Miksi ihmisen julmuus ja pahuus kiinnostaa meitä? Hesari esittelee taas kerran kirjan, jonka aiheena on keskistysleirilääkäri Mengelen mielipuoliset kokeet. Myös televisio esittelee keskitysleirejä tuon tuosta. Ihminen nyt on ainut nisäkäs, joka surmaa oman lajinsa jäseniä. On asioita joille emme voi mitään muuttamatta geenejämme.
Viikinkien kulttuuriin kuului myydä orjia ja Suomessa heitä tavattiin viikinkiajalla, noin 250 vuoden ajanjaksolla tuhat vuotta takaperin, joko tekemässä kauppojaan tai sotimassa tuon ajan ”suomalaisten” kanssa. Myös tämän kertomuksen löytää tämän päivän Helsingin Sanomista (8.5). Historia, väkivaltaisenakin, kiinnostaa medioitamme ja tutkijoita. Väkivallan jäljet näkyvä kauan.
Suomalaiset osasivat jo tuolloin motittaa vihollisensa ja viestityskin sujui rannikolla tulia poltellen. Väkivaltaiset viikingit kokivat retkillään ikäviä tappioita olkoonkin, että tuon ajan historiasta kirjoittaminen löydösten pohjalta on pikemminkin tutkijan valistunutta arvailua kuin ehdotonta faktaa. Siinä on taas vähän samaa kuin omaelämänkerrallisessa kirjoituksessa, muistelmateoksessa.
Syntyy vaikutelma, jossa kirjoittaja on suunnitellut kaiken etukäteen eikä huomisen tapahtumat ole lainkaan kaoottista yllätystä. Pikemminkin tylsää ja etukäteen pohdittua ja suunniteltua. Taatusti näin ei ole ollut. Vain onnettomuudet vaikuttavat olleen etukäteen suunnittelemattomia ja laskelmoimattomia tapahtumia poliitikon muistelmissa. Komeat saavutukset olivat etukäteen suunniteltuja. Riippumatta siitä, miltä ilmansuunnalta ne maahamme lopulta saapuivat.
Suomi oli harvaan asuttua ja köyhien ihmisten elämää, ei täältä aarteita voinut viikinki metsästää. Vuosituhantisen maan seuranta antaa kuitenkin kokonaan toisenlaisen käsityksen meistä kuin tyytyen vain satavuotiaan kansakunnan lähihistorian perkaamiseen. Kirjassani Arctic Babylon 2011 kirjoitan Metusalemin ikäisestä miehestä. Hän oli niin vanha, että hänen varjonsakin kuvaaminen oli minulta liioiteltua.
Neurobiologi, jolla on pidempi sihti geeneihimme kuin vuosituhat, neuvoo kuitenkin meitä käyskentelemään mahdollisimman paljon luonnossa. Olemme puusta pudonneita ja luonnonkansana kielemmekin on sieltä syntynyttä. Meitä pommitetaan uskomattomalla määrällä sellaista tietoa, joka tukkii oman komputaattorimme ja sen avaamisessa jo vartin liikkuminen luonnossa riittää. Omalla kohdalla se on samalla hyötyliikuntaa kalastellen tai puutarhassa. Aasialaisten mukaan se on hyödyllistä mutta ei sekään toki välttämätöntä.
Forssalainen pitkän linjan poliitikko Ilkka Joenpalo (sd) kertoilee lehdessämme (Forssan Lehti 8.5), kuinka hän on hoitamassa palstaansa Urjalassa. Kantapöydän kaverit varmaan kadehtivat noita hetkiä, jolloin Ilkka irtautuu sormet mullassa poliitikon mediamyllytyksestä. Yhdessä Sirkka-Liisa Anttilan (kesk) ja Ritva Vastamäen (kok) kanssa he ovat muodostaneet kolmen suurimman puolueen yhteisen jo iäkkäämmän ykkösketjun kaupunginvaltuustossamme. Olen sitä läheltä seurannut ja kadehtinut heidän taitojaan poliitikkoina.
Kaikilla on oman ammattinsa rinnalla kansanedustajakokemusta ja puolueensa luottamus. Nuorisoketju on vuosisadan verran takana ja kokeilee siipiään tietämättä, mitä on hankkia omat siivet ja tukiverkostot maailmalla. Puhumattakaan lähiyhteisössä kunnan ja maakunnan, kansakunnan rinnalla.
Jos nämä varttuneet poliitikot ovat asiasta yksituumaisia, silloin vastapuolella olevalla nuorisoketjulla on oltava todella vahvat argumentit omille vastakkaisille löydöksille. Toki sellaisia aina löytyy mutta niihin on asennoiduttava suurella varauksella. Kaikilla kolmella kun on sellaista salattua tietoa ja elämänkokemusta, jota voi kutsua myös sydämen sivistykseksi, sosiaaliseksi pääomaksi tai suorastaan geneettiseksi muistiksi.
