Ei uutta länsirintamalta – paluu juurillemme
13.12. 2022
Helsingin Sanomien lifestyletoimituksen tuottaja Mira Helstelä kirjoittaa kolumnissaan syksyn hyvistä uutista. En ala niitä nyt selittelemään. Hyvien uutisten levittely maan johtavan printtimedian toimesta on jo sinällään arveluttava.
Se että länsimetro on lopultakin avattu tai voimalaitospato Etelä-Karjalassa järvilohen ja taimenen kutupaikkoja hakien, on niin pitkän taistelun tulosta, ettei sellaista voisi mitata muuten kuin kertomalla, kuinka sota Ukrainassa on suoraa jatkoa omalle talvisodallemme.
Se, mitä siinä välillä on koettu, voimia kerätty, uutta sotaa odoteltu ja eskaloitumista varrottu ja epäonnistuttu, muistuttaa vain takavuosien koskisodistamme ja lohen kutupaikkojen rakentamisesta lohihisseinämme, ydinvoimalaitoksista, jotka eivät ikinä valmistu.
Se että Fingridin mukaan sähkönkulutus muka laski marraskuussa yhdeksän prosenttia viime vuoden vastaavasta ajasta, on yhtä uskottavaa kuin kertoa, kuinka kolarinuken malliksi on lopulta valittu naisnukke sen jälkeen, kun aiheesta on keskustelu puoli vuosisataa eikä ahtaisiin sähköautoihin kohta muuta mahdukaan.
Se on huonoksi uutiseksi laskettava, kertoo pitkästä lamastamme, ja tavasta tehdä kaikki muukin nyt hieman kevyemmällä kädellä ja pienemmässä koossa. Naiset ministereinä kulkevat edelleen takapenkillä ja turvallisen kuljettajan huomassa.
Eivät autot ole siinä ensimmäisiä sähkön kulutuksen säästäjiämme. Nyt ne ovat naisen mittoihin japanilaiseen tapaan koottujakin. Muistan kirjoittaneeni noista mallinukeista jo edellisen vuosituhannen puolella, eikä siihen mitenkään vastattu. Nyt se alkaa olla myöhäistä. Hullun lailla hurjastelevat nuoret kuljettajat eivät paljoa turvatyynyistä tokene.
Kymmenen Mira Helstelän hyvän uutisen joukossa on myös kouluruoka. Se että kouluun viedään ruoka raakana ja kypsennetään vasta perillä, oli käytännössä jo 1960-luvulla, ja ettei vaan supistetussa kansakoulussa, jossa raaka-aineetkin vietiin kouluumme kotipuutarhan pellostamme.
Koulun käsityötunnilla käytetyt veistosalin suuret höyläpenkit odottivat nekin oman kotini olohuoneen, eli pirtin seinillä, ja pojilta olisi voinut tehdä geenitestit samassa tilassa paikkailtaessa tulevan puusepän sormia ja varpaita höylän ja puukon jäljiltä. Nykyisin näitä nuoria saa pelätä ja välttelemällä ruuhkautuvia keskuspaikkoja, Ruotsissa aikanaan asuen ja mallia hakien, elämä jatkuu vanhaa latuaankin. Realistiset televisiosarjat Ruotsista kertovat missä mennään ja kuinka siihen varautua nyt Suomessa lumimyräkässä kamppaillen. Älä ahtaudu Helsingin slummeihin.
Hyvä uutinen tuolloin, lapsuuttaan eläen, oli tapamme oppia sellaista monialaista ja myöhemmin poikkitieteistä mallia elämällemme, jossa mukana oli juuri sodasta kotiutuneita miehiä ja suuren ikäluokan lapsia. He olivat oppimassa kymmeniä ammattejamme toisiaan auttaen ja ylläpitäen kaikki ne vapaa-ajan harrastukset, joita nykyisin hoitavat julkisin varoin kaupunkikunnissa laitostuneet ihmiset.
