Paavin vaalin uusin kierros on alkanut ja eletään ikään kuin vaihetta, jolloin mukana on useampia ehdokkaita vapaalle tuolille. Takavuosina tiedetään tapahtuneen myös niin, että konklaavi hajosi ja valitsi useampia paaveja, myös ns. mustan paavin. Myöhemmin mustaksi paaviksi alettiin kutsua Jesuiittojen johtajaa. Nimi juontaa lähinnä jesuiittojen kaapuun, ei niinkään heidän maineeseen.
Santa sedes odottaa
Oleellista on, että pääministerin tuoli on nyt avoin jälleen ja muistuttaa katolisessa kirkossa “Sedum vacante” tilaa, jossa uutta paavia aletaan nyt tehdä toden teolla ja aikaa, jolloin tämä tapahtuu, kutsutaan “in terregnum” ajaksi. Viimeksi Suomessa uuden hallituksen ja pääministerin haku on kestänyt näin kauan 1980-luvun puolivälissä. Tämä aika on hallinnolle ja politiikan teolle (politics), myös sen kehittämishankkeille (policy), puolitehoista aikaa. Tätä tuskin Euroopassa haettiin Suomen kohtaloksi Portugalia lainoitettaessa. Tätä kauttako lama Euroopassa leviääkin, tahallisena hallinnollisena kiusantekona?
On aika murtaa vanha paavillinen lyijysinetti, hävittää sen kultainen kalastajasormus ja käynnistää uuden haltijan haku tälle poliitikkojen himoitsemalle pyhälle valtaistuimelle (Santa sedes). Vielä Gregorius VII aikana ja Cluyn liikkeen toimesta sitä pidettiin erehtymättömänä ja tuolin haltijalla oli oikeus erottaa kaikki muut mm. maallisen vallan haltijat. Pius IX laaditutti vuonna 1864 kaikki harhaopit kieltävän bullansa (Syllabus errorum) jossa nämä opit oli jaettu kymmeneen ryhmään. Mukana olivat mm. rationalismi, naturalismi, sosialismi, kommunismi, protestantismi, moderni liberalismi jne. Tuskin katolinen EU tähän enää pyrkii Suomessakaan?
Nepotismin kieltävä bulla
Toki kirkko uusiutuikin ja jo vuonna 1692 kirkko kielsi paaveja nimittämästä virkoihin sukulaisiin “Romanum decet pontificem” -bullalla. Omia lapsiahan paavilla ei toki ollut, mutta sisaren lapset saattoivat tulla hyvinkin nimitetyiksi kardinaalikollegioon ja se olikin hyvin tavallista. Tämä nepotismin kieltävä bulla on vanhimpia sellaisia lakeja, joiden kohdalla katolinen kirkko on ollut hyvinkin aktiivinen. Siitä valtion laitokset ja kunnat voisivat ottaa oppia vuonna 2011.
Ajatus siitä, että paaviksi julistautuisi useampia ehdokkaita ja tulisi sinne myös mielestään valituksi vastapaavina, ei ole sekään vieras katolisen kirkon kokemana. Tuorein tapaus on niinkin uusi kuin vuodelta 1958, jolloin nykyisten niin suosittujen salaliittoteorioitten mukaan Johannes XXIII olisi liittynyt ruusuristivapaamuurareihin. Samalla hän olisi hylännyt kristillisen uskonsa ja muuttunut tavallaan “mustaksi” paaviksi.
