Seurasin eilen dokumenttia antropologien työstä Amazonin alkuperäiskansojen parissa. Olen liikkunut alueella ja arvostanut korkealle juuri antropologien työtä yhdistäen poikkitieteistä tietoa. Joskus sieltä saa myös ideoita muiden käyttöön olkoonkin, etteivät kaikki antropologiaa oikein tieteenalana siedä.
Intohimoiset antropologit
Nyt tuo omalaatuinen dokumentti sai minut järkyttymään. Nimekkäät antropologit, Claude Levi-Straussin jälkeläiset ja oppilaat, haukkuivat dokumentissa toisiaan kuin pienet lapset South Parkin irvailussa mitä uskomattomimmista rikoksista. Aikuiset miehet ja naiset muuttuivat lapsekkaiksi ja häijyiksi, pahanilkeiksi olennoiksi toisiaan mustamaalatessaan. Ei tällaista tiedeyhteisössä toki oikeasti voi tavata. Vai olisiko sittenkin jossain joskus tavannutkin? Oliko sen koomisuus juuri oman kokemuksen antamaa palautetta? Liiankin tuttua ollakseen hauskaa. Surullisia ihmiskohtaloita tiedettä tehden intohimoisesti ja himojen viemänä.
Näistä pienimpiä olivat herjat kollegan, nimeltä mainitun, tieteelliset harha-askeleet ja pelkät satuilut hypoteesejaan testaten. Sen sijaan lasten hyväksikäyttö ja pedofilia, puoskarointi lääkkeillä ja rokotteilla, oli hirvittävää katseltavaa. Satojen lasten joukkokuolemat puistattavat ja tuovat mieleen natsit ja Mengelen.
Kun sen vielä alkuasukkaat itse vahvistivat ilmeikkäillä eleillään ja häpeillen kertoen kokemuksistaan, syntyi hämmentävä olo. Poistin ranskalaisen, nekrologillakin muistamani Claude Levi-Straussin kuvan toistaiseksi pois seinältäni muistuttamasta tuosta dokumentista. Oli hänessä syytä tai ei, halusin unohtaa näkemäni. Joskus sysimusta pahuus ja kirkas päivänvalo esiintyvät rintarinnan. Niitä on vain rohjettava katsoa molempia pelkäämättä.
Silti on hirvittävää kokea arvostamansa, ja liki jumaloimansa ihmisen, lähettävän pedofiilejä Brasiliaan, ja epäilemättä vielä tietäen mistä on kyse. Toki tutkijatkin ovat vain ihmisiä, mutta etenkin antropologien koulutuksessa eettiset vaatimukset ja tapa varoa näiden etnisten ryhmien elämään puuttumista, itse heidän keskuudessaan asuen, on varmaan sääntö numero yksi. Sen loukkaaminen kriminaalilla tavalla, ja lopulta koko yhteisön elämän turmellen, on hirvittävää ja tuo mieleen imperialismin synkimmät vuosisadat.
Afganistan ei ole meidän sotamme
Suomalaisia toimii nyt mm. Afganistanissa tehtävissä, jotka eivät ole meidän sotaamme. Olen tähän puuttunut ennenkin pyrkien taustoittamaan niin maantieteilijänä kuin valtiotieteilijänä tuon alueen historiaa. Arvostan suuresti sitä työtä, jota YK:n vakautusoperaatio siellä suorittaa. Suomalainen rauhanturvaaja ei kuollut siellä turhaan.
Me emme vain voi sille mitään, ettei kehitys tuossa kolkassa johda koskaan toivomaamme suuntaan. Uusia kriisipesäkkeitä syntyy kaiken aikaa lisää ja koko islamilainen arabialue jatkaa nyt tätä levotonta tietämme. Se, miten nämä alueet ovat syntyneet, miten pedofiilit vaikkapa ranskasta ovat pilanneet Amazonasin alueen alkuasukkaiden elämän, ei ole meidän taakkamme. Tapamme siirtää tämä eksoottinen maailma omaan kulttuuriimme ei kuulu omaan kansalliseen sellaiseen geeniperimään, jossa ongelmia haetaan globaalin maailman jokaisesta kriisipesäkkeestä. Siihen kansakuntamme ei ole oppinut syrjäisenä ja haavoittuvana kuten Grönlannin eskimot tai omat saamelaisemme. Suomea ei pidä johtaa kuten EU:n supervaltoja tai Yhdysvaltain osavaltioita. Se turmelee kansakuntamme identiteetin ja tätä me vaaleissa protestoimme.