Jopa opiskeltaessa hiihtämään, pelaamaan pallolla mitä erilaisimpia pelejä, aiemmin itse opittuja, sekä juoksemaan omilla jaloillamme, yleensä pakoon kiusaajaamme, kenenkään siihen erityisesti puuttumatta. Meidän mukanamme loppuivat niin mäkihyppääjät kuin maratonjuoksijatkin. Mehän muistutimme sotien jälkeen ja aikana slummien lapsia mutta vain maalla asuen.
Kilpajuoksu oli vielä usein juoksemista henkensä edestä suuremman ikäluokan kiusaajilta karkuun. Sen rinnalla oman aikamme kiusaajat ovat lasten leikkejä. Sodan käyneet ihmiset olivat oudolla tavalla pimeitä tai raaistuneitakin. Vammaiset ja rampautuneet hoidettiin ahteissa tiloissa hekin. Totta kai sodat jättivät julmat jälkensä Suomessa, maaseudulla asuen. Se oli osa arkeamme, kasvuympäristö aikuisuuteen. Eivät opettajamme siitä mitenkään poikenneet.
Se että kuluttajat voivat tänään itse vaikuttaa ilmastotavoitteiden toteutumisessa on paluuta aikaan, jolloin muuta vaihtoehto ei toki ollutkaan. Yleensä valitsimme kotitilan tuotteita ja kannoimme marjat ja sienet metsästä, perunat pelloiltamme, koulumme keittiöön nekin. Supistetussa koulussa käytiin vain lauantaisin. Jos et oppinut lukemaan ja laskemaan kotonasi, koulu ei siihen kyennyt vastaamaan.
Se ei ollut valinta vaan ainut tapa pitää toiminta käynnissä ja opettajakin ruuassa. Kylätoiminta sen jatkona on samaa tuon ajan traditiotamme, yhteisöllistä elämää. Talkoot takasivat selviytymisen ja jopa vaurastumisenkin. Sen saavutuksia oli rakentaa kirkot ja koulut, seurojentalot ja yhteiset viljakuivaamot. Elettiin metsien tuloilla ja opittiin työnteko, lopulta koneiden käyttökin jo hyvin varhain lapsena.
Joulun alla maksettava tupla lapsilisänä on epäilemättä ainutkertainen tapahtuma, joka ei jää pysyväksi ja jotain kautta se palautetaan kyllä takaisin kunnan, maakunnan ja valtion käyttöön. Liian monta tasoa ja kättä samaa asiaa muka hoitamassa. Ei sellainen sovi suuren ikäluokan kokemuksiin tavasta auttaa ja tehdä kaikki yhdessä, talkoilla. Näin tehtiin myös Kellon Kiviniemen kalasatama ja nykyinen Suomen kallein asuinympäristö lähelle Oulun yliopiston kampustamme. Tänään se ei enää onnistuisi.
Näin kymmenen Helstelän (HS 12.12) luetteleman hyvän uutisen kohdalla ainut uskottava oli ja on edelleen pääkirjoitussivun tieto siitä, kuinka luokkarajat näkyvät yhä yliopistoissamme, yhä useamman fuksin äiti on lukenut itsensä maisteriksi asti.
Se että työväentaustalta ja samalla koulun vierellä syntynyt kokee lähteneensä ikään kuin takamatkalta, on omituinen tulos. Etenkin kun sen kirjaa Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistolehtori Mari Käyhkönen.
Jos Pohjois-Karjalan Rääkkylän tai Tohmajärven kunnista on luettu maisteriksi saakka ja samaan aikaan työväentaustainen joensuulainen on jäänyt vaille samaa sivistystä, ongelmat ovatkin nyt yliopistoissamme. Ei kai sentään? Mauno Koivisto Turussa hoiti oman koulutuksensa tohtoriksi satamassa työskennellen heti sodasta palattuaan. Ilmiössä ei ole mitään kummallista. Yliopiston sosiologian laitoksen perustaja löytyi Forssasta.
Olen tavannut heitä liki päivittäin siinä missä syntyneen yliopistonkin uusia maistereita ja tohtoreitamme. Vertaillut maailmalla näkemääni. Olemme kansainvälistä kärkeä. Oulun yliopiston synty oli samaa perua, joskin hiven erilaisen oppilasaineiston ja teknisemmän yrittäjäosaamisen oppien, teknopoliksen rakentaen.