Vastapaavit ja musta paavi
Tämä sai aikaan, riitaisan konklaavin seurauksena, liikkeen, jossa mukana oli runsaasti ns. vastapaaveja. Näiden tulkintana kaikki vuonna 1958 kuolleen paavin jälkeen valitut pyhän tuolin, Santa sedeksen, haltijat olisivat mitättömiä virkaansa. Tällaiset tulkinnat eivät ole vieraita maallisten virkojenkaan kohdalla. Moni kokee olevansa väärässä virassa ja työpaikan susiksi muuttuneet kollegat pyrkivät eristämään hakien koko ajan uutta kalifia vanhan paikalle. Työpaikkakiusaaminen ja -sadismi on kaiken aikaa myös Suomessa tuttu ilmiö. Sen syitä on tutkittu ja paljon on saatu selvillekin, paljon puhetta vähän villoja mallilla. Kissoja pöydällä nostavat ovat pääsääntöisesti työpaikkansa pahimpia kiusanhenkiä.
Kahden tuolin kansakuntaa
Oli miten tahansa katolinen kirkko hajosi aikanaan ja sen tuolin haltijat ovat olleet joko idästä tai lännestä oppiaan levittäneitä, ja niiden mukana tullut hallinto on niin ikään toisistaan poikkeavaa. Molemmat kirkot kohtasivat toisensa Suomen saloilla ja soisen maan rimpinevoilla.
Osa sai hyvinkin hyytävän vastaanoton, kuten piispa Henrik Köyliön järven jäällä. Selvin kulttuurihistoriallinen raja syntyi kuitenkin vuonna 1323 piirretyn Pähkinäsaaren rajan tietämiin, joka kulki Vaasan pohjoispuolelta läpi Pohjois-Savon järviseutujen ja idän kulkureittien kohti Laatokan Karjalaa ja kannasta. Olen tästä keihäänheittäjien ja rallikansan vyöhykkeestä paljon kirjoittanutkin.
Sen rajan pohjoispuolelle Novgorodin läänitykseen jääneet ovat dna -rakenteeltaan vielä tänäänkin kovin erilaista rotua kuin läntinen ja eteläinen osa maatamme ja sen väestöä. Ero on suurempi kuin eurooppalaisten valtioiden välillä, jossa geenit vaihtuivat ja hallinto, kulttuuri, tapa tehdä politiikka (politics) tai sen kehittämishankkeita ja ohjelmia (policy) on hyvin erilaista kuin meillä Pohjolassa. Meillä politiikalle on vain yksi käsite ja se on nykyisin monen kokemana kielteinen ja liittyy poliittiseen peliin, vallan kähmintään ja moni sitä vierastaa suotta.
Murrosajan paavi Leo XIII
Politiikan tutkijana, valtiotieteilijänä, suhtaudun tutkimuskohteeseeni suurella lämmöllä ja rakkaudella, intohimolla, jossa mukana on objektiivisen tutkijan ohella myös ripaus oman asiansa ajajaa, puolestapuhujaa. Elämme nyt poikkeuksellista vaihetta, jossa perustuslakiamme on muutettu ja sen valmistelijat eivät välttämättä ole ajatelleet millaisia ongelmia syntyy silloin, kun yleiseurooppalainen kulttuuri ja globaali sosiaalinen media alkavat vaikuttaa vanhoihin poliittisiin instituutioihimme ja demokratian toteutumiseen. Valtiotieteilijä ei ole luonnontieteilijä mutta ei aina myöskään humanisti.
Paavi Leo XIII eli kiivaan yhteiskunnallisen murroksen aikaan, jolloin läntistä maailmaa muuttivat vallankumoukset, liberalismi, darwinismi ja myöhemmin monet muut tieteen löydökset. Jo silloin höyryveturi ja -voima olivat toki tuttuja ja teollisuus toi mukanaan hiilet ja teräsunionin, Euroopan ensimmäisen integraatiota hakevan hankeen. Integraatio oli teollinen ja taloudellinen ohjelma, liittyi luonnonvarojen jalostukseen, sijaintiteorioihin, lokalisaatioon maantieteilijän kertomana. Uutta ei ollut myöskään enää yritys pysyä taivaalla ja käyttää polttomoottoria.
