Elettiin 1990-luvun alkua, jolloin siirryin MTT:n (Maatalouden tutkimuskeskus) palveluun ja samalla alkoi käsitteen ”agropolis strategia” kehittely rinnan agronetin (ennen internetin tuloa) mutta myös luomuviljelyn sekä ympäristöä suojelevien sekä säästävien toimenpiteiden sarjan läpivienti uusine innovaatioineen ja lajikekokeineen koekentillämme etenkin Loimijokilaaksossa.
Hankkeet toteutettiin yhtäällä omilla koekentillämme mutta myös Loimijokilaakson maatiloilla. Kaikkiaan maatiloja oli mukana ohjelmassa pari tuhatta. Maanäytteitä haettiin niitäkin ympäri globaalia maailmaa. Mukana oli samalla kouluttajia ja neuvojia sekä uuden ammattikorkeakoulumme opiskelijoita.
Toimitimme aiheesta lukuisia julkaisuja ja teimme myöhemmin EU-kautemme aikana selvityksiä myös tuloksista tiloilla, jotka olivat mukana ohjelmassamme. Mukaan tuli uusia jokilaaksoja ympäri Eurooppaa ja lopulta myös Kiinasta. Rahoitus hoidettiin EU:n toimesta. Olimme Euroopan kärjessä ja meihin luotettiin myös suurten ohjelmien toteuttajina.
Tulokset poikkesivat samaan aikaan kansallisista vastaavista tuloksista. Erot liittyivät etenkin innostukseen ja kiinnostukseen ympäristönhoitoon ja sillä saavutettuihin tuloksiin. Erot olivat jopa erittäin suuria ja kertoivat tiedon ja sen jaon sekä tulosten rohkaisevan viljelijöitä aktiiviseen myös uusien ja innovatiivisten viljelytoimenpiteiden toteuttajina.
Samalla korostui tiedon jaon ja sen palkitsevuuden merkitys sekä tutkijoiden läsnäolon tärkeys, neuvojien ja kouluttajien rinnalla, onnistuneen ympäristöhoidollisen prosessin läpiviennissä suomalaisen viljelijän ja maaseutukulttuurin sisällä sekä vieden sitä myös maamme rajojen ulkopuolelle.
Kyse ei ollut niinkään taloudesta ja voitoista, kuin korkeasta osaamisesta ja sen tuomasta konkreettisesta tuloksesta, mitattaessa vaikkapa maaperän muutoksia tai salaojaputken typpi- ja fosforipäästöjen vähenemistä. Ne kun olivat merkittäviä oikeiden ravinnepäästöjen ja niiden lähteiden löytyessä ammattiauttajien toimesta.
Vuonna 2006 kirjoitin aiheesta myös medioihimme ja omalle sivustolleni, kuten joka viikko aiemminkin. Oletan, että kotisivuni palveli usein paremmin, kuin media-apu perinteisemmän median kautta muutaman kerran vuodessa hankittuna.
Se että tätä toimintaa on sittemmin alettu vaikeuttaa ja tehdä kiusaa osana suomalaista poliittista tai kiusaamiskulttuuriamme, on hidastanut uusien innovaatioiden leviämistä, siinä missä luontomme hoitamista luonnonvaratalouden hoidossa ja ylläpidossamme ylipäätään.
Joskus muistuttaa siltä, että eniten siitä puhuvat syyllistyvät myös ikävimmällä tavalla sen vahingoittamiseen. Valta ja sen hamuaminen, poliittinen tarkoituksenmukaisuus väärin ymmärrettynä, ei lisää tietojamme maatiloilla ja metsissä, soilla ja vesistöissämme pelkällä kiusanteolla ja väärällä propagandalla.
Olisiko mahdollista, että keskittyisimme jälleen kerran hoitamaan tiedettä ja sen tuloksia tavalla, johon emme sotkisi mukaan sellaista toimintaa, jolla lisäämme ympäristömme pilaantumista, mutta saavutamme ehkä arveluttavia ja pikaisia poliittisia voittoja pintajulkisuutta hakien. Olisiko mahdollista, että tarkkailisimme omaa työtämme ja sen merkitystä uudesta näkökulmasta, joka ei ole pelkästään varjo vahasta kapitalismista muutettuna vain uuskapitalismin varjoksi.
keskiviikko, toukokuu 03, 2006
Uuskapitalismin varjo
Vappu tuo mukanaan käsitteen työväestä. Presidentinvaalit kertoivat kuinka työläisiä olemme me kaikki. Nykysosiologien mukaan ja etenkin Richard Sennettiä lainaten (the culture of the new capitalism) työntekijän arvo perustuu pikemminkin uudistumiskykyyn eikä niinkään aiemmin arvostamaamme ammattitaitoon. Ihmisen on opittava oppimaan ja oltava joustava, innovatiivinen. Ei niinkään ammattinsa osaava ja pitkän linjan kisällinäytteiden antaja. Niinpä ammattitaitoisia työläisiä ei enää tarvita tai heitä ahdistaa jatkuva hyödyttömyyden pelko.