Hesarissa talonpoikien tarinasta kertoo kolumnisti tutun tarinan alkaen asutustoiminnastamme ja sen laeista mutta eksyy myös pohtimaan, mitä olisi tapahtunut, jos olisikin toimittu aikanaan toisin. Oikea historioitsija ei koskaan ala jossitella historialla. Se on kiintoisaa, viihdyttävää, mutta hyödytöntä puuhaa.
Siellä kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos olisimme jättäneet jonkun pientilavaltaiseen maatalouteen johtaneen lain hoitamatta, kukaan täällä nyt elävästä ei taatusti olisi edes syntynyt. Suomessa asuisi vallan muut ihmiset omine puhdetöineen ja heidän edesottamuksia on turha yrittää edes arvailla.
Forssan paikalliset asiat ja niiden hoito, edustuksellinen demokratia ja kokeneet konkarit, uudistuvat puolueet ja poliittiset ohjelmat sekä vuosisatainen tai tuhatvuotinen perintömme liittyy neljänteen medioitten tänään pyörittämään aiheeseen. Edellä kirjoitettu oli sen johdantoa.
Se on perussuomalaisten puoluekokous ja populistien vaalit Jyväskylässä, puoluejohtajan valinta, puoluesihteerin valinta, puolue-elinten kokoontuminen ja juhlatunnelma. Kaikki hotellit ja majatalot on varattu täyteen jo kuukausia takaperin yli 50 kilometrin etäisyydeltä Jyväskylään. Otin siitä eilen selkoa.
Voin tehdä matkani Jyväskylään joko Forssasta tai Iisalmesta. Vedenjakaja-alueen kummankin Talibantieksi ristimäni reitin puolivälissä on Jyväskylä. Tuo antropologisen ja luonnonmaantieteellisen, miekalla piirretyn rajan ääripäät, kummatkin pientaajamat talousalueineen, Ylä-Savo ja Lounais-Häme, painivat samojen ongelmien kimpussa. Maakunnan pääkeskus on imemässä voimat ja valtio ei ole se sama, johon on aiemmin luotettu. Taas kerran on menestyttävä omin voimin ja pientalonpoikaisella mentaliteetilla. Ja taas kerran vaaditaan populistista liikettä kansan syvien rivien pelastajaksi.
Molemmissa kaupungeissa, talousalueella, perusuomalaiset ovat vaa’ankielenä ja kirkkoherra Heikki Riihijärvi myös aikanaan suosituimpana yläsavolaisena puolueen puheenjohtajanakin toimien (SMP). Tuolta alueelta ovat lähtöisin keihäänheittäjämme, rallikuskimme, painijat ja pesäpalloilijat, kestävyysjuoksijat ja hiihtäjät, valtaosa valtiomiehistämme ja kirjailijoistamme, taiteilijoista.
Näitä kahden kansan väliin jääviä vedenjakaja-alueita on maailmalla muitakin kuin tämä suomalainen. Talibantie kulkee yhden sellaisen yli Kabulista Pakistani rajalle Silkkitienä. Maantieteilijänä ja biologina, sosiologina sekä luonnontieteissä että ihmistieteissä väitelleenä, olen näitä alueita kulkenut hakien innovaatiopolitiikan ituja. Ne kun viihtyvät näillä rajavyöhykkeillä.
Kun yli kaksi vuosikymmentä puoluetta johtanut Timo Soini jää tästä tehtävästä eläkkeelle, se merkitsee vain tätä tehtävää puoluejohtajana. Muut tehtävät jatkuvat ja lisääntyvät. Tiedän tämän kokemuksesta. Uudet syntyvät idut ovat vain pienenä Boababin siemeniä muistuttavia. Kasvualustansa asteroidin räjäyttäviä aikuistuttuaan. Kerroin niistä kirjassani Arctic Babylon lainaten ranskalaisen lentäjän kirjaa ”Pikku Prinssi”. Lentäjä menehtyi ikävä kyllä kovin nuorena. Tuon ajan lentäjät etenkin sotatoimissa hävittäjälentäjinä elivät vain aamusta iltaan.
Sen sijaan se, mitä puolueelle jatkossa tapahtuu, on vain valistunutta arvailua. Niistä varmasti tärkein on koko puolueen, kansanliikkeen, toiminnan aktivoituminen uudella tavalla, uusien ohjelmien tuottaminen poliittiseen ohjaukseen ja toteutettaviksi, hallituksen työn virkistyminen aivan riippumatta siitä, kumpi johtajaksi valitaan, Jussi Halla-ahoko tai sitten Sampo Terho.
Molemmat ovat tässä yksituumaisia kuten siinä, jossa toiminnan arvot ja maailmankuvat eivät populistisena puolueena taatusti muutu, vaan syvenevät ja saavat lisää konkreettista vauhtia ja kärkevämpää, terävämpää ja pontevampaa myös kentälle leviävää toimintaa ja innostusta. Aivan riippumatta siitä, jatkaako puolue hallituksessa tai oppositiossa. Niin suuri tuo muutos tulee olemaan uusien luutien alkaessa lakaista populistisen kansanliikkeen sisällä ja sen terävimmässä johdossamme kansanliikettä samalla ohjaten. Ilmiö on kokonaan toinen kuin ei-populistisissa byrokratioissamme.