihistoria on sekin paljon monimutkaisempi kuin kertomus tänne saapuneista heimoista, geeneistä, kielistä ja kulttuurivaikutteistamme. Tämän ajan terminologiaa käyttäen se on poikki- ja monitieteinen ilmiö ja mukana on myös hybridivaiheitakin. Se on myös muuttuva, dynaaminen tapahtuma, alkuperäistä ei ole olemassakaan.
Kyse on luovasta prosessista ja me elämme siinä mukana kuin veneinemme virtaavassa vedessä. Veneestä katsoen tulkinta on toinen, kun rannalta meitä seuraten. Uralilaisen kantakielen tutkiminen on sekin vain pala tätä kansakuntaamme. Sveitsiläistä, saati venäläistä kanakuntaa ei voi määrittää kielen avulla, ei myöskään suomalaista.
Väestömme läpi kulkee myös suuria geneettisiä eroja. Se on rikkaus eikä kerro sekään suomalaisuuden synnystä. Saamelaiset ovat usein geneettisen tutkinnan suursuosikkeja. Helsinkiläiset eivät ole niin suosittuja. Jäämeren rannalla asuttiin jo 10 000 vuotta sitten ja Helsingin paikalla oli silloin sata metriä vettä.
Suomalisten kuvaaminen metsien kansaksi on liki kansallisromanttinen kertomus, mutta todellisuudessa olemme koostuneet useammasta kansasta. Rannikon ja sisämaan kulttuurit ovat olleet kovin erilaisia, mutta samalla on muistettava, miten maa nousi merestä ja on maailman saarisin ja järvisin asua.
Tänään kulttuuria muokkaavat muut kuin luontoon liittyvät piirteet eikä niiden muuttumista ja määrää voi pitää suomalaisuuden määrittäjänä sitäkään. Näin kun tapahtuu kaikkialla ja syrjäistä Suomea vikkelämmin. Alussa olimme pohjoinen ja itäeurooppalainen valtio, joka luotiin geenien sijaan etenkin kielen ympärille. Tänään olemme kokonaan muuta ja välillä meitä yhdistää eniten jääkiekossa hankitut maineteot tai takavuosina meidät juostiin maailmankartalle. Armi Kuusela poisti silmistämme ruotsalaisten pilkkaaman mongolipoimunkin. Meistä tuli maailman kauneimpien naisten kansakunta. Nämä pintailmiöt ovat tänäänkin oman aikamme tuotetta ja vaihtuvat jopa reaaliaikaisesti.
”Samaan aikaan kun tekoäly tukeutui päätöksentekoomme ja vastuullisuus kasvoi, väkiluvultaan pienet Pohjoismaat Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska ja Islanti olivat sielläkin kansakuntien kärjessä. Ei vain elämänlaadussa, sananvapaudessa, demokratian toimivuudessa tai onnellisuudella kansakuntia vertaillen. Sen sijaan turvallisuuden pohdinta, aseet ja sodan äänet, ei ollut militaristisena ilmiönä ensimmäisten joukossa. Tätä ei sivistysvaltio enää tarvitse, ajateltiin.
Pandemian myötä muutos alkoi kuitenkin näkyä eristäytymisenä ja täydellinen shokki koettiin Venäjän hyökättyä Ukrainaan, sodan kasvot paljastivat, miten rajan takana Venäjällä kaikki olikin toisin. Pohjoismaat tiivistivät yhteistyötään ja Natosta sotilasliittona tuli yllättäen yhteistyömme avainsana. Käsitteet teesi, antiteesi ja synteesi tarkoittivatkin rajan takana Venäjällä mytomaniaa, eskapismia ja putinismia. Dualismi koki sekin renessanssin ja syntyi suljettu ja itseriittoinen yhteiskunta, pelon maatiede.
