Viihteen varjolla kohti korporatiivista takapajulaa
12.10.2022
Suomalaisen identiteetin perustana on edelleen perinteiset alkaen kielestä. Toki tokaisu koti, isänmaa ja uskonto on muuttunut monipuolisemmaksi EVA:n tutkimuksessa monipuolisemmaksi.
Me pidämme harrastuksiamme jopa tärkeämpänä kuin ammattia ja se kertoo vapaa-ajan lisääntymisestä. Otamme harrastuksemme myös vakavasti.
Sukupuoli ja ihon väri ovat nekin perinteisiä siinä missä asuminen joko kaupungeissa tai maalla. Kaupungissa asuva koetaan vahvemmaksi valtiksi ja sitä olisi nyt käännettävä luonnonvara-alueittemme eduksi. Muuten meidän tärkeimmät primaarielinkeinomme jäävät hoitamatta. Maaseutu ei voi olla ainoastaan suojelukohde ja tapa hakea luonnonvaroja landelta.
Syrjityiksi ihmisryhmiksi enemmistö arvioi vammaiset, etniset vähemmistöt, tummaihoiset, turvapaikanhakijat, sukupuolivähemmistöt, ylipainoiset, maaseudulla asuvat, seksuaalivähemmistöt ja ikääntyneet.
Tuo luettelo on tuttu mutta samaan aikaan kylmäävä. Vammaiset, maaseudulla asuvat ja ikääntyvät vanhukset ovat todellakin meidän syrjityin osa oman maailmankuvamme tuotteena ja identiteetin tuloksena. Se on menossa vinoon suuntaan.
Kun valtaosa kunnistamme ja seutukunnistamme on maaseutualuetta, pieninä maaseututaajamia sekä siellä asuvia vanhuksia, näiden mahdollisuus hyvää elämään ei ole enää yhteiskuntamme perusta vaan kokonaan muut ja sivistysvaltioistamme poikkeavat.
Teemme politiikkaa, joka ei suosi heikkoja ryhmiä ja arvostamme identiteetin rakentelussa sivistysvaltion kääntöpuoleksi laskettavia arvoja. Tämä kehitys oli nähtävissä jo jonkin aikaa ja samalla poliittisten liikkeittemme toiminnassa.
Tämä oli myös syy siihen, miksi myös EVA oli suosimassa harvempia ja suurempia aluetaloutemme toimijoita. Ne voivat erikoistua tavalla, joka ei ole syntynyt pelkästään pienten alueitten heikosta identiteetistä ja kyvyttömyydestä menestyä muutan kuin riidellen itsensä hengiltä. Tällaisia maakuntia me emme tarvitse, eikä aluetalouden perustana saa olla jonkun puolueen hengissä pitäminen yhtenä kymmenestä.
Palaan vuoteen 2011 ja haen sieltä yhden menetetyn vuosikymmen teemoista, joista kirjoitin aiemmin jo lainaten tekstiä medioistamme. Mediat selvisivät tuosta geopoliittisesti vaikeasta vuodesta kuivin jaloin.
Sen sijaan ongelmia syntyi muualla ja ne eivät näy EVA:n raporteissa. Niitä kun on vaikea tai mahdoton tutkia mielipiteitä haastatellen ja ristiin taulukoiden ikään, sukupuoleen, syntymäpaikkaan tai vaikka ikää, sukupuoleen ja ihonväriin ne taulukoiden ja sieltä vaalejamme valmistellen rinnan poliittisten medioittamme kanssa elämöiden. Näistä sosiaalinen media alkaa olla medioistamme hallitseva myös identiteettipolitiikan painajaisena.
Niin helppoa tutkimusta yliopistomme eivät harrasta ja niiden töitä on syytä tukea ja median myös seurata muulloinkin kuin Nobel viikon aikana ja muualla kuin Suomessa. Tiede yhteiskunta- ja valtiotieteinä, luonnontieteinä sekä niiden yhdistelminä ei ole moni- ja poikkitieteisenä helppoa luettavaa, EVA:n raportteihin tarttuvaa, mutta ei myöskään kokonaan sivuutettavaa. Pääkaupunkiseudun avainryhmät on saatava osaksi suomalaista aluerakennetta ja sen ongelmien oivaltajaksi muutenkin kuin harrastusten, matkailun ja luonnonvarapolitiikan ohjailijana sinne kesäasuntojaan siirrellen golfkenttineen.