Suhteellisuusteoria keksittiin sekin jo hänen kuolemansa aikoihin, mutta moniulotteinen geometria olivat jo tuttuja ja liikkuva kuva paavin katseltavana. Paavi tunnettiinkin intohimoisena teollisten saavutusten uteliaana seuraajana. Hänellä olivat näppärät kädet ja taito luoda uutta, hyväksyä ihminen myös moniulotteisena olentona, ei vain kapean maailmankuvan kautta Vatikaanista maailmaa tuijotellen.
Leo XIII joutui arvioimaan modernin maailman uudelleen ja hyväksyi sen opissa, jossa vieroksuttiin oikeastaan vain ns. modernismin mukanaan tuomia aatteita ja arvoja. Suomeen nuo modernismin aallot saapuivat hitaasti ja paavi joutui tekemisiin sellaisten arvojen kanssa, jotka olivat meille ajankohtaisia vasta ennen talvisotaa ja sotiemme jälkeen. Samalla paavi joutui pohtimaan valtaansa toisin kuin Suomessa pääministeri. Osa hänen vallassaan olevista valtioista oli Suomen kaltaisia tai ehkä vieläkin kauempana modernisaation kärkiaallosta. Suomi ei ollut Euroopan kärkeä innovaatioiden tuotossa 1800-luvun lopussa mutta ei toki vallan tumpelokaan.
Perustuslaki on lähellä luonnonlakeja
Kun perustuslakia muutetaan ja pohditaan sen vaikutusta tuleville polville ja globaalin maailmantalouden kanssa ponnistelevan pienen kansakunnan kaltaiselle protestanttiselle pohjoiselle valtiolle, kiinnittäisin itse huomiota muuhun kuin valtio-oppineen tietoihini ja intohimoon. Ottaisin käyttöön pikemminkin luonnontieteilijän ja filosofin oppini ja pohtisin, mihin tarkoitukseen perustuslakia käytetään Euroopassa ja globaalisti, sekä kuinka se sopii luonnon meille asettamiin raameihin Pohjolassa ja vielä erikseen kahden kulttuuriin välimaastossa. Perustuslain muutoksilla maata ei saa viedä sellaiseen tilaan, johon Ståhlberg ja Svinhufvud eivät suuressa viisaudessaan tahtoneet maan koskaan joutuvan. Kekkonen oli tässä huomattavan tarkka.
Maan virkamieskoneisto ja hallinto, poliittinen elämämme (politics, policy) käyvät puolitehoisesti odottaessamme, koska pääministerimme alkaa taas työnsä ja hallitus ottaa tehtävät hoitoonsa. Ei vain poliittisina kompromisseina ja budjetin leikkauksina, kestävyysvajeen toteuttajana, vaan ennen kaikkea suurten uusien kehittämisohjelmien vetäjänä ja rahoittajana.
Meillä on takana 1990-luvun menestyksekäs suuri paketti kansallisena innovaatio- ja osaamiskeskusohjelma, joka nosti meidät lamasta ja toi Nokian omistajille vuonna 2000 kymmenkertaiset voitot.
Nyt 2020 -luvulla meillä ei ole antaa tuleville sukupolville ja nuorille mitään sellaista haastetta, jonka 1990-luku meille tarjosi. Samaan aikaan koko globaali maailma on muuttunut sosiaalisten medioitten taloudeksi, markkinoiksi, ja hakee sen uusinta vaihetta strategioissaan, kansallisissa ohjelmissaan. Koko vanha järjestelmä, sen poliittinen ohjaus ja tapa toimia, on muuttunut myös tieteessä osaksi tätä uutta paradigmaa, joka on monin verroin enemmän kuin paavi Leo XIII aikana tapahtunut valtaisa paradigmainen murros.
