Nigerialainen elokuva esittäytyy Suomessa. Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa suurin elokuvamaa on ehdottomasti juuri Nigeria. Toki merkittäviä elokuvan tuottajia ovat myös vaikkapa Senegal ja Burkina Faso, entinen Ylä-Volta Länsi-Afrikassa. Ensimmäinen afrikkalainen elokuvafestivaali oli juuri Burkina Fasossa pidetty FESPACO vuonna 1969. Syntyi afrikkalaisen elokuvan oma foorumi. Fespaco pidetään edelleenkin joka toinen vuosi.
Intia – elokuvan mekka
Egyptiä kutsutaan Arabian Hollywoodiksi. Jostakin syytä käsite “Hollywood” kummittelee myös muilla mantereilla kuin Afrikassa, etenkin maineikkaan intialaisen elokuvan kollektiivissa käsitteessä nyt Suomeen siirrettynä. Näin siitäkin huolimatta että Intian elokuvateollisuus on lukumäärällä mitattuna maailman suurin.
Intiassa työstetään noin 2000 pitkää ja lyhytelokuvaa vuosittain. Kovin kauas tästä ei jää nigerilainen tuotantokaan ja Egypti on oma lukunsa siinä missä muut Magreb-alueen valtiot. Tosin, kun Egyptissä tuotetaan parhaimmillaan sata pitkää elokuvaa vuosittain, Algeria pääsee siihen 30-40 vuoden aikana. Suomalaiset ovat siis hieman heitä ahkerampia elokuvan tuottajia olkoonkin, etteivät vuodet ole Suomessakaan veljeksiä edes elokuvatuotannossa.
On suomalaisia leffoja, joita Suomen Yleisradio ei ole näyttänyt kymmentäkään kertaa. Joka päivä maailmalla tuotetaan satoja hyviä elokuvia, 98% niistä on parempia kuin Stallonen seikkailut rambona. Miksi näitä rampoja elokuvia näytetään yhtenään?
Suomalainen elokuva ei ole maailmalla kysyttyä ja sijoitumme juuri ja juuri jalkapallojoukkueemme kanssa samoille sijaluvuille. Toki Jari Litmanen ja Sami Hyypiä tunnetaan paremmin kuin elokuvaohjaajamme Kaurismäen veljekset ja Renny Harlin. Elokuvaa ja jalkapalloa ei vain voi panna samalla lähtöviivalle olkoonkin, että niiden kuluttajat katsomoissa ovat samoja ihmisiä ja usein kyse on viihteestä ja paosta pois arkielämän harmaudesta. Miksi tämä pakokin tehdään nyt niin vaivalloiseksi?
Ulkomailla, ja etenkin ranskalaisen rahoituksen turvin menestyneet elokuvat, ovat huonosti tunnettuja kotimaissaan Afrikassa. Näin varmaan käy myös nyt Suomessa ensi-iltansa saavalle tuotannolle. Elokuva on sidoksissa omaan kulttuuriinsa ja läntiseen levitykseen tarkoitetut ja palkitut työt ovat muuta kuin katsottuja nigerialaisen kulttuurin sisällä. Nigerialainen elokuva tunnetaan Saharan eteläpuolella hyvin oli kyseessä mistä tahansa Saharan eteläpuoleisesta valtiosta. Toki siellä seurataan myös läntisiä elokuvia, Hollywood -tuotteita. Mutta ei samaa Stallonea yhtenään.
Siirtomaa-ajan rasite maailmankuvassamme
Siirtomaa-ajan Afrikka esiteltiin lännessä lähinnä juuri elokuvantekijöiden silmin villieläinten ja -ihmisten näkökulmasta. Läntinen ihminen valloittamassa villiä luontoa ja sen kulttuureja oli maailmakuvana muualta meille tullut ja hyväksyimme sen kritiikittömästi. Pekka ja Pätkä “neekereinä” joutuivat pataan oli paikka sitten Saharan pohjois- tai eteläpuoli ja sama kohtalo olisi kohdannut myös monilla Tyynen valtameren saarilla. Puoli maailmaa oli villiä ja valloitettavaa erämaata, tuntematonta.
Kokemus oli hieman samankaltainen kuin oman televisiomme tuottama dokumentti suomalaisista siirtolaisista Paraquayssa eläen, lapsena sinne siirrettynä. Dokumentti toi mieleen 1800-luvun suomalaisen maaseudun ja sen köyhimmät eläjät tuon ajan kirjailijan kuvaamana, Ilmari Kiannon kirjasta lukien.