Korporativismi (myös korporatismi) on yhteiskuntajärjestelmä, jossa lainsäädäntövaltaa käyttävät työnantajaliittojen ja ammattiliittojen muodostamat ammattikunnat eli korporaatiot (esim. metalliala, tekstiiliala). Korporativismia kutsutaan eturyhmien vallaksi.
Korporativistista järjestelmää on sovellettu muun muassa Benito Mussolinin Italiassa vuosina 1920–1945. Tuolloista Italian järjestelmää kutsuttiin korporaatioiden järjestelmäksi, missä kukin yhtymä toteutti sille yhteiskunnallisessa työnjaossa asetettua tehtävää; näin korporaatiot korvasivat parlamentaarisen demokratian. Järjestelmää on sovellettu myös Francisco Francon Espanjassa.
Myös Suomen tulopoliittista järjestelmää on joskus kutsuttu korporativistiseksi tai paremmin korporatiiviseksi. Sen tausta on pitkällä historiassamme ja katseet kääntyvät ensin itään ja sitten länteen. Se ei sovellu mitenkään siihen uuteen yhteiskuntanallin, jota hoidetaan joko demokratian tai uuden tietotekniikan vaatimin keinoin. Venäjä on ratkaissut sen omalla tavallaan ja se järkyttää julmuudellaan.
Ruotsi hakee sekin ulos ja alkaa kehitellä poliittista järjestelmäänsä hakien malleja Suomesta. Se ei vain ota toteutuakseen eikä Yhdysvallat mallivaltiona ole likimainkaan suomalainen ratkaisu. Sen sijaan EU on jo ottanut askelia kohti klustereitamme ja hakee innovaatiopolitiikan ekologistakin klusteria ja on siinä paikoin pitkällä.
tiistai 25. lokakuuta 2011
Ihminen voi tehdä useita erilaisia uria elämänkaarensa aikana. Ilpo Santalan nekrologissa kekseliäs uudistumiskyky on tästä tyyppiesimerkki (HS 25.10). Kun tapasin Santalan ensimmäisen kerran, hän eli toista uraansa Innopoliksen yritysten kasvu-uria etsiskellen ja vei minut lasipalatsinsa saunaan osoittaen sieltä, kuin kotkanpesässä istuen, kuinka Espoo on metsäinen kaupunki ja suomalainen metropoli omituinen käsite keskellä korpea.
Pankkimiehestä, Postipankin johtajasta, oli tullut teknologiajohtaja, yritysten kehittäjä ja kolmannessa vaiheessa Suomen taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtaja. Välit Mauno Koivistoon olivat tosin tulehtuneet. Syyt olivat muualla kuin Santalan toimissa Espoon metsiä minulle esitellen.
Oleellisen oivaltaminen
Santalaa kuunnellen ja seuraten minulle syntyi käsitys hyvin perhekeskeisestä ja lämminhenkisestä ihmisestä. Lapin retket ja luonnon rakkaus sekä lapset, lastenlapset olivat miehelle kaikki kaikessa historian harrastuksen ja lukemisen rinnalla. Santalan kanssa oli helppo puhua ja häntä oli vaivatonta seurata, kokemukset kun olivat usein yhteisiä. Pekka Hallbergin kirjoittama nekrologi Ilpo Santalasta on oleellisen löytänyt.
Oleellisen löytäminen on hyvän lehtikirjoituksen vaatimaton tehtävä. Ei niinkään vieminen lukija gonzo -journalismin poluille tai viihteeseen, epäoleellisiin yksityiskohtiin. Tässä Helsingin Sanomat tiivistää oikein myös pääkirjoituksensa kertomalla, kuinka Kreikka menee velkasaneeraukseen, sijoittajat menettävät Kreikka-velkakirjojensa arvon käytännössä kokonaan, pankit pääomitetaan omistajien kukkarosta ja vakausrahastosta puristetaan finanssisektorin turvaverkko.