Tiede ja sen klusterit ”cluster illustrate” valaistuksen välineinä, ei ollutkaan enää voimassa, Suomen talvisotana kokema helvetti, sota ihmisen äänenä, käynnistyi jälleen idästä, Venäjältä. Syntyi ylimielisyyden hybridi, Boababin siemenet olivat jääneet kitkemättä Pikku Prinssin lukijoilta, kaaosteoriat tunkivat idästä shakkia pelaavaksi kerrotun kulttuurin venäläisiin kertojiin aiemmin luottaen.
Teesistä, antiteesistä ja synteesistä olikin tullut sairaalloista valehtelua, todellisuuden pakoilua ja läntisen maailman pohdinnan hyveet oli käännetty menneen maailman ja maailmansodan kauhuista kertovaksi putinismiksi. Suomessa talvisodan petoksesta, Mainilan laukauksista muistuttavaksi kauhuksi idän ja lännen välissä asuen. Olematta kuitenkaan enää naiivi ajopuu vailla varautumista geopoliittisiin faktoihin.”
Tuo kirjoitus on suora lainaus edellisen kirjani kansitekstistä: ”Teesi, Antiteesi, Synteesi: Mytomania, Eskapimsi, Putinismi – Talvisodasta Zelenskyin Ukrainaan ja Natoon / Finland’s Winter War to Zelenskyi’s Ukraine and NATO.”
Tasan vuosikymmen sitten kirjoitin Eino Leinon päivänä kotisivulleni ”WWW.clusterart.org” sekä sosiaaliseen mediaan (FB) ja myös perussuomalaisten sivustolle artikkelin ”Kadotettu maailma”. Liitän sen nyt tähän jatkamatta pohdintaa, joka näyttäisi muuttuvan rajusti jo yhden vuosikymmenen aikana.
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Tiedelehti Natura kertoo, kuinka maailmankaikkeuden laidalla, noin 450 miljoonan valovuoden etäisyydellä meistä majaileva tähti T4C 8241 2652 on menettänyt sitä ympäröivän valoisan pölypilvensä. Tuo pölypilvi on yleensä planeettojen syntyainesta ja havaittiin tämän tähden ympärillä ensimmäisen kerran vuonna 1983.
Kadonnut tähtisumu
Tämän jälkeen pilvi alkoi jostakin syytä hämärtyä vuonna 2009 ja katosi lopulta olemattomiin. Professori Benjamin Zuckerman vertaa sitä ikään kuin Saturnuksen renkaiden nopeaan katoamiseen. Olkoonkin, että nyt kadonnut rengas oli monin verroin mittavampi, aurinkokunnan kokoinen katoamistemppu. Katoamisen ovat havainneet muutkin tähtitieteilijät ja sitä pidetään mahdottomana selittää. Tähtitiede ei tunne vastaavaa tapahtuneen koskaan aiemmin. Ja se on todella ikivanha tiede.
Havaintovirhekään se ei oikein vaikuttaisi olevan. Kaikki annetut selitykset ovat tiedemiesten esittäminä liian kaukaa haettuja, kun ilmiö on vielä niin hetkessä tapahtunut, maailmankaikkeuden tapahtumia mittailtaessa. Yleensä nämä katoamistapaukset hoidetaan miljoonien vuosien saatossa ja mukaan tulevat mustien aukkojen tapaiset kaiken olevaisen nielijät. Suomalaisessa kansantarustossa esitetyt, oma maailmankuvamme mittaiset, hauen nielun mukana tuonelaan kulkevat tapaukset, ovat yhtä hyviä selittäjiä nyt kuin mikä tahansa tähtitieteilijöiden esittämä teoria.
Olevaisen loppu
Nyt tiedemiehet pohtivat, olisiko mahdollista, että näitä äkkikatoamisia tapahtuisi enemmänkin, ja niitä tullaan jatkossa havaitsemaan tuon tuosta. Samalla nämä havainnot tulevat jatkossa myös lähempää omaa linnunrataamme, lopulta omaa aurinkokuntaamme. Arctic Babylon, kirjoittamani kirjan loppulaukka on lähestymässä, ymmärrämme lukemamme.