Agropolis strategiana mukailee maailmalla kirjoittamaani kirjaa ja on jokaisessa kulttuurissa luonnollisesti luonnonvarojensakin näköinen. Vain Ranskan Monpellierin agopolis poikkeaa ranskalaiseen suuntaan ja sitä vieroksutaan. Suomen mallin istuu paremmin globaaliin käyttöönkin. Elitismi on vieras ilmiö luonnonvarojen käytön kouluttajille.
Jos Helsingin ja Turun yliopistoja pidetään mukamas elitistisinä ja Joensuun yliopistoa fyysisesti ja henkisesti läheisempinä, mutta samaan aikaan vähempiarvoisina, miten on selitettävissä tuolloin 1970-luvulla valmistuneitten joensuulaisten tohtoreitten vieneen kaikki avainpaikat jopa maantieteen professorien virantäytöissä niin Helsingissä kuin Oulussakin?
Heistä valittiin myös rehtorit ja Pohjois-Savosta syntyneet joutuivat jatkamaan monen tiedekunnan ja professorin pätevyyksien hankkimista Oulun ja Turun jälkeen Saksassa, Yhdysvalloissa ja varoen kuitenkin Venäjää. Kun nyt ei ollut pääministereittemme rohkeutta ja rohkaisijoitakin. Mitä nyt Urho Kekkonen torpan poikana Pielavedeltä.
Valtio-opin professori Maija Setälä kirjoittaakin saman päivän Hesarin vieraskynässä, kuinka tuleville sukupolville on annettava mahdollisuudet vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Moniäänisyyteen voitaisiin pyrkiä myös parlamentaarisen edustuksen kauttakin. Uusien valiokuntien perustaminen tuntuu vaaleja ajatellen houkuttelevalta. Todella merkittävä avaus.
Se jos mikä lisää nykyistä sosiaalisen mediamme käynnistämää ja kovin maltillista kansalaiskeskusteluakin, sen tasoa ja tuloksellisuutta. Vielä syntymättömiin ihmisiin on syytä panostaa, ei meihin jo kaiken ikävän kokeneisiin ja usein pettyneisiin. Traumatisoituneisiin suuren ikäluokan edustajiin ja meidän sotalapsien onnettomiin jälkeläisiin. Epigeneettisesti vammautuneisiinkin.
Tulevaisuuden ihmiset eivät tule olemaan yhtenäinen ryhmä vaan moniääninen ja muistuttaa ruotsalaista kansankotiamme. Pakenimme sinne suurena ikäluokkana 1960-luvulla ja nyt puhumme vain ajankohtaisista, ja tätä päivää riivaavista pandemioista ja sodista Euroopassa. Jotain rotia olisi tähän löydettävä tai suljettava Venäjän tapaan turhan puhumisen kanavat. Katkeruudelle ei ole nyt sijaa majatalossa.
Turhasta napinasta olisi päästävä eroon ja hoidettava pienet sähkökatkot samalla tavalla kuin 1950-luvulla, jolloin sähköjä ei vielä ollut Pohjois-Savossa, saati Kemi- ja Iijoen varsilla. Koskisodat syntyivät vasta paljon myöhemmin. Mitä hyvää niistä sodista saimme? Jatkuvan valituksen sähkökatkoista ja kalliista sähkön hinnasta. Joet säästäen lohi nousisi jokiimme eikä sähköistä tarvitsisi koko ajan napista. Lähin ylipisto olisi sekin Helsingissä. Laskettelurinteet ja turistit rahoineen olisivat pelkkä ikuinen visio ilman Oulun yliopiston antamaa apua.
Kyllä me tästä selviämme hoitamalla tietojärjestelmämme kuntoon. Terveydenhuollon ammattilaiset osaavat sen kyllä, vaikka jäljet pelottavatkin. Virheistä voi oppia, kirjoittaa Hesarin päätoimittaja ja velkansa jo maksaneiden maksuhäiriömerkinnätkin poistuivat joululahjana. Aiemmin ne ovat seikkailleet harminamme vuosia maksujen suorittamisesta. Kaikella meitä suomalaisia kiusataankin. Vakuutusyhtiö voi olla vaikein kiusaajanamme.
