Joutsenpari poikueineen vierailivat Kaukjärven vastarannalla heti ukkosateen jälkeen. Tunsivat meidät toki eivätkä suotta ujostelleet. Ainut vene joka päivittäin lähtee Forssan puolelta kohti Tammelaa.
On tehnyt sitä pian kahden vuosikymmenen ajan. Nykyisen joutsenparin isovanhemmatkin tulivat toki jo tutuiksi venettä soutaneille. Lokkien määrä sen sijaan on laskenut liki tuhannesta lokista muutamaan pariin. Nekin ovat alkaneet viihtyä puissa.
Luonto pyrkii sopeutumaan hämäläiseen elämään eikä päinvastoin. Veneistä ei ole toki luonnolle harmia silloin, kun ne lojuvat homehtuen paikallaan vuosikymmenet.
Vuosi takaperin nämä veneet ankkuroitiin lujasti kettingeillä mäkeen tuotuihin teräspaaluihin. Jos veneet olisivat puusta, niiden hajoaminen olisi jo pitkällä ja osa täysin maatuneitakin. Miksi meillä ei tehdä enää puuveneitä tervattavaksi keväällä?
Savossa keväinen tervantuoksu oli merkki jäiden lähdöstä. Tervaporvarit tunnettiin aikanaan Oulussa asti ja heidät liitettiin Kainuunjokeen ja -mereen, nykyiseen Oulujokeen ja -järveen. Joskus otettiin yhteenkin ja kirkkoveneiksi kutsuttuja hukkui tuon tuosta Oulujärveen.
Ruotsin kuningas asutti liki tyhjäksi jäänyttä itäistä ja koillista osaa maataan siirtäen sinne tervahaudat ja kaskenpolton taitavia savolaisia. Yhdessä vaiheessa maasta oltiin tekemässä myös pellavamaata. Ruotsin kuninkailla oli myös kauaskantoisia visioita itäiselle maakunnalleen. Kirjoitin heistä lyhyesti Suomen täyttäessä itsenäisenä sata vuotta.
Vetäessäni kansallista pellavaohjelmaa 2000-luvun alussa, tutuksi tulivat alan tuotteet muualla Euroopassa. Olimme pahasti jäljessä aivan kuten maitohinkkien kanssa, jos olisimme käynnistäneet sen nyt. Olisimme hakeneet ullakolta kirnut ja alkaneet leikkiä voilla ja kirnuillamme. Näin kun kävi pellavankin kohdalla. Vuosisata lyötynä laimin on liian pitkä aika ottaa kiinni parissa vuodessa. Sitä kuitenkin yritettiin ja liki onnistuttiinkin.
Pellavan viljely ja tuotteet olivat kuitenkin vieraita. Oli kehiteltävä tuoteperheiden rinnalla myös uusia etenkin öljypellava lajikkeita. Lääkkeiden kehittely oli liian vaativaa parissa vuodessa. Joku toki yritti sitäkin.
Pellavamaaksi Suomesta ei kuitenkaan ollut. Pellavan viljely kun oli sidottu siitä saatavaan tukeen ja kun se katosi, viljelmät hävisivät nekin. Pellavaöljystä ja -kuidusta saatavat komposiitit hävisivät perinteiselle havupuukuidulle. Siinä kun tärpättiä vertailtiin hyviin viineihin. Suomessa vertailun voitti tärpätti.
Kolme vuotta meni hukkaan, ellei sitten yrittäjät muualla Euroopassa menestyneet meitä paremmin. Hamppu taas kuituna oli pellavaa monin verroin vahvempi, pidempi ja mahdollisti viikingeille purjeet, jotka kestivät matkan Amerikkaan. Ilman hamppua Amerikka olisi jäänyt löytämättä.
Purjekunnat, jotka omistivat tällaisia veneitä ja purjeita, menestyivät osaajineen tuon ajan maailmassa. Purjekuntaan Savossa pääsi osakkaaksi maksamalla siitä veroa tai hoitamalla aironpaikan omalla työllään, osaamisella.
Kun veroja maksettiin luostarilaitokselle, heitä purjekunnan osakkaina alettiin kutsua luostarilaitoksen lampuoiteina klostereiksi. Nimi löytyy sukunimenä tänäänkin vaikkapa Norjasta (Kloster) mutta Suomessa se muuttui vähin erin Kluostariksi ja nykyiseksi sukunimekseni.