Olemme pian osa ongelmaa
Poliittisen liikkeemme jähmeys ja puolueittemme välinen institutionaalinen konflikti ei ole seurausta Kreikan tai Portugalin kriisistä, ei euron ongelmista, saati Afrikan maiden kansannousuista islamilaisissa maissa. Jos meistä on jotenkin apua näihin ongelmiin, se tapahtuu parhaiten saamalla mahdollisimman pian hallituksemme toimivaksi ja turvattua oman taloutemme uudessa muuttuvassa paradigmassa. Vaaliemme tulos on otettava haasteena ja mahdollisuutena, ei toki kielteisenä saati populistisena ongelmana. Toimiva demokratia on purrut ja pulinat pois. Se on oire jostakin mutta ei toki syy saamattomuuteemme.
Kun emme ole enää ratkaisu Euroopan ongelmiin oman osaamisemme ja toimivan lainsäädännön sekä hallintomme kautta, olemme pian osa ongelmaa. Kun hyvä hallintomme ei toimi kuin puolitehoisesti, politiikan välineet kehittää uutta ja luovaa taloutta pysähtyy myös sosiaalisen median avustamana. Käsite politics on muuttunut ongelmaksi hoitaa käsitettä policy.
Tämä ymmärretään jo muualla Euroopassa, jossa Suomen saattaminen Portugalin ongelmilla hallinnolliseen kuolioon oli heidän toimistaan syntyvää ja muistuttaa Moskovan kortin käyttöä haettaessa Suomessa sisäpoliittista valtaa. Näin vieras valtio puuttui maamme sisäisiin asioihin ja me edesautoimme sen tapahtumista. Tällainen ilmiö on epämiellyttävä ja tuo mieleen kansakunnan oman sosiaalisen muistin ja sen ikävimmät muistot ja traumat.
Byrokratian vuosikymmen
Se onko paavin istuimella Jyrki Kataisen vetämä hallitus, vai onko vetovastuu siirtynyt nyt vasemmalle, liittyy vaaleihimme. Kun porvarihallitus kärsi liki katastrofin eikä voittajana ollut vasemmisto vaan perussuomalaiset, kielii muutoshalusta, ei muutosvastarinnasta.
Oma käsitykseni sekä tutkijana että kehittäjänä on, etteivät äänestäjät tarkoita tällä muutoksella niinkään hallintoamme ja sen toimivuutta (politics) kuin muutoksen tuloksia kehittämisohjelmissamme (policy). Edellisten hallitusten aikana syntyi vaikutelma, jossa politiikka oli muuttunut puhtaasti byrokratian toteuttamiseksi ja sen keinoilla tapahtuvaksi kehittämiseksi. Sellainen kehitys vieraannutti politiikan teon kansasta ja syntyi vaatimus politiikan teon painopisteen muuttamisesta. Pelkkä vaihtoehdoton globaalin talouden rattaissa toimiva politiikka ei kansaa miellyttänyt, se ei ollut aktiivista vastuun kantoa todellisista teoista kentällä 1990-luvun malliin.
Askel vasemmalle
Se miltä suunnalta paavi nyt tulee, ei vaikuta niinkään tulonjakoon ja yhteisen taloutemme hoitoon kuin siihen, miten tuleva paavi ja hänen kardinaalinsa hoitavat työnsä uutta ja luovaa taloutta parantavalla tavalla, modernisaation hyväksyen ja välttäen ylilyöntejä puuttumalla marginaalisiin mediatalouden mukanaan tuomiin sivujuonteisiin.
Kun vaalien poliittinen suunta oli selkeästi vasemmalle, jollaisena perussuomalaisten voiton koen etenkin syrjäytyneemmän kansanosan kohdalla, meille ei jää kuin yksi enemmistöhallitus. Tähän vaihtoehtoon olisi tullut turvautua heti vaaliyön jälkeen eikä jäädä odottamaan vaihetta, jossa varikset ajavat jo aiemmin ennen vaaleja jesuiitoiksi, vastapaaveiksi, vaalin voittajalle julistautuneet mustan paavi kannattajat.