Olen maantieteilijä, kulttuuri- ja luonnonmaantieteen laudaturin suorittanut graduineen, mutta myös sosiaali- ja etenkin suunnittelumaantieteilijä. Mutta väitellyt myös sosiologiassa. Voisin olla myös biologian ja maantieteen vanhempi lehtori. Opiskelu ja siihen liittyvät mahdollisuudet yliopistoissa, aineopinnot eri tiedekunnissa, olivat minulle kovin vieraita aloittaessani sen 1970-luvun alussa. Ei ole enää emerituksena ja sekä luonnon- että ihmistieteissä väitellen Oulun ja Turun yliopistoissamme. Aineopinnot Suomessa ja maamme rajojen takana ovat tulleet tutuksi myös muussa kuin opiskelussa. Opiskelu on vain lisä jota tämä kaikki muu on edellyttänyt. Ja se jatkuu edelleen.
Sosiaali- tai kulttuurimaantiede ei ole sosiologiaa ja maantiedettä vaan paljon enemmän kuin osiensa summa.
Alan harrastajat ovat varmasti suorittaneet ylimmät mahdolliset arvosanat niin psykologiasta, sosiologiasta kuin maantieteestäkin. Menetelmät ovat niin matemaattisia, tieteen kieltä käyttäviä, jo varhain ATK:n kautta tilastomatematiikkaa soveltavia, että nekin aineina, tieteen aloina, ovat varmasti tuttuja siinä missä maantieteilijöille vaikkapa biotieteet. Ovat siten varmistaneet biologian ja maantieteen vanhemman lehtoraatin samalla auskultoiden.
Näin mukana on arvosanat varmasti myös eläin- ja kasvitieteessä ja aiemmin pakollisena myös kemiassa, epäorgaanisessa ja -orgaanisessa. Maantieteilijöillä yleensä myös geotieteissä muissakin, kovan kiven ja vähemmän kovan. Elämästä valtaosa on muualla kuin maapallon pinnalla. On luonnollista että sitä tutkitaan.
Näin näitä arvosanoja kertyy kymmenittäin ja vielä monitieteisesti tiedekuntien rajoja ylitellen. Maantiede on siinä vertikaalitieteenä kiitollinen. On kulttuuri- ja luonnonmaantiedettä ja suunnittelumaantiedettä, siis aluesuunnittelua. Silloin lähestytään mm. arkkitehtiosaston vastaavia opintoja. Kaavoitus tulee tutuksi sekin. Kaikella toiminnalla on dimensio alueelle, jossa toiminnat sijaitsevat. Tätä varten kartat ovat muuttuneet sähköisiksi nekin. Jos kaavoittaja ei niitä osaa, on aika opiskella lisää.
Suunnittelumaantieteilijöillä on pääsääntöisesti huomattavan laaja kirjo aineopintoja ja kyky niiden yhdistelyyn etenkin juuri kartoilla. Maantieteen filosofia on sekin luonteeltaan hyvin vanhaa ja filosofian opinnot nekin perusteissa näkyvä osa opintojen alkua. Silloin lähestytään taas horisontaali eli aikatieteitämme, historiaa, antropologiaa jne.. Moni erikoistuukin sinne suuntaan tutkijana.
Luonnontieteitten ja ihmistieteitten rajapinnoilla liikkuen syntyy myös uusia tieteen aloja ja innovaatiopolitiikan näkökulmasta myös uusia löydöksiä. GIS (Geographical Information System) on tyypillinen maantieteen väline, joka tunnetaan vaikkapa autoissamme. Se on siis oman aikamme kartta, ei sen kummallisempaa ohjaten satelliittien avustamana liikennettä. Puhuva kartta olisi ollut ihme vielä hetki takaperin.