Joku on rohjennut jo palauttaa mieleen Mayakansan ennusteen, jonka mukaan katoamistapaukset alkaisivat yleistyä hyvinkin hurjalla vauhdilla ja muistuttaa purkautuvaa kudelmaa, jossa oma vuoromme olisi 23 joulukuuta kuluvaa vuotta. Olisimme ikään kuin Nemesiksen opissa, kohtalonjumalan kyydissä. Näin juuri äsken tiedemiestemme Cernin hiukkakiihdyttimessä löytämät Higgsin hiukkasen kaltaiset materian kokoajat ja massan antajat olisivat mereiseksi luonnehdittavassa maailmankaikkeudessamme ikään kuin katoamassa ja samalla myös muut hiukkaset niiden mukana.
Pitsiverho ympäriltämme pimenee, tähdet häviävät, purkautuvat kuten Odysseijan vaimon Penelopen kutimen kuuluikin. Harharetkemme on lopuillaan. Aika olisi samalla, ihmisen kuvaamana, käymässä loppuun, jos sellaista nyt oikeasti maailmakaikkeudessa kuului ollakaan, einsteinilaista suhteellisuutta tulkiten. Ja siinähän me nyt elämme, tahdoimme tai emme, ajattomassa ja paikattomassa maailmassa, itse sitä tulkiten ja lopulta hieman ymmärtäenkin.
Katoava varallisuus
Katoavan materian ja energian merkkejä ajassamme on paljon. Ennestään muistamme, kuinka toinen pari sukistamme on koko ajan katoamassa, ja jostain täytyy löytyä se maailmankaikkeuden ulottuvuus, jossa nämä kadonneet sukat piileksivät. Vanhenevan kansakunnan dementoituneeseen muistiin ei ole aina luottamista ja niinpä piilotettua olevaista on mahdollista etsiä nyt myös hiukkaslaboratorioista ja kiihdyttimistä sekä katoavasta neutronien maailmasta fyysikkojen avustamana ja neurologien rinnalla.
Kaikkea ei pidä panna myöskään ajalle tyypillisen moralisoinnin, saati alkoholin tiliin. Alkoholin katoamista ei kansakunta kestäisi. Siitä puhuminekin johtaisi syvään traumaan. Markan katoaminen markkinoilta oli sekin oma valintamme. Kriisistä kriisiin kulkeva euro on tulevaa kansantarustoa ja sen katoamista toivovat kohta muutkin kuin Timo Soini ja perussuomalaiset.
Julkista keskustelua ovat käynnistäneet myös vakavasti otettavat tutkimuslaitosten johtajat, ensimmäisenä Pellervon Taloudellisessa Tutkimuslaitoksessa. Pellervolaisten verkostot ovat lähellä materiaa ja luonnonvaroja, joiden katoaminen kansallisesta varallisuudestamme on ollut poikkeuksellisen näkyvää. Jos nyt näkymättömäksi muuttuvaa materiaa ja energiaa voi näin omilla kielikuvillamme enää edes luonnehtia tulematta ymmärretyksi taas kerran väärin.
Sanojen katoaminen
Ymmärtäminen, luetun ja puhutun, on sekin alkanut omituisesti vähetä ja on lähenemässä absoluuttista väärinymmärrystä, kirjoitit tai puhuit mielestäsi, kuinka selvästi ja yksiselitteisesti; kirjoitit kirjan, jossa puhutaan strategiasta, toimintamallista, et vaikkapa kehitysyhtiöstä.
Kirjani nimi (Agropolis Strategy) vain siirtyi Hämeessä kehitysyhtiön nimeksi ja toimintamalli puoluetoimiston tapaiseksi puuhasteluksi. Kun kirjoitat samasta aiheesta monta kirjaa, se on jo mahdoton määrä luettavaksi. Se on tiivistettävä yhteen lauseeseen tai ennestään tuttuun ajatukseen, aforismin kaltaiseen ja jo aiemmin opittuun.