Dokumenttia seuraten oli vaikea kuvitella, että Paraquay sijaitsee Brasilian ja Argentiinan rajalla Latinalaisen Amerikan yhdentymisliiton jäsenenä, yhtenä maailman nousevista talouksista Etelä-Amerikan sydänmailla. Siellä on lähes tuhat lentokenttää, väkiluku ja pinta-ala lähellä Suomen vastaavia. Väestöstä 95 % on espanjaa puhuvia, espanjalaisten ja guarani-intiaanien jälkeläisiä, siis mestitsejä.
Dokumentin suomalaiset puhuivat oikein hyvää suomea, nykysuomea jopa. Suihkuna toimi pieni kivinen puro hökkelitalon vierustalla vanhuksen pyöriskellä nakuna liukkailla kivillä. Naapurin lehmä antoi maidon. Elämä oli kohdallaan. Rahaa ei kulunut, ei sitä luontaistaloudessa tarvittukaan. Subtrooppinen ilmasto ei vaadi talviasusteita.
Totuus on tarua ihmeellisempi
Paraguayssa toimii kymmenen yliopistoa, kirjailija Augusto Roa Bastos on ollut Cervantes-palkinnonsaajana yhtenään ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Maassa on runsaasti lehtiä ja radioasemia, joissa myös oppositio saa äänensä kuuluviin. Guarantien yrttitee “yeba mate” on maailmalla tunnettu, kansanmusiikissa kuuluu espanjalainen perintö guarantien “harpun” kielillä.
Paraguayn jalkapallojoukkue on voittanut kahdesti Copa American ja selviytynyt kolmesti MM-kisojen toiselle kierrokselle. Suomessa sellainen on kaukainen unelma.
Väestöstä palveluissa toimii noin puolet, BKT on asukasta kohden noin 5000 USD ja maa sijoittuu juuri ja juuri sadan joukkoon maailman valtioiden BKT:llä mitatuissa hyvinvointitilastoissa. Rikkaus ei jakaudu tasan. Ei ole jakautunut Etelä-Amerikassa koskaan. Nyt sen tasoittumiseen on pientä toivoa.
Espanjalaisen kulttuurin sydänmaa
Vesien lähteenä tunnettu Paraguay tuli varhain espanjalaisten ja etenkin jesuiittojen tukikohdaksi. Intiaaneja sai hallita vain sanalla, ei väkivallalla. Jesuiittasiirtokunnat tunnettiin korkeatasoisesta taiteestaan ja moraalisista pyrkimyksistään. Kuorot, orkesterit ja näytelmäseurueet ovat tuolta ajalta ja näkyvät myös vaikkapa alueen elokuvien sisällössä, etenkin musiikissa. Unecson maailman mittavimmat suojelukohteet ovat täältä kotoisin. Ihmisen vanhimmat korkean kulttuurin löydökset ovat näiltä alueilta nekin.
Voltaire kutsui näitä jesuiittasiirtokuntia “ihmisyyden triumfiksi”. Juuri tämän menestyksen vuoksi Paraguay joutui usein vihollisten kohteeksi ja jesuiittojen menestystä sekä etuuksia kadehdittiin. Kateus ja kiusaaminen on suomalaisille tuttu tauti, kansantauti.
Myöhemmin liki kaikki jesuiittojen rakentama tuhottiin, guarantit hylkäsivät lähetysasemat ja joutuivat rappiolle, joka näkyi suomalaisen pienen yhdyskunnan kuvauksissa, suomalaisten kuvaamassa dokumentissa, hyvin puhuttelevassa.
Muutaman kielellisesti ja kulttuurisesti eristetyn ihmisen on mahdoton taistella itseään irti uhkaavasta rappiosta saamatta apua oman pääkulttuurinsa sisältä, Suomesta.
Suomalaisilla ei ole siirtokuntia ympäri maailmaa espanjalaisten tapaan. Tuo kulttuuri on meille kokonaan vierasta. Suomi ei ole emämaa vaan alusmaa ja naureskelemme puron kiveyksillä pyöriskelevälle vanhukselle vellikasariaan hörppien. Lautasta ei tarvita. Kaikki tarvittava on kiven heiton päässä, paitsi palvelut ja oman elämämme sisältö.