Korporatiivinen valtio pysyy taustalla ja Suomi sekä Hollanti peesaavat etujensa mukaan Saksaa. Tuon saman Ilpo Santala olisi kertonut jo paljon aikaisemmin ja käyttäen samaa kieltä kuin Jussi Halla-aho saaden aikanaan presidentti Mauno Koiviston kovistelut osakseen. Koiviston oppi ja kieli olivat mutkikkaampia, jossa taustalla oli myös perusfilosofinen pohdinta. Finanssipolitiikka ei saanut rientää ohi reaalipolitiikan. Näin poliitikonkin on lopulta kokeiltava viimeistä keinoa ja puhuttava totta.
Korporativismin syntipukit
Saman toteaa myös Helsingin Sanomat kertomalla lopulta oleellisen lainaten Jean Claude Trichet’tä ja John Maynard Keynesiä. Demokraattiset hallitukset ovat kykenemättömiä tekemään oikeita ja kovia päätöksiä muuten kuin äärimmäisen paineen alla. Sen jälkeen, kun on ensin kokeiltu kaikkia muita vaihtoehtoja. Nyt se vei aikaa vain meiltä lähes kaksi vuotta ja jatkuu edelleen. Se on poissa Pohjolan hyvinvoinnista ja kohta myös eläkkeistämme. Se jatkui lopulta koko vuosikymmenen. Insinööri Oulusta pääministerinä oli outo kokeilu tarjoamassa vuonna 2015 asuntoaan maahanmuuttajille, kun raja olisi tullut sulkea Torniossa.
Toimittaja Lauri Malkavaara näkee saman omassa kolumnissaan (HS 25.10) ja vertaa Halla-ahoa jääkiekkoilija Jarkko Ruutuun. Molemmat ovat erityisen tarkkailun kohteina ja provosoivat mediaa ja tuomareita, korporativismin voimia ja byrokratian toteuttajia myös silloin, kun siihen ei olisi mitään näkyvää aihetta. Näin Jussi Halla-ahosta on tehty politiikan Jarkko Ruutu tai päinvastoin. Molemmille vihelletään kaiken varalta jäähy muiden vitkastellessa vaihdoissaan.
Tänään vuonna 2022 Jussi Halla-ahoa viimein myös kuunnellaan. Ruotsin hallitus ei tule olemaan Suomen hallitus. Suomi menee Natoon, Ruotsi jää odottamaan. Turkkilaiset tuntevat Ruotsin ja varmasti myös Suomen täällä asuen. Suomen tapa tuntea Ruotsi on jo aivan eri luokkaa. Kun Ruotsin pääministeri näki Paavo Lipposen, hän jäykistyi kauhusta.
Vantaan vaihto-oppilas
Kari Nenonen valitaan Vantaan kaupunginjohtajaksi. Kari on oppilaitani Oulun yliopiston opettajanurani ajoilta ja edustaa johtajaa, joka tekee nyt kolmatta uraa Oulun kaupunginjohtajasta ensin kiistellyksi HUS:n johtajaksi ja nyt palaten kunnallisliitosta takaisin kaupunginjohtajaksi pohtien, miten suurkuntaa rakennetaan ja onko työssäkäyntialueet oikea tapa kokea yhdyskuntarakenteen oman aikamme todellisuus. Oulussa liitokset sujuvat kohti odotettua ratkaisua. Oulun yliopisto ja teknopolis antoi tukea.
Vantaa on saamassa vahvan ja hyvän taustan hankkineen kokeneen kaupunginjohtajan. Täynnä draamaa ollut virantäyttö on nyt löytänyt ainoan oikean ratkaisun ja kaupunkia vetää lämminhenkinen, perhekeskeinen Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin entinen johtaja. Vain Lappi ja saamelaiset Nenoselta jäivät kokematta, kulttuuri vieraaksi kielineen. Lapin tutkimukset avasivat omat silmäni myös Afrikkaan ja sen altaiden rakentajiin.
