Sielun maisema klusteritaiteessa tulkittuna visuaalisena kokemuksena

Vincen van Goghin ja Paul Gauguin maisema

ks. taideteokset Vincent van Goghin maisema ja Paul Gauguin maisema

Maisema on usein muuta kuin näkyvä todellisuus tai visuaalinen kokemus. Maisema on näkyvä osa ympäristöämme ja topeliaaninen kansallismaisema sekä samalla sielunmaisema, joka on samalla syvintä itseämme Eino Leinon kuvaamana (Luostarinen& Yliviikari; Maaseudun kulttuurimaisemat). Tieteessä alue ja maisema on joko sepitteellinen ja oppimamme sekä usein kartalle siirrettävä tai sisäsyntyinen ja lähellä ympäristöpsykologiaa, mentaalisen kartan tavoin kuvattuna. Edellistä pitää yllä Suomessa esim. maakuntakirjallisuus ja -lehdistö, jälkimmästä oma sisäinen tapamme rakentaa mentaalista maisemaamme. Kartalla ne ovat aivan erinäköisiä.

Molemmat yhdessä ovat osa juuriamme, mutta jälkimmäinen paljon tärkeäpi, kun kyse on sosiaalisesta tai kultturisesta olemassaolostamme tai yhteisöstä ja sen sosiaalisesta pääomasta, alueen tai kansakunnan muistista.

Globaalissa muistissa kulttuuriset vaikutteet menevät päällekäin. Tällöin syntyy paikallisia ilmilöitä, joiden sisäsyntyinen on ylläpitävä ja yhteisöllinen sekä median mukanaan tuoma muuttava ja dynaaminen. Tämä uutta tuova on nykyisin reaaliaikaista eikä siten poikkea vanhasta ja paikallisesta ”maisemasta”. Syntyy käsite ”globaalista kylästä”.

Molemmat kulttuurit limittyvät etenkin lasten ja nuorten elämässä päällekkäin ja aines on siten monikultuurinen. Se otetaan vastaan suoraan verkostoista ilman sitä suodattavia institutionaalisia mekanismeja. Samalla reaaliaikaisuus poistaa siitä historiallisen jatkumon ja tieto on katkelmallista, fragmentoitunutta ja irti fyysisestä tai sosiaalisesta kontekstistaan. Lapsi tai nuori ei voi ymmärtää onko se esim. slummikulttuurin tuote vaiko viaton mainos, uutiseksi tarkoitettu fakta tai pelkkä fiktiivinen tarina. Kultuuristaan irrallinen ”maisema” on kokonaan oman aikamme tuote ja muistuttaa vaikkapa sadunkertojan ”merimiestarinoita”. Kerrontateollisuus hyötyy tästä ja tuottaa koko ajan faktaa, jossa on fiktiivinen perusta ja maisema, joka valehtelee. Yksi kartta voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa.

Vielä hetki sitten taide toimi toisin kuin nyt ja sen välittämä viesti ”maisemana” oli paikallinen myös abstraktina tulkintana. Kansallista itsetuotoa ja identiteettiä nostava ja rakentava 1800-luvun lopun taide Suomessa oli juuri tällaista ”ylevää” maisemaa. Tänään ”ylevä” taide on miltei mahdotonta muuten kuin taiteen itsensä konventiota ylläpitävänä ilmiönä. Klusteritaiteessa tämä mahdollisuus häviää siinä missä taiteilijan oma persoonallisuus tai narsismi, tapa hankkia nimeä ja myydä sillä. Vincen van Gogh edusti tätä ajattelua jo omana aikanaan. Häntä kiinnostivat vain värit ja taiteen oma sisäinen maisema. Eivät ulkopuoliset symbolit tai tapa rikastua, luoda nimeä narsistisiin tarkoitusperiin.

Van Gogh ei itse taulujaan myynyt. Hän ”uhrasi” kaiken väreille ja taiteelle. Hänen kassvuympäristössään ja käsiteollisessa kulttuurissa se oli mahdollista. Nyt sitä on vaikea ymmärtää. Taide samassa merkityksessä kuin missä Vincent sitä edusti, on kuollut.

Kun tulkitsemme Vincent van Goghin tai Paul Gauguin töitä, ne on ensin irrotettava omasta tulkintaympärstöstämme ja palautettava aikaan, jolloin televisiota ei ollut eikä netti jokaisen käytössä. Yleensä taideteos nähdään sen kulttuurin ja ajan viitekehikossa, jossa se kulloinkin tukitaan. Näin silloinkin kun se on oman aikansa tuote ja tulkinta muuttuu kokonaan uudessa viitekehikossa. Ajatonta tai paikatonta taidetta ei ole ollut ennen omaa aikaamme ja klusteritaiteen syntyä (ks Luostarinen, Klusteritaiteen manifesti tai ”Spatial Identity in the Face of Environmental Changes).