Uuden oppiminen on muuttunut työlääksi, liki mahdottomaksi ja vanha printtimedia muuttui viihteeksi sekin. Siinä lattia muuttui katoksi ja katto lattiamatoksi. Aina löytyy tulkitsija, joka on ymmärtänyt kaiken väärin ja pahansuovasti, on ilkeilevä satiirikko tai taipuvainen sarkastiseen pilailuun. Savossa tulkinta jää aina kuulijalle, mutta miten on muissa maakunnissamme?
SPD-syndrooma (Sematic-pragmatic Disorder) viittaa lähelle autismia ja usein se sotketaankin lähelle sitä. Mutkikkaiden lauseiden ymmärtäminen tahtoo olla vaikeaa ja parhaiten menestytään opiskelemalle niitä ulkoa, hokien samalla tätä opittua. Takavuosina vielä naisia pidettiin verbaalisen semantiikan taitajina, mutta enää ei voi siihenkään luottaa. Kopioinnista, imitoinnista, on tullut sielläkin sääntö, josta ei ole poikkeusta. Kun kopioija ei ymmärrä kokonaisuutta, syntyy pirstaleista tietoa.
Poikkitieteinen alkuperäinen kirjoitus muuttuu fragmenteikseen. Koko läntinen tiede syntyi näiden fragmenttien varkauksista ympäri maailmaa niitä hakien omaamme paljon korkeammilta kulttuureilta. Niiden tulkintaa varten syntyiät eurooppalaiset tiedeakatemiat aikoinaan. Moni menestyy elämässään tällä tavalla, ja kun tiukka paikka tulee, uuden tekstin oppiminen, ymmärtäminen, alkaa olla tuskallista, saati uuden tuottaminen.
SPD ja SDP ovat vain kirjaimen päässä tosistaan ja toinen viittaa valtionhoitajaan. Siihenkin liitettään jotain mennyttä, kadotettua maailmaa, muilta lainattua, varastettua ja imitoitua. Omaa ei ole lopulta nimeksikään. Sekin on lainatavaraa.
Katoava kansanperinne
Uutta puolustusminiteriämme, Rkp:n puheenjohtajaa ja entistä europarlamentaarikkoa, on kuvattu itseironian taitavaksi kauppatieteen maisteriksi, joka on sekin monen mielestä mahdotonta siellä suunnalla opiskelleena. Sellainen on katoavaa kansanperinnettä.
Hän lausui Runebergin runoja Vänrikki Stoolin tarinoista, ja eikös siinäkin ollut kyse kansallisen olemassaolomme katoamisesta. Venäjän pelkoa siinä lietsottiin ja Natoa esiteltiin yhtenä monista mahdollisuuksistamme säilyä kansakuntien joukossa, unohtaen samalla, kuinka Euroopan Yhdysvallat halaa meidät hengiltä talouskriisin kurimuksessa.
Carl Haglund tunnetaan ahkerana neuvostojen, säätiöiden ja järjestöjen jyränä sekä Espoon kaupunginvaltuutettuna, perustamansa Papper-lehden entisenä johtajana ja päätoimittajana. Näitäkin yhdistää joko käsite edesmennyt tai ainakin olemassaolo on koko ajan uhattuna.
Ruotsalainen kansanpuolue on kuitenkin ikuinen ja jää myös hallitukseen, vaikka kaikki muu olisikin katoavaista. Puolustusministerimme ei ole suorittanut asevelvollisuuttaan. Syyksi Wikipedia kertoo urticariaa, nokkosihottumaa. Napoleon raapi itseään aikanaan mahdollisesti juuri nokkosihottuman vuoksi kainalostaan. Siinä asennossa hänet asepuvussaan myös usein kuvataankin.
Ihottumat aiheuttavat monenlaista uhkaa ja uhmaa eurooppalaisten rauhaa rakastavien ihmisten elämään. On hyvä potea ainakin suurmiesten tauteja. Kun historiaa lukevat lääkärit, myös iho- ja sukupuolitauteja tuntevat, he olisivat voineet säästää maailman monelta turhalta sodalta ja kaukaisia sivistyskansoja eurooppalaisten, valkoisen miehen, kiroilta.