Kolmannen linjan uuskorporativismi
Meillä haetaan nyt kolmatta linjaa, jossa vanha sosialismi ja epäonninen kapitalismi etsivät tietä hyläten niin John Locken kuin Hugo Grotiuksen liberalismin keskiaikaisen hengen kuin samalla monet esisosialistiset tai antikapitalistiset, pragmatismista vaikutteita saaneet syndikalistiset liikkeet. Filosofisesti epäyhtenäinen liberalismi tai libertanismi sekä dogmatisoivat aatesuunnat ovat epäsuosiossa. Mensevikkien perilliset eivät saa hekään enää riviään suoraksi ja nousevana isminä kohoaa uuskorporativismi.
Korporativismia ei ole koskaan esitetty minkään yhteiskuntafilosofian muodossa. Sitä ei saa puetuksi jonkin tietyn ajatussuunnan tai ideologian, yhteiskuntafilosofian normatiiviseen teoriaan. Se ei sovi yhteen mihinkään filosofiseen suuntaukseen, ei edes individualistiseen grotiuslaiseen luonnonoikeusperinteeseen eikä myöskään saksalaiseen idealismiin tai naturalismiin.
Liberalistis-kommunitaristisen perinteen yhteisöllinen luonne ja sen yhtymäkohdat sosiaaliliberalismiin ovat nekin vieraita ja libertaarit vaikenevat heti, kun kyse on modernista kapitalismista ja nyt sen kriisistä.
Dogmatisoiva maxismi on sekin sekulaarinen filosofisena järjestelmänä ja muistuttaa liki uskontoa. Kommunismin valtavirtaus torjui sitä aikanaan kuin ruttoa. Se näkyi myös Suomessa ja liikkeen jakautumassa, kommunistien tapa hakea tukea muualta kuin Venäjältä. Maalaisliitto käytti sitä ja Tehtaankatua hyväkseen. Se oli Kekkosen ajan politiikkaa.
Korporatiivinen media
Kun eläkeikäisten on päätettävä, miten menetellä eläke-etujen heiketessä työeläkeyhtiöiden tuottotavoitteiden laskiessa, edessä on medioitten (HS 25.10) mukaan joko eläkkeiden pienentäminen, eläkeiän tuntuva nostaminen tai eläkemaksujen nostaminen.
Kaikki vaihtoehdot ovat nyt kehnoja ja media hoitaa tehtäväänsä esitellen nämä vaihtoehdot ikään kuin dogmeina, joista lopulta jää vain yksi käteen tai poliitikko pyrkii liittämään ne toisiinsa. Korporatiivinen media ja sen propaganda muokkaa mielipiteitä. Tähän tarkoitukseen käytetään käsitteitä, joiden kanssa on mahdoton tai ainakin vaikea riidellä. Sellaisia ovat vaikkapa demokratisointi, vapauttaminen, vastuullinen politiikka, suurempi yhteinen hyvä tai tässä tapauksessa pienin mahdollinen yhteinen paha. On palattu ikivanhaan demagogikaan.
Korporativismi medioissa toteutuu vaikenemalla todellisista päämääristä. Päämäärän esittely sellaisenaan johtaisi sen alistamista julkiseen keskusteluun. Korporativismissa keskusteluun tuodaan rajattu ja usein näennäinen ongelma ja siihen käytettävät vaihtoehdot. Näennäisdemokratiassa julkisuuskin haetaan henkilöille, jotka halutaan päättäjiksi. Näin syntyy vaikutelma yhdestä henkilöstä,
yhdestä vaihtoehdosta ja kolmesta urasta saman puolueen mandaatilla.
Luovuus fraktioissa, virhepoikkeamissa
Filosofialle ominaista luovuutta, innovointia, voi olla vain suurten ideologioiden fraktiossa tai koko kokemamme tradition ulkopuolella, kirjoittaa Timo Andersson blogissaan. Vastaavasti uudessa mediayhteiskunnassa vastaava luovuus löytyy suurten aineistojen ja bogikirjoittajien muutamista harvoista löydöksistä, joita tutkimus voi jäljittää eräänlaisina residuaaleina, “virhe- tai viherpoikkeamina “, suuren massan tuottamasta viihteestä. Muotijulkaisuista, ruokaresepteistä tai juorupalstoilta näitä ei taatusti löydy.