Maalaustaiteessa ”maisema” on parhaimmillaan syvintä itseämme ja oma kokemuksemme. Mentaalisessa maisemassa me näemme sen mitä kykenemme tai jonka piilotajunta meille näyttää. Sen symbolit ja värit ovat jokaiselle meistä eri tavalla avautuvia. Oleellista on että kaikkea tätä voi opiskella ja avartaa näkemystään, nähdä enemmän. Sävyjen erot näkyvät vasta iän myötä. Vasta kun mentaaliset ja kokemukselliset symbolimme alkavat lisääntyä. Sen sijaan värien loisto ja rikas maailma on ja pysyy samana tai enintään se köyhtyy.

Lähiympäristön symboliikka, sen turvallisuutta viestivä sanoma, on rikkain lapsena ja uudelleen vanhuudessamme. Vanhusten lukumäärän lisääntymisen myötä me vaadimme yhä enemmän yhä vähemmästä. Nuoressa ja työikäisten luonnehtimassa yhdyskuntarakenteessa oli toisin. Kiinassa kello ei käy nyt samaa aikaa kuin Euroopassa.

Vincent van Gogh ja Paul Gauguin elivät vaikean elämän. Näin ainakin väitetään olkoonkin ettei se välity sellaisenaan maalauksista. Van Gogh omisti koko elämänsä maalaamiselle ja moni pitää häntä öljyvärien suurimpana taitajana. Van Goghiin liitetään niin paljon myyttistä tarustoa, ettei hänen todellista sielunmaisemaa ole helppo jäljittää. On karsittava ja pelkistettävä. Tarinan takaa löytyy onneksi maalaus ja värit eivät valehtele siinä missä tuhannet sanat. Kartalla ja symboleilla voidaan manipuloida määrättömästi. Toki myös värien symbolikielellä. Van Gogh oli rehellinen etsijä.

Vincent van Gogh eli aikana, jolloin taide oli käsityötä ja siitä saatiin niukka toimeentulo. Gogh itse oli intohimoinen työssään, mutta haki alkuvaiheessa myös sellaisia sosiaalisia kontakteja, joilla oli sosiaalista ja yhteiskunnallista sisältöä. Hänellä oli vahva yhteiskunnallinen näkemys ja tehtävä, jonka hän liitti töihinsä. Tuo näkemys oli lähellä ajan yhteiskunnallista rakennetta ja murrosta. Hän sai jopa alkuvaiheessa pienen taiteilijajoukon innostumaan ajatuksistaan. Tuo sanoma ei kuitenkaan välittynyt hänen maalauksiinsa. Niistä tuli ajattomia, ei tietyn ajan tarustoa. Vincent oli värien käyttäjä, ei julistaja.

Van Gogh oli luonteeltaan tyypillinen ympäristöään muuttava innovaattori ja vallankumouksellinen toisinajattelija. Siinä missä muut taiteilijat tekivät työnsä oikein ja hakivat taidekasvatuksensa opintojaan keskeyttämättä, siinä nuori Vincent oli levoton etsijä ja toimi lopulta hakien oikeaa vastausta väreillään. Siinä misasä muut pyrkivät kopioimaan oikein (diffuusio) siinä van Gogh lopetti opintonsa ja alkoi pohtia sekä tehdä oikeita asioita.

Taide muutti maailmaa eikä kopioinut sen vanhaa maisemaa. Synkimmillään van Goghin värit olivat vastakohtiaan ja niiden symboliikka oli selvä. Gogh haki kuitenkin pikemminkin tiettyä väriä kuin sen symboliikkaa. Tässä Vincent oli intohimoinen perfektionisti ja se peitti alleen kaiken muun hänen maailmassaan. Hän muistutti tieteelleen täysin antautunutta tiedemiestä.

Jotta oivaltaa Goghin nerouden on mentävä sinne missä hän liikkui ja maalasi. Jostakin syystä yö ja ilta olivat hänelle tärkeitä ja valinta on ollut Pariisin ateljeessa läntinen ikkuna. Aurinko laskee länteen. Gogh löysi värit parhaiten varjojen maailmasta ja vastakohdista. Varjossakin häntä kiehtoi täydellinen musta.