Samaan aikaan elämä hymyilee myös etelän herroille Helsingissä, valkoinen joulu lumipyryineen hellii heitä ja liikennettä. Nyt ei ole syytä valittaa joulusta.
Kun pahimmasta on kerran selvitty, mikään ei enää satuta, kirjoittaa Jaakko Muilu maksuhäiriömerkinnöistämme. Enää lehden lukija jäi kaipailemaan vain CIA:n muistiota Paavo Lipposesta ja hänen siteistään muinaiseen Neuvostoliittoon. ”En kommentoi” on Lipposen yksiselitteinen vastaus häntä kiusaaville toimittajille.
Sellainen vastaus kun on mieskin, Seppo Kääriäistä ja keskustalaisia nahkurin orsille ojentaen. Onko Mikkelin mänijöitä, juna män justiinsa, lauloi Severi Suhonen, Rääkkylän kunnan lahjana Suomen taiteelle ja kulttuurimme yhtenä rakastetuimpana hahmona. Rillumarei aika oli ja meni.
Esa Pakarisen ohella Rääkkylä on huolehtinut myös muusta kulttuuriannista etenkin nuorten naisten toimesta, ja se kertoo, kuinka maamme yksi syrjäisimmistä sisämaan saaristokunnista kykenee tuottamaan rikkautta pitämättä siitä jatkuvaa meteliä.
Mikkeli tarjoaa useitakin perättäisiä virkoja Brysselin avainhahmoinamme ja Suomen Pankin pääjohtajina, ehdokkaina presidenteiksemme. Kyllä nyt Kuopiossa ja Ylä-Savossa ihmetellään ja lähdetään Vieremältä hakemaan ainoat uskottavat mitalit taas kerran talvikisoissamme. Metsäkoneet myydään Brasiliaan, Etelä-Amerikkaan.
Lämpimät terveiset Lounais-Hämeestä sinne Ylä-Savoon. Sama kaiku on askelten, oli suomalaisten seutukaupunkien paikka mikä tahansa ilmansuunta oman aikamme geopoliittisessa kentässä. Narsismi ja sen häiriöt ovat täsmälleen samalla tavalla tunnistettavia.
Ilmiön tunnistaa parhaiten filosofi Nietzschen ajattelusta. Palaan lopuksi jouluun 2007, jolloin lainasin avantgardismia ja sen hulluutta osana oman aikamme ajattelua. MTT:n labroissa sitä yritettiin jarrutella, vaikka psykososiaaliset ongelmat olivat julmia. Vasta yhdistämällä luonnonvaratutkijoiden voimat Luken kautta sekä modernisoiden samalla johtokin, päädyttiin tämän päivän Suomeen.
Tämä blogi on kirjoitettu maanantaina, joulukuun kolmas vuonna 2007. Se sopii tähän päivään kuin nyrkki silmään. Se, mikä nyt syvenee, alkoi jo hyvinkin yli vuosikymmen takaperin. Se selitti myös tuolloin perussuomalaisten jytkyn. Sen johtoa oli vain matkalla vaihdettava.
Nietzschen filosofiassa yhteiskunta syntyi tragediasta
Kun runoilija julistaa vanhan kulttuurin kuolleeksi, hän samalla tahtomattaan julistaa itsensä uuden ajan airueksi. Kun länsimaisen taiteen uudet ismit syntyivät, niistä paljastui välittömästi manifesteja, taiteen ja elämän yhdistäviä ryhmäkuntaisuuden tuotteita.
Avantgardismiin liittyy aina suuruudenhullut vaatimukset sekä odotukset. Elämme tätä aikaa. Avantgardismi palaa miltei aina primitiiviseen kulttuuriin. Historiaton historiallisuus haetaan romantiikasta. Hieman samaa on nähtävissä myös tämä ajan ajattomissa ja paikattomissa virtuaalimaailman tapahtumissa.