Kaikki ympärillämme on käytännössä tutkimuksen ja tieteen tulosta ja sovellusta. Tieteeseen ja sen sovelluksiin käytetty aika ja varat menevät kaiken tämän ylläpitoon ja kehittämiseen. Tiede ei ole vanhojen pitkäpartaisten ukkojen höpinöitä tähdistä ja maailmankaikkeuden salaisuuksista, synnystä. Se on pelkkää harhaa näin sitä lähestyen.
Tiede ja tutkimus on se, mitä näet ympärilläsi ja panet suuhusi, luet uutisesi ja jolla peset hampaasi, lakanat joiden väliin nukahdat, maisema ympärilläsi ja politiikan käyttämä kieli, pohdinta miten sanoa ja miksi, millä kielellä ja kenen verkostossa vaikutat, sosiaaliset suhteemme ja niiden muutokset, kulttuuri ympärillämme, viihde ja sen määrä ja laatu, aika jota elämme.
Satelliitit ja kaukokartoitus tuli Neuvostoliitosta satelliittien avustamana (GIS) Suomeen hyvin varhain yhtistyössä Neuvostoliiton kanssa. Sitä kutsuttiin tieteelliseksi tiedon vaihdoksi, kylmän sodan rajat ylittäväksi. Olin siinä jo varhain mukana. Venäjällä (NL) maantiede ja geopolitiikka olivat omana tiedekuntanaan.
Suomi idän ja lännen välissä tieteensä kanssa on kovin vähän tunnettu ja kirjoitettu aihe. Se on jäänyt poliitikkojen ja historian tutkijoiden aiheeksi. Syykin on ymmärrettävä. Tiedeyhteisö oli ja on edelleen sulkeutunut ja tuntematon. Olkoonkin että se koko ajan ja kaikkialla läsnä. Sillä ei ole ollut tarvetta muuttua julkiseksi ja median myllytettäväksi. Tieteen popularisointi on jäänyt harvojen harrastukseksi.
Kuitenkin jokainen toimittaja ja sosiaalisen median jäsen pyrkii popularisoimaan tiedettä koko ajan. Siinä ei ole voinut juurikaan meritoitua, päinvastoin.
Nyt on toisin, elämme tiedeyhteisön kampusalueella jokainen. Kun pohditte, mitä lapsenne voisi opiskella lukion jälkeen, ottakaa siitä selvää. Mahdollisuuksia on todella PALJON, silloin kun kyseessä on tiede ja sen sovellukset.
On surullista, että valikoituminen ja uran löytyminen tapahtuu yrityksen ja erehdyksen kautta sekä sattuman tuomana löydöksenä. Nuoret jatkavat siinä vanhempiensa ammattia tai hakeutuvat sellaiseen, josta ovat saaneet lähiympäristössään kokemusta. Se on kulttuuriin sidottu ilmiömme.
Olemme suljettu kulttuuri. Suomi ei ole tieteen kieli. Maailma avautuu lapselle juuri sellaisena kuin miltä se lähiympäristössä näyttää. Se ei ole paljoa. Kieli, tunnekielemme, jota käytämme, ja kulttuuri johon synnymme, ei ole oma valintamme. Emme valitse tietämme. Emme omia vanhempiamme, koulua johon meidät ohjataan. Tie meidät valitsee.
Ohjatkaa lapset ja nuoret maailmaan, jossa teitä on useampia kuin yksi. Teitä on ääretön määrä mistä valita ja kuinka niitä kulkea. Rohkaiskaa heitä tutustumaan näihin teihin ja niiden tuomiin uusiin maailmoihin.
Tänään myös lukio on ilmainen ja osa peruskoulutustamme. SE on erinomainen asia. Kiitos siitä tulevalle hallituksellemme. Jatkakaa tästä ja panostakaa lisää lastemme koulutukseen, elinikäiseen koulutukseen.
Tehkää tiede, taide, kulttuuri ja liikunta tutuksi jokaiselle lapselle ja vanhukselle, vanhemmille ja isovanhemmille. Jatkakaa siitä mihin muut hallitukset ovat lopettaneet.