Näin silloinkin kun taiteilijakollegat kuvasivat samasta pisteestä kohti Pariisin kaupunkia ja itään, ei rappiolle jäänyttä maisemaa ja rikkaruohoina rehottavia auringonkukkia. Vincent ei tehnyt valintoja muuten kuin värien ajamana ja kohde sai olla myös ”ruma”. Juuri tuo näennäinen ”rumuus” tarttui hänen kielestään Paul Gauguinin rakkauden kuvaamiseen. Gogh pettyi toki rakkauteen ja ihmiseen, ihmisen rappioon, mutta kuvasi sen lohduttomuuden kauniina. Puhtaat värit eivät ole rumia. Paul Gaugui taas alkoi ajaa takaa symbolikieltä ja rakkautta. Hän rakastui rakkauteen ja sai sen mitä pakeni. Van Gogh pikemminkin sen mistä hän luopui taiteensa hyväksi ja se poltti hänet ihmisenä. Häneen sopii antiikin taruston tarina Ikaroksesta. Gaguiniin taas paremmin freudilainen ja antiikin taruston tarina Oidipuksesta, hysteerisestä miehestä. Miehestä, joka tappoi isänsä, kuninkaan ja nai äitinsä (ks. veistoksista ”Oidipaalinen nainen” sekä ”Hefaistoksen kirous ja Dalin nainen”)

Van Goghin tuotanto on pääosin lyhyeltä noin kymmenen vuoden periodilta ja sekin jakautuu useampaan kauteen. Jälkimmäistä osaa kuvaa jo hänen sairautensa ja käden liike muuttuu karheaksi. Tapa kuvata sypressit ja niiden tumman sävyn patrioottinen, maskuliininen löydös on jo pakonomaista aivan kuten feminiininen kuu ja sen kehät. Vastakkainasettelut näkyvät etenkin vanhuuden ja rappion kuvaamisessa, rumuuden ylistyksessä.

Van Gogh oli täydellisen värin metsästäjä. Symboliikka ei ollut niin keskeinen kuin ainoalla hänen taiteilijatoverikseen kuvatulla Paul Gauguinilla. Paul Gauguin tuli värien maailmaan varsin myöhään ja jättäen turvallisen siviilivirkansa. Vaimon ja lasten muutto pois Pariisista Kööpenhaminaan oli kipeä tapahtuma aloittelevalle kuvataiteilijalle, joka ei työllään perhettään enää elättänyt ja näyttelykin sai tyrmäävän vastaanoton. Rakkauden rumuus ja rujous ei taiteen ystäviä viehättänyt.

Van Goghia taulujen myyminen ei taas rasittanut lainkaan. Hän ei taidettaan juurikaan itse myynyt. Tarina yhdestä myydystä teoksesta on toki liioiteltu. Useimmat lukemamme tarinat van Goghista ovat toki karikatyyrimäisiä eivätkä haluakaan ymmärtää sairautta, depressiota tai alkoholismia, arkipäiväistä taiteilijaelämää ja sen luonnetta tuon ajan Euroopassa. Historia luo omat ”kipsikuvansa” ja romanttiset tarinat oman konventionsa tueksi ja pönkittää sillä pyhittäen ja kanonisoiden totuuden. Kanonsioitu totuus ja sen dogmit ovat tieteen ja taiteen innovoivimman osa pahin vihollinen. Ne on institutionalisoitu ja tätä kautta laitostuneita. Gauguin oli ”arempi” laitostumiselle kuin van Gogh ja kärsi yksinäisyydestä, johon innovoiva erakko aina joutuu. Siinä missä van Gogh sairastui hylättynä masennukseen ja suljettiin laitoshoitoon, siinä Gauguin yritti itsemurhaa.

Paul Gauguinia kuvaa kilvoittelu valtaansa vievän värien maailman ja sen symboliikan sekä perheen ja siviilielämän välinen ristiriita. Muutto Tahitille, rakkauden ylistys ja elämä keskellä alkuperäistä ja primitiivistä ”maisemaa” oli kuin van Goghin vaatimus ystävälleen. Goghin vaikutus Gauguinin valintoihin oli valtaisa. Gogh oli elämässään ehdoton ja silvottu korva kertoo vain osan hänen oudosta tavastaan uskoa ihmisen tunne-elämän oivallukseen. Prostituiodulle lähetetty korva oli hysteerien miehen ele, väittäisi Freud.

Vincent oletti muiden näkevän sen saman, mikä hänelle itselleen oli itsestään selvää, oli kyse sitten hänen veljestään, taiteilijaystävistään tai prostituoiduista, rappiolle vievästä elämästä. Van Goghin maisema löytyy parhaiten hänen rumimmaksi kertomastaan taulusta, jonka värejä hän kuitenkin itse ylisti.