Pienessä kulttuurissa tällaisia ryhmiä on vaikea rakentaa, eikä suomalaisuuteen kuulu juurikaan vaikkapa kokeellinen kirjallisuus tai filosofiset ajatuskokeilut. Olemme sellaiseen liian pragmaattisia. Se on syytä hyväksyä eikä jarrutella etenemistä vuosikymmenet hallitusta yhtenään vaihtaenkin.
Nietzcshen Dionysos revittäisiin Suomessa kappaleiksi tai poljettaisiin kiusattuna viemäriin. Kohtalo olisi sama kuin ylivertaisen tuoksun itselleen kehittäneellä Patric Syskinden tuoksuttomana syntyneellä ja roskiin heitetyllä Jean Babtistella ”Parfyymissä”. Kun parfyymiä on liikaa aiemmin tuoksuton ja näkymätön syödään lopulta elävältä.
Uuden luomisessa Suomi on diffuusinen valtio ja kulttuuri. Otamme vastaan uusia kokeiluja, mutta emme tee niitä itse. Lukuun ottamatta tietysti kännyköitä. Konvergoimme pikemminkin kuin divergoimme. Oppi tieteen diffuusiolle hankittiin aikanaan tsaarin Venäjältä mutta myös Saksasta. Valinnat eivät syntyneet vahingossa.
Tieto leviää taajamista maaseudulle, ei päinvastoin. Se on suomalaisten kehittämä lohduton oppi hierarkiasta myös hallinnossa. Amerikkalainen pragmatismi Peircen ja Deweyn johdolla levisi suomalaiseen kouluopetukseen.
Vasta nyt olemme siitä irtautumassa ja peruskoululaiset ovat valovuosia edellä vanhempiaan. Maailman fiksuimpia lapsia äidinkielessä, matematiikassa ja luonnontieteissä. Sellainen synnyttää muutoksen, joka on enemmän kuin uusi teoria tai malli. Se ei näy heti mutta jo vuosikymmenen kuluttua. Uusi sukupolvi sen toteuttaa.
Tätä kirjoittaessani nykyiset ministerimme olivat lapsia. Ei lapsi ymmärrä lukemastaan, mutta hänen vanhempansa ymmärsivät. Tämä on aina tärkeämpää silloin kun tieto ja taidot kulkevat koulusta kotiin tai vanhemmat saavat sen osana joulun ajan artikkeleja tuon ajan medioissaan.
Kuka muistaa mitä tapahtui vuonna 2015? Julkaisin silloin kirjani Arctic Babylon 2015. Sen voi lukea tänäänkin artikkeleina kotivisultani, sosiaalisen median sivustoilta, perussumalaisten sivustolta jne. jne. Oli tärkeää, että perussuomalaiset oppivat lukemaan vaikeampaa tekstiäkin. Ja he oppivat.
Eikä se riitä, että opit lukemaan, on myös pantava käytäntöön ja tehtävä oikeat valinnatkin. Tässä sama sukupolvi on usein kovan paikan edessä. Unohtaa yhtenään lukemansakin.
Sosiaalisen innovaation itseymmärrykseen kuuluu vakaumus, jossa oman ajan oletetaan poikkeavan edeltäjistään. Tällainen ”uusi aika” vaatii uuden taiteen tai tieteen manifestin. Tämä uusi julistus valloittaa paikkaa omalle sosiaaliselle rakenteelleen ja kulttuuri muuttuu.
Internetissä muutos on ajaton ja paikaton, koko ajan läsnä. Innovaatiolla ja sen diffuusiolla ei ole eroa. Vain vanha media löytää tämän eron ja pakkosyöttää vanhaa pragmatismin oppiaan pahimmillaan utilitaristisena harhana.
Se on moraaliton oppi ja uusi paradigmainen muutos saa medialta populistisen korvapuustin. Media syyttää siitä poliitikkoja, kansaa, perussuomalaisia. Sen saat mitä pakenet. Korjaus tulee sitten myöhemmin. Aikaa menetetään ja metsää hakataan turhuuteen.
