Kun meille selvitetään Putinin valheita, samalla avautuu myös sellaisia ”totuuksia”, joka ovat valheita nekin. Bernard Shaw loihe lausumaan kuinka: ”Maailma ei rauhoitu ennen kuin isänmaallisuus on kitketty ihmiskunnasta”. Isänmaanrakkaus kun ei tunne toisten maitten rajoja.
Tätä totuutta ja sen pitkää historiaa pyöritteli Putin, kertoen kuinka, Bertrand Russelia lainaten:”Isänmaallisuus on halu tappaa ja tulla tapetuksi alkeellisin perustein”. Putin kun ei perustellut tätä lopulta lainkaan. Hän jätti sen medioittemme ja poliitikkojemme tehtäväksi.
Vanhemmat miehet, Putinin kaltaiset, julistavat sodan. Mutta nuorten täytyy taistella ja kuolla. Surullista. Stanley Kubrickia lainaten ”Suurvallat ovat toimineet aina kuin gangsterit ja pienvaltiot kuin huorat.
Mieti kumpaa edustaa Venäjä ja kumpaa Suomi tai Ruotsi? Entä Kiina ja Yhdysvallat? Venäjällä rauhantila oli jatkunut liian kauan. Kun näin käy, sotaisa ihminen ja kulttuuri hyökkää lopulta itsensä kimppuun, kertoi Friedrich Nietzsche.
Kävikö jatkuvissa sodissa eläneille slaaveille ja kasakoille juuri näin? Rakastan sotaa ja vastuuta ja jännitystä. Rauha on minulle helvettiä, kirjoitti taas kenraali George S. Patton. Ei voi sanoa, etteikö maailma edistyisi – jokaisessa sodassa ne tappavat sinut uudella tavalla, viisasteli taas Will Rogers.
Ettei vaan ollut oikeassa ja kouluajan historiamme olikin pelkkää sotien luettelointia. Pitkät rauhan ajat sivuutettiin kokonaan. Tylsiä aikoja. Kun seuraat oman aikamme pelejä, joita lapset pelaavat koneillaan, väkivalta on niissä nykyajan retoriikkaa.
Edmund Muskie taas havaitsi, kuinka: ”Liennytys ei toimi ilman peloitetta” ja sellaista Venäjäkin vaatisi jos pyrkimys olisi aitoon rauhaan. Sivistyneeseen rauhaan kun ei ole mallia tai tietä. Rauha itsessään on se tie.
Kuka kykenisi kasvattamaan Putinin kaltaisen ihmisen tällaiselle tielle? Miettikää millainen lapsuus ja kasvatus, koulutus hänelle on annettu. Siinä kasvatuksessa sotaa eivät toki käynnistäneet sotilaat vaan poliitikot ja rauha oli vain sodan jatkamista mutta toisin keinoin.
Hän kävi tutustumassa siihen jopa Turussa saakka. Siellä hän oppi kuinka sotalaitos oli vain kiskonut hänestä irti sielun ja pannut tilalle perinteen, tradition, joita hän nyt lukee meille Venäjän historiana.
Rauha oli hänelle vain sodan jatkamista toisin keinoin seuraten meitä suomalaisia yliopistossamme ja sen tiedepuistoissa, teknologiakeskuksissa ja kiekkoa pelaten.
Churchillia lukeneena hän oppi kuinka sodassa ei tarvitse olla nirso, riittää kun on oikeassa. Ja voittaja tahtoo olla.
Slaavilaisena hän oivalsi, kuinka sotilaan pakkaus oli lopulta kevyempi kuin vangin kahleet. Ja kun rauha lopulta tehdään, vain voittajat päättävät, mitkä lopulta olivat sotarikoksia.
Sodassa toiseksi jääneelle ei jaettu palkintoja. Voltaire havaitsi hänkin kuinka tiedät olevasi sivistyneitten ihmisten parissa, jos he sotivat ranskalaisten lailla.
Sodan ääni kun on ihmisen ääni, Paavo Haavikkoa lainaten. Ja paljon muuta sodasta kertovaa Hannu Tarmion kirjaamana ”Elämän viisauden kirjaan”. Siinä isoisäni sanoi aina kuinka elämä on kuin nuolisi hunaajaa okaasta.