Uudella työn määrittelyllä tarkoitetaan uutta kapitalismia. Siinä ihanneihminen elää iloisesti improvisoiden ja kuluttaen. Hän on valmis oppimaan kaiken aikaa uutta, joustamaan tarpeiden vaatiessa. Hänessä on potentiaalia ja dynamiikkaa. Uudessa innovaatioyhteiskunnassa hän elää retoriikan ja todellisuuden välisessä kuilussa. Hän pelkää elämän merkityksettömyyttä ja epäonnistumista. Turhuuden ja turvattomuuden pelko on tämä päivän työläisen leimallisin piirre silloinkin, kun elkeet ovat voittajan.
Innovaatioyhteiskunnassa menestyjät ovat uudesta teknologiasta humaltuvia tietokapitalisteja. Tälle pienehkölle ryhmälle oleellista on kyky sietää epäonnistumista. Se on eräs innovaattoreiden tunnusmerkkejä. Toisin kuin varhaisemmassa yhteiskunnassa, jossa karttunut ammattitaito ja käden taidot olivat hyvän itsetunnon ja autonomian merkkejä. Nykyisin tämä hyvin tehty työ on vain nostalgian kohde ja historiallinen hyve.
Samaan aikaan kun aiemmin kahlinnut ankea byrokratia ja luutuneet hierarkiat ovat lopullisesti kadonneet, vallitseva tietoyhteiskunnan Manuel Castellsin mainostama ”virtojen tila” ja Zygmund Baumanin notkean moderni joustavuuskin rajoittavat. Jopa Helsingissä nuorten on purettava pahaa oloaan vappuna käsittämättömällä tavalla. Kehityspotentiaalin ulkopuolelle jäävät nuoret eivät ole yhtään sen paremmassa asemassa kuin toisessa päässä elävät vanhuksetkaan.
Vielä hetki sitten laatu ja erilaisuus merkitsivät. Se oli eräs tapa tulla esille joko työelämässä tai nuorena kapinoitaessa. Nyt sekä opettajilta peruskoulussa, lukioissa ja yliopistoissa vaaditaan väsymätöntä työpanosta ja sitoutumista ilman vastineeksi tulevaa turvallisuutta. Tämä koskee myös hoitajia sairaaloissa ja vanhusten parissa. Työn tuottavuus on vaikeasti reaalisoitavaa, jolloin palkituksi tullaan lopulta muusta kuin hyvin tehdystä työstä.
Uudessa kapitalisimissa työläisten on osallistuttava jatkuviin arviointeihin ja menestyttävä mahdollisimman näkyvällä tavalla. ”Huippusuorituksella” voi taata hetken mielenrauhan ja usein saavutukset ovat vielä helposti rankattavia. Keskiarvon saavuttava ammattitaitoinen ihminen on silloin jo epäonnistuja ja luuseri. Hänessä ei ole potentiaalia. Tämä koskee myös johtoa ja etenkin keskijohtoa, joka omassa tuskassaan ei uskalla hakea edes apua. Tai sitä haetaan liian myöhään.
Tämä sama näkyvyys koskee myös nuoria opiskelijoita. Hekin vaativat arviointeja vakuuttuakseen siitä, että investoinnit opiskeluun kannattavat. Nopeatempoisessa maailmassa kaikki olisi saatava tässä ja nyt uuskapitalismin käyttöön. Kukaan ei kaipaa siinä kipailussa kisällinäyttöjä ja kypsymistä ihmisenä. Uuskapitalismissa nuorten kärsivällisyys ei riitä odottamaan vuosien kulumista ja opiskelukokemuksen kypsempää puntarointia. Siinäkin keskiarvon saavuttaminen on epäonnistumista.
Yhä suuremmassa osassa nuoria ja kaikissa vanhuksissa elää pelko ”potentiaalin” puutteesta. Vanhukset on syyllistetty kilpailua rasittavina ongelmaihmisinä. Vihan, pelon ja turhautuneisuuden kanssa kamppailtaessa syyllisiä on vaikea löytää. Kaikista ei voi tehdä terroristeja. Vastuullisia on mahdotonta löytää kun johto menettää auktoriteettinsä ja tämä näkyy etenkin julkisen sektorin laitoksissa. Oman ”puolueen” miehet ja naiset ovat mukana johtamassa uuskapitalismia. On mahdotonta taistella itsensä vapaaksi maailmassa, jossa vastassa on ei kukaan.
3.5.2006
Matti Luostarinen