Elämme upeaa aikaa. Maailman onnellisin kansa on alkanut pohtia sananvapauden rajoja. Millaiset sanat ovat pahoja ja millaiset hyväksyttäviä. Verbaalinen otus ihmisenä on alkanut pohtia oman elämänsä avainteemaa juuri tänään Suomessa eläen.
Maailman onnellisin kansa on päässyt näin pitkälle. Saanut jälki-istuntoa sananvapauden rajoittamisesta. Ihminen on verbaalinen olento ja sanat ovat se mikä erottaa meidät muista nisäkkäistä. Australiassa kirosanojakin on pelkästään Raamatun paksuisen kirjan verran luettavaksi. Me emme pääse lähellekään. Heti kun sanoit ruman sanan suu pestiin lapsena saippualla.
Rakastan sanoja ja kun omat kielemme sanat loppuvat jatkan vierailla kielillämme. Tieteen kieli ei oikein istu onomatopoeettiseen ja luonnon ääniä matkivaan kieleemme. Takavuosina näitä sanoja kutsuttiinkin sivistyssanoiksi. Ei kai nyt enää, mene tiedä. Sivistymätön sana oli mörkö ja sitä piti pelätä. Viinantuoksuinen kirjailija käytti näitä sanoja ja luin niitä lapsena salaa. Lyyrinen teksti ja runot olivat turvallista luettavaa ja lausuttavaa vanhemmille ihmisille. Sen kielen oppi varhain tapana kätkeä sanottavansa ja se muistutti taikuutta. Opin kirjoittamaan peitetyin sanakääntein, Veikko Vennamoa lainaten. Hän käytti jo varhain kielestäni tätä ilmaisua.
Taitava poliitikko osasi myös retorisen kielenkin ja heitä oli hauska matkia. Suvussani oli ollut jo varhain professori, joka opetti tätä kieltä papeille Helsingin yliopistossa, Isak Pihlman. Pyhissä kielissä ei voinut olla rumia sanojakaan. Berg ja Ståhlberg sukupuussa olivat nekin pappissukuja ja tapamme maksaa veromme idästä tulevalle luostarilaitokselle oli myös taitava kielen säilyttäjä ja sen käyttäjä munkkeineen. Savossa asuminen lisäsi negatiivisten ilmaisujen kiertämistä ja se muistutti brittien puhetta.
Maailman onnellisin kansa on siis päässyt viimein näin pitkälle. Saanut jälki-istuntoa sananvapauden rajoittamisesta. Ihminen on verbaalinen olento, ja sanat ovat ne, jotka erottaa meidät muista nisäkkäistä, väittävät filosofit ja viisaat oppineet. Australiassa kirosanojakin on pelkästään Raamatun paksuisen kirjan verran luettavaksi ja olen sen lukenutkin. Me emme pääse lähellekään. Heti kun sanoit ruman sanan suu pestiin lapsena saippualla ja pahat sanat alkoivat maistua lipeälle.
Siitä syntyi ehdollistettu refleksi. Kun sanoit väärin valitun sanan suuhun tuli lipeän äitelä maku vielä aikuisenakin. Tai lipeäkalan tuoksu toi mieleen rumia sanoja joulupyhinäkin. Saippuan käyttöä oli säännösteltävä suomalaisen miehen ja näin naiset saivat käyttöönsä liki 100 000 sanan varaston ja miehet paljon vähäisemmän.
Onko Eppu Normaali eli Matti Syrjä oikealla asialla tämän päivän lehdessä (HS 19.6)? Onko uhkailu jo uhka sananvapaudelle? Onko pelko sanoa ja sen seuraukset geeneissämme? Onko pitkään jatkunut hiljaisuus, sen sosiaalinen pääoma ja ankara oppimme sekä Neuvostoliiton pelko sekä geeniemme suljetut pimeät luolat avoimia myös tänään? Käytetäänkö tätä heikkouttamme hyväksi ja millaisin menetelmin ja tuloksella?
Ovatko perussuomalaiset alkaneet avata jotain sellaista sisällämme, jota pyhät kielet ja niiden vartijat ovat iät ajat kansaltamme varjelleet? Rumia ja pahoja sanojamme. Eikö ikävä savun katku luolansuulta enää haise leveissä sieraimissamme? Onko maailman onnellisin kansa oppimassa uuden digikielemme ja vapautumassa samalla orjuudestaan?
Joko Cluster art ja sen sanoma, on ja off, alkaa sähköisenä oppinamme avata pimeät geenimme, epigeneettisen mielemme pimeimmätkin lukot? Onko joku peukaloinut kirjojani kotisivullani? Jotkut kirjat jäävät eloon, kun taas joku kirja pitävät elossa. Siinä on niiden pieni ero.
Onko totta, ettemme uskalla osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja toimintaan peläten sen seurauksia, ei vain uhkailua, vaan myös leimautumista. Onko tämä ilmiö geneettinen, epigeneettinen vaiko opittu? Samassa lehdessä tutkijat väittävät, kuinka geenien merkitys on oppimisen ohittavaa.
Lapsena nämä geenit ovat vielä avoinna. Vielä silloin olemme tuhansien vuosien ikäisiä. Sanat tekevät meistä nuoria jälleen. Oppimisgeenit umpeutuvat. Kun sen toistaa tuhat kertaa, se alkaa lopulta mennä myös oppina perille. Ei vain lasten geneettiseen muistiin aiemmin tallentuen.
”Herran pelko on herran alku” ei olisikaan opittua vaan geneettinen ilmiö sekin. ”Iho umpeen” olisi sekin geneettistä perua ja samalla pelkoa. Voiko sananvapautta rajoittaa vetoamalla geeneihimme, pelkoihin? Meillä on käsittämätön määrä fobioita, joista olen usein kirjoittanutkin.
Olemmeko ikivanhan alusmaan geeneillä elävä pelokas kansa, jonka verbaalinen puoli on jäänyt tämän pelotteen varjoon? Me pelkäämme jopa SANOJA. Ei vain pimeää ja mörköä, sotaa ja sen seurauksia, lipeän makua suussamme, epigeneettisten ja pimeitten geenien mykkää kieltämme. Tapaa käyttää valtaa, oman aikamme mediavaltaa, sekä tunnustellen ja hakien samalla sen rajoja.
Entäpä jos kesyttäisi tunnesanamme tai sanoisi ne ruotsiksi tai englanniksi. Olisiko se turvallisempaakin? Englanniksi kiroilu ei kyllä paljoa auta jos lyö vasaralla peukaloonsa. Kokeile vaikka. Ruotsalainen ja Turussa mummonsa luona vieraileva kiekkojätti heittää hänkin komeimmat kaaret pelkällä suomalaisilla voimasanoilla kaarensa ryydittäen. Seuratkaapa vaikka hänen heittojaan, niitä pisimpiä.