Runon ja suven päivän voisi aloittaa vaikka muistellen kotipitäjäni ja synnyinpaikan tunnetuinta sankaria ja Iislamessa Koljonvirran taistelua. Samalla se tuo mieleen sieltä ensimmäisen suomalaisen todellisen kirjailijan jolle myös Nobel olisi ilman muuta kuulunut, Juhani Ahon. Hänen patsaansa ohi kuljimme kirkkopuistoa päivittäin tyyliin : ”Olen unessa useasti sinun kaduillas koulutie, ja enköhän hautahan asti myös koululainen lie”. Tänään me tiedämme, kuinka ainut pysyvä on muutoksen pysyvyys ja elämme koko elämänkaaren mittaista koulutietä. Tätä runoa muistan lausuneeni useammnin kuin Eino Leinon töitä ja myöhemmin kuuntelimme kuinka Veikko Sinisalo esitti yksin Väinö Linnan tuntemattoman salille, jossa tuhat poikaa olivat hyvin hiljaa ja vaikuttuneita Linnan proosasta Sinisalon, myös Koljonvirralla nähdyn, Sven Tuuvan taidoista.
Sven Tuuva
(J. L. Runeberg)
Sven Tuuvan isä kersantti ol’ ollut aikoinaan,
jo kuului Kustaan sodassa hän polveen harmajaan;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
last’ ympärillä yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.
Älyä kuinka liiennyt lie äijält’ itseltään
jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
mut liian paljon antanut lie vanhemmille kai,
kun poika viimesyntynyt vain rippehiä sai.
Sven Tuuva varttui kuitenkin, mies tuli harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol’ iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.
»Mi, Herran nimeen; poikani, sun perii hiljankaan?»
näin ukko Tuuva useinkin jo hoki huolissaan.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää
ja itse käypi miettimään, min kesti miehen pää.
Kun tuli Tuuva kersantti ja vanhaan virtehen
taas kerran lauloi: »Mikä mies sinusta tulee, Sven?»
niin aivan ukko ällistyi, kun poukahuttaa ties
Sven leveästä leuastaan: »Ka, niin no, sotamies!»
Lopulta pilkka-katsehen kersantti-vaari loi:
»Vai sotamies, sa tolvana? Oh huuti, poika hoi!»
»Niin», tuumi Sven, »min täällä teen, se kaikki kieroon vie,
ehk’ eest’ ei maan ja kuninkaan niin konsti kuolla lie.»
Tuost’ ukko Tuuva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven otti pussin selkähän, läks joukkoon lähimpään.
Mies terve, mitan täyttävä, ja muusta huoli viis,
hän pestin väkeen Dunckerin sai tinkimättä siis.
Nyt tuli sotatemppuja Sven Tuuvan harjoittaa,
se omituist’ ol’ laatuaan ja nähdä hupaisaa.
Korpraali huusi, hohotti, ja hohotti ja huus,
Sven todet, leikit väänsi vain kuin itse totisuus.
Ol’ uupumaton kyllä, jott’ ei verran vetäjää,
hän maata polki; tömisti ja heilui hiessä pää;
mut käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan,
päin oikeaan, päin vasempaan, päin vastoin aina vaan.
»Olalle pyssyn» oppi hän, »jalalle pyssyn» tais,
»päin pistin», »kunniaa», on kuin hän kaiken oivaltais;
mut »kunniaa» kun huudettiin, hän laski pistimen,
»jalalle pyssy» käsky soi, olalle veikin Sven.
Näin tuli tuiki kuuluksi nyt Tuuva tempuistaan,
ja kaikki, miehet, päälliköt, ne kummaa nauramaan;
Sven, vakaana hän astui vain, ol’ altis oppihin,
ja toivoi aikaa parempaa,–niin sota syttyikin.
Ol’ läsnä joukon lähtö nyt, niin miehet miettimään,
täyspäinen tokko Tuuva lie myös myötä pääsemään.
Hän antoi heidän haastella ja tyynnä tuumi vaan:
»Jos muiden kanss’ en mennä saa, kai yksin mennä saan.»