Tämä kehitys näkyy myös Suomessa tänään yhdyskuntien vararikkoina ja vanhojen pienyhteisöjen katoamisena, jossa rappio iskee pääkulttuurin sisältä eikä siihen nykyisin enää juurikaan edes puututa. Kuntien kinastelu itsenäisyydestään ja rajoistaan on omalaatuista mediahuvia sekin. Jos 3000 asukaan kunnan kohtaa pienkin onnettomuus, jossa viisi ihmistä joutuu keskussairaalaan hoitoon, kunta on konkurssissa.
Rajat on oltava vaikka varaa niihin ei oikeasti olisikaan. Valtaa on oltava vaikka vastuuta ei olisikaan muuhun kuin hyödyttömään kinasteluun. Mitä vähemmän valtaa, sitä näyttävämmin sitä kyllä käytetään.
Syntyy valtavia taloudellisia ja sosiaalisia eroja, joiden ymmärtäminen on ongelmallista tuntematta erojen synnyn historiallista kulkua ja seuraten sitä dokumenttina Paraguaysta käsin näytettynä.
Läheltä katsottuna tuota ongelmaa ei edes havaitsisi. Tarvitaan elokuva, dokumentti, omasta kulttuurista irrotettu valkokankaan peili lisäämään ymmärrystämme omasta kulttuuristamme ja sen tilasta.
Poliittiseen ja yhteiskunnalliseen muuttumiseen kannustava elokuva, vastuuta korostava näkökulma. Kaupallinen elokuva pilaisi koko aiheen valtavan sanoman, jossa tekijä puhuu itsestään ja itselleen. Huomaamattaan.
Kuivuneen jokiuoman altaat
Etelä-Amerikka ja Saharan eteläpuoleinen Afrikka ovat täynnä näitä eroja, jossa varakkaiden alueet on jouduttu eristämään sähköisin aidoin ja vanha Paranajoen palmujen ja lehvistöjen paratiisi, kaikkien vesien lähde, on päässyt kuivumaan.
Maailman suurin vesivoimalaitos altaineen rakennettiin aikanaan juuri näille lähteille. Ihmisen ahneus alkaa aina padotusta joesta ja sen altaista, kuivuneesta jokiuomasta.
Ranskalaisen siirtomaavallan aikaan afrikkalaisia oli lailla kielletty omien elokuvien tekeminen. Poliittinen ja yhteiskunnallinen valta ei sallinut kriittistä elokuvaa ja tyrkytti aina samaa viihdettä alkuasukkaille, “intiaaneille“.
Ensimmäinen afrikkalaisten tekemä elokuva oli “Tyttö kartanosta” vuodelta 1924 mutta virallisesti kuitenkin vasta beniniläisen Paulin Daumsnou Vieran elokuva “Afrique Sur Seine”. Elokuva oli tehty ranskalaisille ja se kuvasi afrikkalaisen siirtolaisen elämisen ongelmia Pariisissa 1950-luvulla.
Ei sellainen sodan jälkeen Euroopassa ketään innostanut. Haluttiin toipua ja haettiin suurtuotantoja, jossa paikallinen väestö Afrikassa toimi assistentteina. Alfred Hitchkok kuvasi samaan aikaan Marokossa “Mies joka tiesi liikaa”.
Nollywood ja Bollywood
Varsinainen mustan elokuva läpimurto tapahtui pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin aika oli otollinen ottamaan vastaan “Black Girl” mustan naisen tuskaa kuvaavan sisäkön elämää tuon ajan Ranskassa (Osume Sembenen La Noire de)
Afrikkalainen elokuva kuvasi muutakin kuin vain Hollywood elämää ja arjesta pakoa. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana Nigerian Nollywood ja Intian Bollywood ovat tuottaneet pääosin ulkomaista tuotantoa, jossa alueen halpaa työvoimaa ja tuotantovalmiuksia ryöstäen päästiin halpatuotantoon. Elokuvan ja kulttuurin kanalta tilanne on huonontunut radikaalisti ja muistuttaa jälleen imperialismin vuosista.
Syntyy noituudesta tyypillisiä ilmiöitä, jossa optio tuo mukanaan tulosta, tai sitten ei. Juutalaistaustainen poliitikko Ben Zyskowicz kertoo, kuinka tuo noituus ei pidä paikkaansa. Vienankarjalainen johtaja ei ole sen ihmeellisempi kuin Laatokan-Karjalasta juurensa hankkinut suku, oli taikausko optioihin kuinka syvässä tahansa.