Joku ymmärtää sen heti, toinen ei koskaan. Dualismissa Timo Soini on valinnut oikein ja kaikki muut väärin. Se joka valitsee ensi, on innovaatioprosessissa voittaja ja muut vain imitoijia. Imitoija vain tukee ja vahvistaa Soinin valintaa. Tässä tiede ei petä ja sille vanhat puolueetkaan eivät voi mitään. Nokian Ollila ymmärtää, miksi on valittava tie, jossa hypätään palavalta lautalta hyiseen syliin. Kun et voi voittaa vihollistasi, liittoudu siihen. Mutta tee se ajoissa, hyväksy tosiasiat, älä jää odottamaan ihmeitä. Vuosi sitten pidetyt vaalit olisi vielä pelastanut monen istuvan kansanedustajan paikan, mutta ei enää.
Pelkkä hyvä tahto ei riitä
Hyvää tahtova ihminen tai kansakunta, organisaatio, ei välttämättä toimi aina järkevästi. Nokian kehitys maailman johtavaksi viestintäteknologian jätiksi oli pitkän aikavälin yhteinen ponnistus pieneltä kansakunnalta. Siitä tavasta toimia ei pidä nyt luopua. Jo muutama vuosi takaperin oli havaittavissa, kuinka innovaatiorakenne oli muuttumassa puhelintekniikkavetoisesta kuluttajavetoiseksi. Sen näkyi sosiaalisten medioitten käyttäjäanalyyseissä. Silloin olisi tullut reagoida.
Googlen Androi ja Apple vastasivat siihen ennen Nokiaa, jossa rasitteena oli oma kansallinen tapamme painottaa teknologia välineellisenä prosessina. Verkko ja verkosto menevät siinä meillä päällekkäin hieman samaan tapaan kuin käsitteet “politics” ja “policy“. Me teemme mielellämme politiikkaa silloin, kun olisi jo policyn vuoro, oikean kehitysstrategian aika sosiaalisten ja symbolisten innovaatioiden vaativassa maailmassa. Jorma Ollilan kuvaama prosessi on oikea. Se vain tuli nyt myöhässä. Se ei ole tavallista Ollilan kohdalla, joka on ollut johtajana nero. Sellaisia neroja ei mahdu pieneen kansakuntaan kahta.
Alfa -urokset
Median väite “elämme tavattoman mielenkiintoisia aikoja” on hauska. Kun maailma ja sen viestintävälineet muuttuivat globaaleiksi ja samalla osaksi sosiaalista mediaa, on luonnollista, että aiheista ei ole enää puutetta. Lisäksi molemmat ruokkivat vastavuoroisesti koko ajan tosiaan ja Gaddafilla Libyassa on edessä sama mikä kohtasi yllättäen Hosni Mubarakia, toista alueen suurta alfa -urosta, eikä tästä myrskystä selviä Algeria, Jemen, Jordania, Bahrain tai Iran.
Viisas kansa ja sen johto pyrkisi nyt maltilliseen ratkaisuun ja taipuisi pikaisiin uudistuksiin osana sosiaalisen median kehittyvää informaatiovirtaa. Libya on näistä todellinen kummajainen ja Muammar Gaddafi kansakuntansa johtajana vaikeasti ymmärrettävä, sairas ihminen suomalaisen kokemana. Italian alfa uros on taipumassa läntisen maailman käytäntöön, siinä missä Välimeren maailman kaikki alfa -urokset.
Suomalainen myrskyvaroitus
Oma myrskymme lähestyy huhtikuun vaaleina. Viimeisin Helsingin Sanomien gallup lupaa perussuomalaisille samaa kannatusta kuin keskustalle ja demareille, noin 18 %:a. Se on jälleen prosenttiyksikön enemmän kuin edellinen gallupmittaus. Edellä on enää kokoomus pari prosenttiyksikköä edellä. Sekin on ollut selvässä laskussa HS -gallupeilla mitaten.