No, pitää pyssyn, rensselin sai hänkin, mukamas,
sai renki olla leirissä, sodassa sotilas;
Sven tappeli ja passasi ain’ yhtä toimessaan,
eik’ ollut arka milloinkaan, jos hupsu toisinaan.
Paluuta tehtiin, kintereill’ on ryssä joukkoineen,
pois jokivartta Sandels nyt vetäytyi verkalleen.
Palasen matkaa eessäpäin veen poikki porras toi,
vain miestä parikymmentä nyt sitä vartioi.
Tien korjuu näillä toimenaan, ja työnsä tehtyään
etäällä taiston telmeestä he jäivät lepäämään,
talosta eineeks ottivat, mink’ irti saivat vaan;
Sven Tuuva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.
Mut ilot jäi, kun törmältä nyt täyttä vauhtia
riens’ adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa:
»Jumalan tähden, sillalle, aseihin!» huusi hän,
»vihollisjoukon tiedetään täst’ yli pyrkivän.»
Päämiehelle hän lisäsi: »Te silta purkakaa,
jos voitte, muuten viimeiseen vereenne taistelkaa!
Jos ryssä pääsee selän taa, niin meidät hukka vei.
Avuksi itse kenraali jo rientää, huolta ei!»
Hän kiiti pois. Mut portaalle pääs tuskin vartio,
kun toisen rannan törmäll’ on plutoona ryssäin jo.
Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee,
jo suomalaista kahdeksan ens’ liekki lakaisee.
Ei hyvä enää viipyä, jokainen hätkähtää.
Uus ukkonen; ja jäljelle vain viisi miestä jää.
»Kivääri käteen, taaksepäin!»–jo kaikki uskoi sen;
Sven Tuuva yksin hairahtui ja laski pistimen.
Myös käännöksessä hämmentyi hält’ aivan ees ja taa,
pois riensi muut, mut portaalle Sven poika porhaltaa.
Hän seisoo siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan,
kaikille valmis neuvomaan parait’ on temppujaan.
Eip’ aikaakaan, kun osoittaa hän niitä kyllä saa,
kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa.
Ne tuli päälle tuiskunaan, mut niistä joka mies
sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa,
mies lähin muiden luodilta hänt’ aina varjoaa;
mut ryssäin kiihtyy rohkeus, min toivo raukenee;
jo saapuu Sandels, näkee tuon, kun Tuuva taistelee.
»Noin, poika uljas, juuri noin!» hän huusi, »tullaan jo!
Äl’ yli päästä piruja, viel’ iske tuokio!
Noin suomalainen taistelee, kas siinä soturi!
Avuksi, pojat, joutukaa! Tuo meidät pelasti.»
Jo näki ryssä rynnäkön nyt tyhjiin rauenneen,
vihollisjoukko kääntyi, pois vetäytyi vitkalleen.
Taas tyynt’ on, Sandels ratsultaan nous, astui sillan luo
ja kysyi, kussa äskeinen ol’ ottelija tuo.
Sven Tuuvaa näytetään. Hän on jo taiston taistellut
ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut;
hän näytti siihen nukkuneen levolle leikistään,
vakaampi ei, mut vaaleamp’ on paljon entistään.
Ja Sandels silloin nukkujaa kumartui katsomaan,
ei tuntematon ollut tuo, vaan tuttu vanhastaan,
mut alla hänen rintansa punoitti nurmi nyt,
ol’ luoti käynyt sydämeen, jo veri ehtynyt.
»Se luoti tiesi maalinsa, on myönnettävä se»,
näin kenraali nyt virkkoi vain, »ties enemmän kuin me;
ei otsaan käydä huolinut, sen huonoks arvioi,
vaan sattui sankar-rintahan, jalomman valikoi.»
Ja sanat nää ne kiertämään jäi väen keskuuteen,
ja kaikki katsoi Sandelsin niin oikein sanoneen.
»Näät Tuuvan mieli kylläkin ol’ lyhyt mittojaan;
pää huono oli», arveltiin, »mut sydän paikallaan.»