Al-Holin leiri ja virolaisen sisäministerin puheet hallituksemme jäsenistä toivat meidät suurten kysymysten äärelle. Samalla hallitus vastaa tänään välikysymykseen, jossa näitä ikuisuuskysymyksiä lähestytään. Myös tasavaltamme presidentti on pohtinut aihetta ja tarkoituksena samalla ohjata keskustelua oleelliseen. Keskustelun kärjistyminen kun ei ole kenenkään etu ja joulun aikaan kuuluu muutakin kuin lumeton talvi ja avovedestä haetut joulukalamme.
Miten voi edustaa valtiota, kuntaa, perhettä, yritystä jne. jos kokee sen itselleen vihamieliseksi, oli kyse demokratiasta tai uskonnosta tai mistä tahansa yhteisöä ylläpitävästä biologisesta, geneettisestä tai sosiaalisesta, kulttuurisesta arvosta, normista, opitusta symbolisesta tai sisäsyntyisestä, vaihtoehtoisesti sepitteellisestä moraalisesta pääomastamme?
Voiko siihen riittää myös narsistiset ja vähemmän jalolla tavalla yhteisöä ylläpitävät ihmisen henkilökohtaiset ominaisuudet, oman edun tavoittelu ja kilpailu vallasta, jossa naiset valehtelevat ikänsä ja miehet tulonsa. Köyhä ei ole ihminen, jolla on vähän, vaan ihminen, joka toivoo lisää. On siis ahne myös edustamaan muita, sairaan narsistinen vallasta ja sen tuomista eduista. Raha mielen muuttaa, tarvis kunnian pettää, tiesi viisas kansa ja sen edustajamme jo vuosisatoja sitten.
Muistakaa köyhiä – naisia ja lapsia kaukana meistä – se ei maksa mitään. Lähellä olevat tuhannet hoidettavat maksavat ja siihen me keräämme nyt verorahojamme. Maksamme sillä palkkaa naisille, jotka sen hoitavat tai hakeutuvat paremmin palkattuihin tehtäviin hekin. Ministerinä ja herrana on hyvä olla, tiesi senkin kansamme jo ennen sosiaalista mediaamme.
Köyhä taas maksaa kaikesta täyden hinnan. Raha on nyt ja tulee aina olemaan ikuista, vain taskut vaihtuvat. Raha sanoo sen hetkessä ja paljon enemmän kuin kaunopuheinen poliitikko vuodessa. Rahalla hoidetun uskollisuuden ja yhteisön ylläpitämiseksi on oltava kyllin älykäs saamaan aikaan tuon rahan ja samalla kyllin tyhmä halutakseen sitä. Se on noidankehä, joka pyörittää suurtakin omaisuutta, jonka takana on myös omana aikanamme usein rikos. Sen esittelyssä mediamme on onnistunut nykyisin paremmin kuin takavuosinamme. Se on oman aikamme normistoa ja moraalia rapauttava ilmiö sekä näkyy ja kuuluu sosiaalisen mediamme sivustoilla.
Monella on rahaa kylliksi loppuiäkseen – ellei osta jotain. Taloudellisuus kun on tapa käyttää rahaa siten ettei siitä juurikaan nauti. Raha on kuin käsi, pää tai jalka, käytä sitä tai menetät sen, tiesivät meitä aiemmin eläneet. Toisen palkankorotus on toisen hinnankorotus ja kultainen ikä tulee vain niille, jotka ovat unohtaneet kullan. Se on hyvä muistaa ikääntyvän kansakunnan, jossa lasten määrä vähenee kaiken aikaa.
Suuri omaisuus on aina myös suuri taakka ja orjuus mutta se on myös viisaan ihmisen uskonto. Raha tulee olemaan aina muodissa, eikä ole ikinä vanhanaikaista, olkoonkin että viimeinen pukumme on ilman taskuja. Nälissään kukaan ei halua suudella ja rahaton on aina kohtelias. Alaston ei pelkää taskuvarkaitakaan. Raha on viisaan ihmisen uskonto eikä siinä piile nerouden tapaan pisaraakaan hulluutta, julistettiin viisaiden suunnalla ja kuuroille korville kun olin lapsi.
Suhtaudu menestykseen ja rahaan kuten herrasmies ja haaveriin kuin mies. Julkisuus ei ole minkään arvoista. Ne jotka julkisuus on luonut, ne se myös lopulta tuhoaa, eikä narsismiltaan kunnianhimoisilla ole edes aikaa miettiä tekojensa kunniallisuutta, sillä huipulla kilpailu on vain koko ajan ankarampaa. Näin etenkin nyt kun väkilukumme kasvaa eksponentiaalisesti ja kykymme ylläpitää luonnon tasapaino järkkyy muussakin kuin ilmastomuutoksessa. On muistettava suhteellisuuden taju ja omien kykyjemme rajallisuus pienenä kansakunta. Kasvava nationalismi ja patriotismi on tullut jäädäkseen eikä se ole suomalainen ilmiö ensinkään. Altruismi biologisena ja geneettisenä ominaisuutenamme on tässä jäämässä muiden arvojemme jalkoihin.
Parasta menestyksessä ja varallisuudessa onkin tieto, ettei se ole tavoittelemisen arvoista. Kuuluisa ihminen on kuuluisa kuuluisuudestaan ja maine tuo mukanaan yksinäisyyden, jossa kunnianhimo on vain jalostettua turhamaisuutta. Aika kuluu, maine kasvaa, kyky laskee.
Sankarin kultti ja sen tavoittelu on lopulta vain hyvän onnen kulttia ja monelle pelkkä valta tärkeämpää kuin narsismia hyväilevä suosio. Ei ole valtaa ilman vihaa ja hallitseminen on valitsemista, jossa ei riitä että menestyy, toisen on epäonnistuttava. Tämä mediayhteiskunnan toistama sanoma korostaa julkisuutta, joista uskottavimpia ovat nyt lehtiemme kuolinilmoitukset. Näitä nekrologeja lukiessa syntyy vaikutelma kansakunnasta, joka pystyy kaikkeen, koska he uskoivat pystyvänsä.