Nykyisin hetken muodikas filosofi Friedrich Nietzsche oli ihastunut kahteen kreikkalaiseen jumalhahmoon, Apolloon ja Dionysokseen. Dionysos oli ikään kuin divergoiva ja aina uutta löytävä, oppositioon ajautuva innovaattori. Teatraalisessa maailmassa Dionysoksen tehtävä oli elämöinti, hurmio ja rönsyily.
Kun Dionysos katoaa, elämä muuttuu tylsäksi ja tasapäiseksi puurtamiseksi. Protestanttinen oppi on sitä pahimmillaan, väittäisi Nietzsche. Ja tarkoittaisi oman aikamme Suomea ja Eurooppaa. Muutos oli alkanut ja jopa Suomi sai omat pakolaisensa Tornion kautta meille kiertäen. Kuka mahtoi olla pääministerinä ja mitä hän lupasi tulijoille?
Apollon tekee taideteoksen kuvallisen puolen ja edustaa tieteen rationaalista järkeä, sen deduktiota. Romantiikka on siitä kaukana. Hän huolehtii tapahtumien jäljittelystä ja muistuttaa konvergoivaa ihmistä tai kulttuuria, maaseutua sen perinteisellä ”talonpoikaisen järjen” käytöllä. Hallituksessa oli vanha talonpoikainen puolue ja insinööri pääministerinä. Hyvä pohja mutta kehnoa onnea? Onnea ei pidä koskaan sotkea tekoihimme.
Oikeasti tällaista maaseutua ei ole koskaan ollut sen enempää kuin divergoivaa kaupunkia Suomessa syntyen. Alueet eivät ole avantgardistisia vaan ihmiset, organisaatiot, kulttuurit ja heidän instituutionsa, kirkkonsa ja hallintonsa. Maaseudun kuvaus on mytologista satua.
Suomalainen maaseutu on aina ollut tulvillaan Dionysoksia. Nyt heidät vain halutaan vaientaa. Kun eletään vuotta 2022 joulua, heitä ei enää löydy maaseutua ja maataloutta hoitaneelle agraarille puolueelle. Sen kannatus on romahtanut pienpuolueeksi, alle 10 prosentin. Siltä totuudelta ei pääse pakoon.
Apollon saa motiivinsa harmonian luomisesta, kulttuurin selkeydestä ja mitoista. Hän rakastaa lukuja ja saa aikaan byrokraattisen persoonallisuuden. Kreikkalaisessa kulttuurissa apolloninen moraali syntyi kyvystä oivaltaa toisen ihmisen tarpeet (empatia) kun taas dionyysisyys oli yhteyttä ikuiseen luontoon.
Aasian kulttuureista löytyy runsaasti samoja piirteitä. Jumalat toimivat toistensa katveessa ja osasivat myös järkyttää toisiaan. Elämällä oli monet kasvot. Miksi ne haluttiin muuttaa yhden kulttuurin tuotteeksi?
Nietzschen arvostaman kreikkalaisen teatterin muutti Euripides tuomalla Apollonin paikalle viisastelevan Sokrateen. Näin kävi myös Suomessa, jolloin innovaattori katosi näyttämöltä ja Dionysos lähti kuorosta. Ovet paukkuivat ja puolueet hajosivat.
Yritysten kohdalla mukaan jäi verkostoon kyllä perinteiset konventionaaliset tapaukset, promoottorit, portinvartijat ja ehkä jopa palkitsijat sekä visionäärit. Kun kaikki tämä löytyy tutkimuksista, tieteen keinoin hakien, robotiikka ei petä. Nyt tunarointi ei ollut enää edes mahdoillista.
Suomalainen maaseutu haluttiin kesyttää EU kuntoon tukiviidakolla. Dionysoksen toinen käsi oli sosiaaliluukulla ja mieli oli luovan innovaattorin yrittäjänä. Ei sellaisesta kulttuurista, rakennemuutoksesta ja maakunnasta hyvää seuraa. Sotesoppa sakenee mutta ei maistu edes viisastelijalle.