Poliitikot puntaroivat syntynyttä tilannetta huomaamatta, kuinka tuo äänimäärä toisi jo perussuomalaisille 36 kansanedustajaa ja ilmiö on kokonaan toinen kuin takavuosien SMP:n menestys, jolloin puolue sai 17-18 edustajaansa ja pari ministerin salkkua. Kannatus kun tulee sekin kokonaan muualta kuin Pohjois-Karjalasta tai Pohjois-Savosta, Pekka Vennamon Turusta. Kun vaaleja verrataan, ei pidä tehdä kohtuuttoman suuria virheitä niin alueiden kuin aikojenkin välillä. Nyt ei eletä Kekkosen Suomessa vaan yhteisömedioitten globaalissa maailmassa.
Nyt on mahdollista, että Soini ohittaa myös kokoomuksen ja viimeinen gallup 17.4 vaaleissa tuo meille yhden suuren puolueen ja kolme keskisuurta. Siihen on nyt täysi syy varautua ja pohtia, kuinka demokraattisesti vakaa valtio kykenee hyödyntämään kansakuntansa vaaleissa osoittaman tahdon. Kun vaalit on pidetty, pulinat pois. Kun valta vaihtuu Suomessa, se koskee toki koko maata ja sen vanhoja rakenteita, ei vain edustajiamme Arkadianmäellä ja hallituksessa.
Yhdysvalloissa vaihtuisivat nyt myös virkamiehet. Suomessa mandaattivirat horjuvat toki nekin ja moni jää tyhjän pantiksi paitsioon. Reaaliaikaisessa maailmassa, intenetin ja sosiaalisten medioitten toimesta, prosessi tapahtuu meilläkin heti vaaliyön jälkeen. Suomessa ymmärretään demokratian pelisäännöt eikä lähdetä kaduille hävittämään yhteistä omaisuuttamme arabimaiden tapaan.
Kaikki vaalit kun ovat tavalla tai toisella myös protesti ja nyt valtarakenteet vaihtuvat Suomessa antaen myös uuden mahdollisuuden. Ollilan pohdinnat Nokian kohdalla koskevat nyt myös Suomea ja suuren muutokseen liittyy aina suuria mahdollisuuksia, uusia käyttämättömiä voimavaroja, joista hioa Ollilan lupaamia timantteja.
South-Park ja Suomi-kuva
Suomi esiintyy tänään näyttävästi South-Park sarjan pääosassa. Moni on sen toki nähnyt netistä jo aika päivä, mutta juuri tänään, Matti Vanhasen saatua vain huomautuksen pääministerinä virkavelvollisuuttaan tuottamuksellisesti rikkoen, tuo kuva vaaleihin valmistuvasta maasta on sopivan ajankohtainen.
Siinähän oikeastaan kiillotetaan Suomi-kuvaamme ja sen puhtoisuutta olkoonkin, että sarjalle tyypillinen opportunismi ja kaksinaismoralismille irviminen on jälleen pääosassa. Suomen hävittäminen maailmankartalta on kuitenkin kohtuutonta, vaikka kansakuntamme ei voisikaan elää enää syyllisyytensä kanssa, pääministeri Matti Vanhasen kertomana. Ehkä Matti Vanhasen salaaman eron syy oli juuri tämä aiemmin jo nähty lohduton loppu tv-historian räävittömimmässä sarjassa.
Käsite Arctic Babylon 2011 alkaa tulla tutuksi myös suomalaisille lukijoilleni. Heistä jo 2 % löytää kirjan cluster art -kotisivultani ja saa sen myös auki. Se on hyvä tulos, odotettu. Se vastaa juuri innovaatioprosessin ensimmäisen vaiheen innovaattoreiden suhdetta koko populaatiosta. Koko liki viiden vuoden ajan se on pysynyt samana ja kertoo teorian toimivan oikein tässäkin tapauksessa. Sen sijaan käsite “cluster art” on jo tutumpi ja yltää Googlessa liki 25 miljoonan havaintoon. Vielä viisi vuotta takaperin näitä havaintoja ei ollut kuin muutama satunnainen maailmalla. Siinäkin leviäminen on ollut odotettu.