Rapakiveen hakattu
Suomen linjasta ei tingitä vakuuskysymyksissä ja oma linja säilyy myös muussa EU-politiikassamme, vaikka sillä ei mitään enää voisi saavuttaakaan. Se on osa katoavaa kansanvaltaa ja itsenäisyyttämme, mutta linja on ja pysyy samana. Siinä on jotain samaa kuin Paasikiven-Kekkosen linjassa ja YYA-sopimuksessa. Kiveen hakattua mutta silti katoavaa muutaman vuoden ja ihmisiän aikana. Kun kiveen hakkaa, on valittava kansakuntana muuta kiveä kuin rapakiveä.
Suomalainen opportunismi syntyy usein juuri rapakivestä. Kuntien olemassaolo on sekin osa pysyvää, joka on katoamassa. Paikallinen demokratia on sekin häilyvää ja ajan henkeen kuuluva ilmiö, viimeisten aikojen odotuksen merkki, lopullisen olevaisen järkkymistä, kuten etäisen T4C 8241 2652 tähden ympäriltä kadonnut kokonainen maailma, avaruuspölyn hiukkaset, maapallomme kaltaisen elämän alku ja loppu aurinkokuntineen.
“Kunnan” symbolin käyttö aurinkoa kiertävälle planeettojen joukolle on kansallinen kömmähdys monien muiden symbolivalintojemme rinnalla, josta voimme kiittää joko Agricolaa tai Lönnrotia. Jos kerran kunnat katoavat ja rajoja muutellaan, miksei sitten samalla menisi koko planeettojen joukkokin aurinkoineen?
Monelle kuntapuolueen jäsenelle se onkin liki sama asia. Aurinko kiertää häntä, aurinkokuningasta, kuntapuolueen päällikön hahmoa, isä aurinkoista tai kunnallisneuvosta. Mihin on kadonnut oman aikamme näkyvin poliitikko Teuvo Hakkarainen? Hänet voi tavata Sonkajärvellä osallistumassa kesämme ainoaan kansainvälisesti seurattuun mediatapahtumaan, eukonkannon MM-kisoihin. Hän kantaa siellä Milka Poimulaa, joka on Hakkaraisen mittoihin haettu kannettava. Hakkarainen ei pidä liian tuhdeista emännistä kantamuksenaan ja kertoo taitavansa myös tekniikan, jolla tummat miehet Jamaikalta juoksevat nopeita aikoja. Tosin ilman eukkoa hartioillaan.
Käsite “neekeriukoista” on sekin kadonnut, häviävää kieltä ja kansantaidetta lakritsapatukan kyljessä. Negroidi -rotu ja sen ominaisuudet sen sijaan säilyvät vaikka oma kulttuurimme katoaisikin. Stereotypiat ovat vain lisääntyneet eurokriisin yhteydessä ja käsitteet välimereisistä kulttuureista ovat nyt rasistisempia kuin koskaan aikaisemmin. Sen saat mitä pakenet.
Vauhti ja valuutta kadoksissa
Katoamassa on myös Usain Boltin vauhti juuri ennen Lontoon kisoja siinä missä suomalaisten takavuosien toivo saada kansakuntana roppakaupalla kultamitaleja näistä olympialaisista mittelöistä. Tapio Rautavaara oli Lontoon kisojen sankarimme joskus valovuosien takaa. Hän osasi sen hyödyntää poikkeuksellisen hyvin. Nyt keihäänheittäjiämme ei päästetä edes antamaan tervehtyneinä näyttöjä muiden urheilijoittemme mukana säälliseen aikaan.