Kun etsimme uuden korporativistisen yhteiskuntamme punaista lankaa, vastausta hakemaamme kysymykseen EU:n lainsäädännöstä tai omasta päätöksentekomme tasoista ja prosesseista, joudumme tekemään sen itse. Hakien työläästi totuutta uutisvirrasta unohtaen myös “mediaeliitti” ja sen tarjoamat tuotteet, uutiset ja niiden analyysit. Se on pääsääntöisesti omistajansa näköistä ja sen etua ajavaa.
Uudelleen organisoituva yhteiskuntamme hakee nyt tukea sekä idästä että lännestä mutta samalla myös keskiajan ja uuden ajan sääty-yhteiskuntien korporativismista ja tämän yhteydestä vanhaan organismiseen yhteiskuntakäsitykseemme. Syntyy yliorganisoituvia yhdyskuntia, sääty-yhteiskunnan elitismiä ja syrjäytymistä. Jatkossa putkimiesten työ idässä lakkaa ja Venäjä paljastaa oikeat kasvonsakin. Demariyhteistyö itäsaksaan on kaiken takana. Keskusta kun hoitanut suhteensa suoraan Tehtaankadun porteista.
Palaamme ikään kuin Ruotsissa ja Suomessa jo elettyyn korporatiiviseen yhteiskuntaan ja haemme vastauksia vaikkapa liki merkantilistisista kauppa- ja talouspolitiikan linjauksistamme. Oikeusfilosofiassa Snellman edusti aikanaan eräänlaista muunnelmaa hegeliläisestä ajattelutavasta, jota myös Urho Kekkonen edusti. Toki Kekkonen edusti paljon muutakin.
Traumasta ja turhaumasta taantumaan
Olen kirjoittanut tästä yhteiskuntien taantumasta runsaasti jo aiemmin ja Arctic Babylon perustuu juuri tämän taantuman esittelyyn ja osana tutkimuksiani, jossa on käytetty suuria aineistoja ja delfi -analytiikkaa.
Harvardissa julkaisut on esitelty usein juuri käytetyn analytiikan kehittelynä, mutta myös teknopolis -strategiana Stanfordin tapaan ne julkaisten ja juuri kuolleen Steven Jobsin elämänkertakirjan yhteydessä. Hylätty, valittu ja erikoinen Applen perustaja eli hänkin kolmen uran kautta tuottaen samalla meille tulevaisuuden. Hän ei ymmärtänyt politiikkaa lainkaan. Se oli epäilemättä suuri etu hänelle.
Niin Kari Nenonen kuin Ilpo Santala ovat henkilöinä historiallisen viitekehyksen tunnistaneita ja molempia yhdistää joustava tapa arvioida prosessin tulevaisuus korporativismin näkökulmasta. Sen vanhimmat muodot on kyettävä nyt taantumassamme sivuuttamaan ja varoen sellaisia karikoita, jossa suomalainen yhteiskunta ja sen yhdyskuntarakenteet, toisiinsa yhä heikommin luottavat kaupungit, voidaan rakentaa paremmin uuteen korporatistiseen vaiheeseen sopiviksi.
Se ei saa viedä aikaa kohtuuttomasti, eikä sitä pidä tehdä vain pakon edessä, kuten EU:n kohdalla on tapahtumassa koskien Kreikkaa, Italiaa ja muita euroalueen eteläisiä valtioita, myös Ranskaa ja se pankkeja sekä valtion tulevaa luottoluokitusta. Saksan asema on sekin muuttunut hetkessä, ja Suomen mahdollisuudet ovat nyt kokonaan toisessa ilmansuunnassakin kuin mihin Kekkonen oli maansa ankkuroinut. Suomi ei taatusti suometa Natoa. Ruotsin asema on toinen kuin Suomen ja tämä ymmärretään myös Turkissa ja samalla Yhdysvalloissa. Ei pidä olla sokea.