Värit eivät olleet rumia. Vain taulun tarina ja sen julma symboliikka öisessä kapakkamijössä. Vincen van Goghin värit eivät valehdelleet. Van Goghin värit olivat eri maailmasta kuin hänen taulunsa symboliikka. Aivan kuten netistä imuroivien lasten tänää globaalissa todellisuudessa. Klusteritaiteen idea meni parhaiten läpi juuri lasten töihin ja maailmaan sen alkuvaiheessa. Aikuinen ja hänen instituutionsa eivät sitä ymmärtäneet tai se rikkoi kipsikuvien konvention monikulttuurisena oivalluksena. Se ei antanut tukea nimettömänä myydä tauluja, musiikkia ja tehdä globaalia bisnestä kulttuurilla.

Van Goghin aiheet ja värit eivät tukeneet toisiaan ja lapsen silmin katsottuna ne näyttivät harmittoman hauskoilta. Vincentin sisäinen maisema oli äärimmäisen ristiriitainen ja johti henkiseen romahdukseen. Gogh oli ihmistuntijana lapsen tasolla ja suojaton, mutta samalla värien käyttäjänä aitoudessaan nero. Hän erosi täysi symboliikan käytössä Pablo Picassosta tai Salvador Dalin kaltaisista neroista. Siksi niin moni rakastaa Vincentin sielunmaisemaa, rehellistä väriä ja vain lapsen mukanaan tuomaa viatonta voittoa kohteesta, joka repi hänet lopulta hajalle.

Sisäsyntyisen maailman kuvaajana Gogh oli ylivertainen. Gauguin käytti symboliikkaa, joka kuuluu ukoiseen ja muualta opittuun, taltioituun maailmaan, kuorettomaan ja tyhjään sepitteelliseen ympäristöön.

Paul Gauguinin tarina muistuttaa Hemingwayn etsintää ja kertomusta vanhuksesta ja ylivertaisesta vastustajasta, merestä. Taistelusta, jossa suuri saalis jää viimein koukkuun, repii ja riuhtoo, väsytetään. Ja kuinka loppu tulee haiparven tavoin, vie saaliin häneltä pala palalta ja rannassa on mukana vain valtaisa ruoto. Seesteisen olon hetki ennen viimeistä voitelua, johon Gauguin valmistui maalatessaan syntymää, joka avautuu taulun oikeasta reunasta, matkustaa tyhjän ja aution maailman läpi kohdaten lankeemuksen, uskontojen ja kulttuurin kirjon, alastomuuden ja pakanallisen rakkauden jumalat, vanhuuden ja kyyhkyn, joka on lopulta kuin maahan kätketty ja lohduton. Hefaistoksen kiron tavoin jäljelle Pandoran lippaista jää enää vain viimein, toivo (ks veistokset, ”Dalin nainen ja Hefaistoksen kirous”.

Taulu, jonka oli tarina raamatusta, minkä tahansa kulttuurin tarina, tyhjäksi jäävä ja jonka lopussa Paul Gauguin otti oman myrkkymaljansa. Gauguin ei liittänyt töihinsä toivoa, sosiaalista pääomaa ja sen tapaa siirtyä myös Tahitilla muistina, jonka ulkopuolisena hän siellä eli mitään ymärtämättä (veistokset ks. ”Pumpulienkeli”).

Paul Gaguin ja hänen maisemansa oli lohduttomampi lopulta kuin van Goghin värit. Vincent oli värien mestari ja hänen loistokkaat kukkansa kohosivat ulos ankarasta maisemasta, siinä missä suomalaisessa sielun maisemassa Eino Säisä kertoo kukkivista roudan maista. Sen kauneus on sen rumuudessa ja täydellisen värin tavoittelussa, sille uhratussa elämässä. Ei niinkään siinä symbolikassa, jonka sisältö jäi Gauguinin hakemassa maisemassa yhtä lohduttomaksi kuin Hemingwayn vanhukselle tai hänelle itselleen. Maisemassa, jossa taulun kehykset voisivat kuvata rikasta elämää, alkoholin huuruista metsästäjää, afrikkalaista savannia ja vanhenevaa miestä. Metsästäjää, jonka elämän kehikkojen loistokkuus on vain taulun kehystämä valhe ja itse taulu valtaisan kalan ruoto. Tyhjiin kaluttu, ei minkään arvoinen, toisin kuin maalajista suurimman, Vincent van Goghin suuri unelma ja sen täyttymys puhtaiden värien vastakohdissa.

21.9.06

Matti Luostarinen