Maailmanlopun merkkejä sekin on. Taas Pielaveden poikaa Antti Ruuskasta sorretaan. Vuosi takaperin hän oli sentään menestynein suomalaisurheilijamme. Ja millaisen kohun ja käräjöinnin jälkeen. Lontoossa taas rakennetaan maailman korkeimpiin lukeutuvaa pilvenpiirtäjää lainarahalla. Samaan aikaan kadoksissa on sielläkin kansallinen valuutta ja sitä painetaan 50 miljardia puntaa lisää aiemman 375 miljardin tukipaketin vähäisenä taantuman brittiläisenä ratkaisuna. Niin helppoa se on, kun sen osaa.
Meillä tällainen summa olisi yli vuosikymmenen valtion budjettimme. Kun pysyy eurosta ulkona voi painaa omaa valuuttaa kadonneiden korvikkeiksi. Se on jotenkin helpompaa kuin ikuinen narina säästöistä. Valuutta on tapa oikoa talouden vaihteluja, suhdannekiertoja. Taantuman aikana rahaa lisätään kiertoon ja otetaan taas nousukauden aikana pois kierrosta.
Mieluummin kerta rutina kuin ainainen vikinä, ajatellaan imperiumin pääkaupungissa ja setelipainojen ääressä. Niin meilläkin tehtiin vielä markan aikana. Ei tehdä enää. Nyt ovat omat keinot vähissä, toisin kuin muualla Pohjolassa. Ruotsissa eletään samoilla luonnonvaroilla kuin Suomessa. Se on meidän pahin kilpailijamaamme. Kohta me haemme kuitenkin saman Naton suojiinkin.
Julkimon kadonnut puolisko
Radiojuontaja Annika Metsäketo on eronnut kihlatustaan Jarnosta. Mediajulkimoidemme eroista on tullut kansantauti siitäkin, lopun ajan merkkejä. Ministeri Ville Niinistö erosi vaimostaan, vihreästä rakkaudesta Ruotsissa ja juontaja Jarmo Kataja omastaan. Kirjailija Kjell Westön rakkaus rakoili sekin ja eikös kaikkien suomalaisten rakastama Antero Mertarantakin päätynyt tähän samaan lopunaikojen menoon – ei merta rantaa rakkaampaa laulettiin vielä lapsena kansan syvissä riveissä. Ei lauleta enää. Taas on yksi kansakuntaa ylläpitävä tarina lopussa.
Niin loppui rakkaus myös kaikkien ihailemalta, viidakon tähtöset -sarjan voittajalta Anni Uusivirralta ja pois on nyt rakkaus lämpöinen tunne jo kaikki mennyt myös malli Mirella Koulliaksen ja hänen sulhasensa yhteiselämästä. Mutta minne katoavat aina nämä kaikki julkimoittemme jättämät puolisot?
Onko heidän kohtalonsa jotenkin samaan sarjaan kuuluvaa uudessa mediamaailman hiukkasmeressä kuin tuhka tähtien ympärillä maailmankaikkeudessa, kadonneet sukat hakien pariaan jossain uudessa ulottuvuudessa?
Tätä on moni pohtinut iltalehtiään lukiessaan ja päätynyt virtuaalimaailman niille sivustoille, jossa on määrätön määrä miesten ja naisten kuvia, toinen toistaan persoonallisempia, peilin edessä otettuja. Näiden kuvien takana piileskeleviä profiileja ja kertomuksia lukiessa aika menettää merkityksensä.
Vain robotti kykenee enää avaamaan näitä ihanien miesten ja naisten profiileja, oikein ne tulkitsemaan. Olemmeko jo siirtymässä maailmaan, jossa robotit keskustelevat keskenään, hakevat marketista itselleen sopivaa kumppania?
Säästää se ainakin näiden uusien sosiaalisen median ja internet -ajan julkimoiden aikaa ja vaivaa, tekee siitä välineellisenä elämänä automaatin. Ihmisen katoaminen alkoi juuri tästä prosessista, muuttui lopullisesti välineeksi ja halpamyynnin kohteeksi, ihmiskaupaksi. Kansakuntamme loppulaukka on siten samaa asiaa kuin tähtipölyjen kadotetut maailmat ja ajattoman ajan loppu.