Suomalaisen elokuvan alkuaikojen henki
Alunperin elokuvan tekeminen oli afrikkalaisille tapa nähdä, tuntea ja ymmärtää itseään valkokankaan kautta ja elokuvat sijoittuivatkin aluksi omaan kulttuuripiiriin. Elokuvissa tekijä puhui itsestään tai itselleen aiheena usein moralisoiva teema. Leffan teon kannustin liittyi usein poliittiseen tai yhteiskunnalliseen ongelmaan. Mukana oli suomalaisillekin tuttu elokuvan alkuaikojemme tapa kuvata omaa kulttuuria, mutta rehellisemmin. Kaupallinen elokuva rantautui myöhemmin yhdessä ulkomaisten tuottajien mukana ja pilasi samalla elokuvan alkuperäisen idean.
Egyptissä kulta-aika ajoittui 1940-luvun loppuun ja 1950-luvun alkuun. Elokuva poikkesi oleellisesti myöhemmästä Saharan eteläpuolen elokuvasta ja seurasi länsimaista viihde-elokuvaa ja sen teemoja.
Nationalístinen elokuva yleistyi vasta sosialistivallankumouksen kautta ja siirtyi vähäin erin muutamalle alan mogulille. Samalla elokuva alkoi vähin erin muuttua kohti suuren suosion saaneita hittikomedioita. Vastaava ilmiö puuttui Saharan eteläpuolelta. Arabi-islamilainen maailma ja Sahara sen erottajana oli aikanaan Afrikan maanosan ainutlaatuinen geopoliittinen erikoisuus. Se näkyy elokuvissa ja niiden tavassa vaikuttaa katsojaansa.
Intia elokuvan oma lukunsa
Intian valtaisa tuotanto jakautuu useisiin kielellisiin ja kulttuurisiin alahaaroihin. Lähes 75 % kaikista Aasian-Tyynenmeren alueen elokuvalipuista ostetaan juuri Intiassa ja elokuvateollisuutta on suosittu monin tavoin, lipun hinta on noin parikymmentä senttiä.
Maailman suurin elokuvakaupunki Ramoji Film City sijaitsee Intiassa. Mumbai on Intian elokuvapääkaupunki ja Noida Film City tunnetaan vaikkapa kansainvälisestä elokuvaoppilaitoksestaan “Asian Academy of Film & Television” sekä noin viidestäkymmenestä satelliittikanavastaan.
Jokainen intialainen käy joka vuosi yli neljä kertaa elokuvissa ja tuo kassaan noin 3,6 miljardia euroa. Myös televisiossa nähdään muitakin kuin kymmeniä kertoja toistuvia ikivanhoja Hollywood tuotteita suomalaiseen tapaan kiusattuna. Itsenäisyyspäivänä toistettu sotakuva sadannen kerran nähtynä olisi merkki pitkästä iästä samoilla elokuvilla kiusatun kielialueen ihmisenä, ihmeitten ihme.
Kymmenien kielialueitten leffoja
Intiassa tuotetaan elokuvia noin kolmellakymmenellä eri kielellä (hindi, bengali, marathi, kannada, tamili, telugu, malajalam jne.). Jokaiselle suurkielen kulttuurilla on oma elokuvateollisuutensa, joka luonnollisesti ylittää mittavan eurooppalaisen tuotannon sen omilla kielialueilla.
Niihin tutustuminen edes pinnallisesti oman Hollywood-tuotantomme rinnalla lisäisi nopeasti ja hyvin edullisella tavalla ymmärrystämme sellaiseen globaaliin kulttuurien diversiteettien todellisuuteen, jota nykyinen etenkin yleisradion soveltama kaupallinen käytäntö ainoastaan kaventaa ja tekee vääryyttä 99,9%:lle maailman kielialueista, kulttuureista ja niiden maailmankuvan sisäistämisestä oman pienen ja suljetun kielialueemme sisällä syntyen.
Edes pientä vaihtelua toivoisi näin kesäajan käynnistyessä ja samojen viihteellisten elokuvien kierrätyksen alkaessa taas kerran Stallonen ramboiluna ja päätyen muihin ansiokkaisiin kulttuurimaantieteellisiin esityksiin itävaltalaisen Schwarzeneggerin ja vastaavien taiteilijoiden tuotteina seikkaillen Tarzanin tapaan joko Afrikan tai Aasian viidakoissa.
Kantaen turistina joko valtavaa puukkoa tai kohtuuttoman tulivoimaista asetta horjuvan amerikkalaisen kulttuurin elinvoiman osoituksena oman aikamme viihteeksi Suomessa vanhentuen, Paraquayn puroja kieriskellen saunan löylyjen jälkeen.