Sama puolue siirtyikin EU:n sisällä liberaalien ryhmään ja Suomessa punavihreään hallitukseen. Riskin otosta ja rohkeuden puutteesta tätä konservatiivista puoluetta ei voi kukaan syyttää. Hulluudesta kyllä sitä enemmän.
Itse innovaattori, joita on vain pari prosenttia meistä, ja myös yrittäjistä, otti ja katosi kulttuuristamme. Elämän hurmaava kummallisuus vaihtui kenen tahansa visionäärin etukäteen laskettuun keskinkertaisuuteen. Tieteessä ja taiteessa sen havaitsee heti avangardistisen hengen häviämisenä.
Jäljellä on enää apollonista diffuusiota, järjestyksen hakua ja muutama paikalla viisasteleva narri. Tekemisen ilo katosi. Miksi vuosisatainen maa ja kansakunta teki tällaisen mahalaskun? Samaan aikaan perussuomalainen puolue otti ja jakaantui kahtia. Toinen puoli puolueesta katosi olemattomiin. Sille kun ei jäänyt mitään kasvupohjaa.
Uusi puolueen puheenjohtaja sai viimeisimmän kirjani Jyväskylässä. Mitään yllättävää ei tapahtunut. Suomi on äärimmäisen pragmaattinen kansakunta ja tuhansien joukossa ei voi tapahtua yllätyksiä. Yksi ihminen voi yllättää mutta eivät toki tuhannet, 20 prosenttia kansasta. Jos media ei tätä kyennyt näkemään, se oli täysin sokea.
Nietzsche ei antanut ajattelussa lukijalleen valmista moraalia, ei tieteen käsitettä ja postulaattia, ei tragedian kategoriaa. Hän syytti tragedian perikadosta Sokrateen tiedettä ja Paavalin kristinoppia. Hän ei ymmärtänyt olevansa väärässä.
Jos Dionysos elikin hän toimi enää moraalin vastustajana. Sellaisen moraalin, josta oli hyötyä vain tekijälle itselleen. Kaksi politiikkaa (politics, policy) ja aluetta (regional, spatial) menivät sekaisin ja pilasivat toisensa. Suomessa sillä ei ollut mitään merkitystä. Niitä kun ei alkujaankaan ollut kuin yksi. Joskus tyhmyydestäkin tai oppimattomuudesta voi olla etua. Mutta vain hetken.
Nietzchen filosofiassa turmiollisinta oli kristinopin vääristely. Tuon puoleiseen nojaava moraali oli palkka perisynnistä, joka hyvitettiin armolla. Kehnon ostetun moraalin tuloksena oli nihilismi. Sellainen oppi on kenen tahansa jakamana onnetonta.
Sokrateen looginen moraali ei sopinut muuhun kuin syvään sairastumiseen, lannistumiseen, väsymiseen ja elämän köyhtymiseen. Moraalisia tekoja tehtiin vain, jos niistä oli hyötyä tekijälle itselleen, haettiin palkintoa ja syntyi pelurin sielu ja juureton kulkuri palvelemaan matkailua. Ketä sellainen ihminen hyödytti? Narsistinen oppi ei toimi tietokoneiden maailmassa, tekoälyn osoittamassa uudessa paradigmassamme.
Mielistely ei kuulu enää tieteen tai taiteen hyveisiin. Luontoelämän ja yhteiselämän aistiminen ei ole poliittista retoriikkaa vaan traagista ajattelua. Tuo rehellinen ajattelu toi mukanaan surkeita väärinkäsityksiä avattaessa moraalin ja luovuuden historiallista umpikujaa.
Nykyisin tätä umpikujaa purkaa ja rakentaa internetin monikulttuurinen vuorovaikutus. Kun siitä kirjoittaa kirjan, se poltetaan roviolla tai syödään kuten parfymöörin tuote Jean Babtiste. Mutta hän käyttikin aivan liikaa parfyymiä. Kohtuullinen määrä ja oikeaan aikaan annostellen, sekä keinotekoisen tietokoneitten älyn hoitamana, ja hyvä tulee.