Savolainen aatelistunnus, -nen sukunimen lopussa, tuli sinne 1700-luvulla viimeistään. Sikäli kun suku asui Savossa ja omani vielä piti kuninkaan antamaa tilaa Kallaveden rannalla. Tuon liki 5000 hehtaarin suuruisen tilan pito loppui juhannuspäivänä 1850, jolloin purjekunnan vanhin vene hukkui Kallaveden myrskyihin ja vei mukanaan 28 kirkolta palaajaa.
Olli Luostarinen pelastui silloin pienenä poikana matkaten jalkaisin tuon ajan tiettömiä taipaleita ja naisten mukana. Hänen isänsä oli veneen perällä silloin 52 vuotiaana ja vaimo os. Reinikainen hukkui hänkin kolme vuotta miestään nuorempana. Poika jäi orvoksi hieman yli kymmenvuotiaana.
Olli meni naimisiin myöhemmin jo yli 30 vuotiaana nuoren ja ahkeran, monella tavalla lahjakkaan Maria Mykkäsen kanssa. Heille syntyi ensin poika, sitten kolme tyttöä ja myöhemmin kolme poikaa. Viimeisimmän, Olli Ilmarin syntyessä, Olli sairastui ja kuoli.
Esikoinen kuoli nuorena poikana mutta kolme myöhemmin syntynyttä elivät eläkeikään ja nuorin tunnettiin Enso Gutzeitin johtajana ja hänen vanhempi veljensä Ahlström yhtiön metsäneuvoksena. Vanhin pojista oli tukemassa nuorempiaan ja jäi kotiin. Muistan heidät hyvin vanhinta lukuunottamatta. Useimmat meitä muistavat toki isovanhempansa.
Tyttöjen tapa jatkaa sukua ja sukunimeä katosi minultakin pitkiksi ajoiksi eikä näy sukupuussa samoin kuin poikien. Niinpä sukukokouksissa on mukana usein sukunimen kautta tutuksi tulleita ja äitipuolen sukulaiset ovat kateissa. Nyt korona esti pandemiana sukukokouksetkin ja omat terveiset menivät jo aiemmin kotisivustoni kautta.
Kloster sukunimenä liittyy ympäri maailmaa juuri luostarilaitokseen ja niin myös meillä Suomessa. Luostarilaitokset taas voivat edustaa myös melkein mitä tahansa maan ja taivaan väliltä ja tunnetaan Suomessa heikosti. Tapaan siten sukunimeni kautta ”sukulaisia” ympäri maailmaa ja usein juuri yliopistojen ja tutkimuslaitosten sekä sosiaalityön merkeissä, mutta myös osana sairaaloita ja Euroopassa vaikkapa katolisen kirkon toimintaa.
Kun minulle esitetään kysymyksiä, koskien juuri isovanhempiani ja heidän toimintaa, ne liittyvät pääsääntöisesti aivan lähihistoriaan ja sotiimme. Harvemmin vaikkapa 1600-luvun Suomeen saati viikinkiaikaan. Me tunnemme yllättävän kehnosti maamme historiaa ja jopa lähihistoria on pääosin ruotsalaisten kirjoittamaa.
Noinkohan kirjoittavat myös aikanaan tästä ajasta ja omasta osaamisestaan hoitaa korona ja pandemia. Suomea tietenkin säälitään takamaana. Talous meni rempalleen ja samalla ruotsalaisten aikanaan hoitamat maakunnatkin puuttuivat kokonaan. Maa oli täynnä autioituvia pieniä kuntia ja elivät toisiaan kiusaten, metsäsuomalaisten jälkeläisinä ilman ruotsalaisten antamaa tukea ja osaamista.
Huonostihan siinä kävi, markka katosi ja euro vei suomalaisten metsätkin jokineen ja järvineen. Maa muuttui eurooppalaiseksi periferiaksi. Palattiin takaisin 1100-luvun Suomeen. Naiset kelpasivat ryöstelijöille orjiksi aiemmin puolueitten puheenjohtajina ja ministereinä esiintyen. Miehet kun olivat jo aiemmin pelanneet ja juoneet muun omaisuutensa. Ei ollut mitä ryöstää tuon ajan viikinkien. Siis ruotsalaisten kokemana ja eläen vuotta 2101. Toistuvana painajaisena ja Suomesta nähtynä vuoistuhannesta toiseen siirtyen kirjastani tuhannen ja yhden vuoden tarinat.