Miksi Helsingin Sanomat (18.4) käy läpi esitellen Jussi Halla-ahon ikivanhoja blogeja. Miksi hän avustaa näin Antti Rinnettä?
Koska Hesari kokee hänet strategisen pelinsä pahimpana uhkana. Mediakratia valtana on vaarallisempi kuin kansanvalta. Sen uhkana on uudistuva ja korjautuva kansanvalta ja sähköinen mediamme, sosiaalinen media kansalaismedianamme.
Media vihaa miestä, joka ei pidä vallasta vaikka hän on juuri siksi miehistä parhain. Medialle Halla-aho on kyllä miehistä parhain, mutta juuri siksi myös uhka sille kilpailulle, jossa voittajat eivät usko sattumaan.
Halla-aho ei usko sattumaan vaan logiikkaan. Ihmiseksi syntyneelle logiikka kulkee kielessä, on verbaalinen ilmiö. Ajattelemmekin sanoilla ja näemme unemme, viestitämme. Mitä enemmän vaikeita sanoja osaat, sitä suurempi uhka olet vallasta kilpailtaessa. Medialle sanat ovat kaikki kaikessa.
Halla-aho ei ole mies, joka reputtaa äidinkielen kokeessa, kuten nobelistimme Holmström, täysin vaaraton ihminen verbaalisesti. Kenestäkään kun ei voi tulla suurta matkimilla.
Menestystä on vain kyky tehdä elämänsä omalla tavallaan. Menestystarinassa on aina ihminen, joka kulkee edellä ja media, joka kulkee jäljessä ja arvostelee.
Merkittävä elämä on aina pyhiinvaellus samalla. Se on ikään kuin puoliksi ohi ennen kuin sen lopulta oppii tuntemaan. Vieras kieli, jota me kaikki äännämme hivenen väärin, parhaimmatkin meistä.
Miksi Helsingin Sanomat (18.4) käy juuri tänään läpi perussuomalaisten saamia sakkoja?
Tärkein syy on vallan luonne. Siinä voittajatkin saavat arpia ja kuvittelemme, ettei ole menestystä ilman pienintäkään rikettä tai petosta. Tämä ei ole suomalainen ilmiö vaan yleismaailmallinen. Ei oma keksintömme ja kiusaamisen tai kateuden tulosta. Sitä ei pidä liioitella.
Lisäksi meillä on taipumus ajatella kuinka suurten miesten paheet ovat lopultakin hyveitä ja niiden esittely on median tehtäväkin. Tämän matkan kuvaaminen on narratiivista kerrontaa ja parhaat toimittajat ovat siinä ammattinsa osaavia neroja. Heitä on harvassa.
Voittajatkin saavat matkallaan arpia ja niiden aiheuttaja on mediayhteiskunnassa luonnollisesti vallasta kilpaileva mediamme. Siinä jatkuvat aplodit ikävystyttävät ja välillä vaaditaan muutakin entisten väheksyjien alkaessa piirittää ja pilata kansallisen maineemmekin kiusaajien kulttuurina.
Niinpä vaaleissa menestyminen on julkinen asiamme, tappio siellä hiljaiset hautajaiset, joihin meitä ei ole kutsuttu. Mediayhteiskuntaa sellainen ei kiinnosta. Vain alaa tutkiva on tästä kiinnostunut. Heitä on harvassa.
Miksi Hesari ja mediamme kirjoittaa juuri nyt kuinka Teuvo Hakkarainen on perussuomalaisista ehdolla eurovaaleissamme mutta Timo Soini jättää politiikan? Sen sijaan aiemmin parjattu ja gradunsa kanssa kiusattu on taas näkyvästi esillä ehdokkaana.
Koska jokaisen meidän asema yhteiskunnassa määräytyy sen mukaan, mitä meistä puhutaan selkämme takana. Se mikä näissä puheissa on kiinnostavaa, liittyy kärjistyksiin. Voisiko olla suurempaa kärjistystä kuin Hakkarainen Brysselissä ja Soini palaamassa sahuriksi, kapakkaelämään. Maahan lyöty voittaja on juuri kärjistys. Nousu maahan lyödystä mestariksi on narratiivinen kertomus ja saduistakin se kaikkein tutuin oppimamme.
Poliittisen nerouden mediakerronnassa on mukana pisara hulluutta ja sen kuvaajia kutsutaan sopuleiksi Mauno Koiviston aikanaan kokemana ahdistuksena. Jos sinulla poliitikkona ei ole käytöksessäsi edes pisara hulluutta, et voi olla median kuvaama nero.
Median kerronnassa jokainen suurmies suistuu lopulta omaan miekkaansa, kuten nyt Soini ja Hakkarainen kaiken aikaa, jotkut lopullisesti. Molemmat ovat mielestään oman ihanteensa parhaita näyttelijöitä ja mediat sen kuvaajina, kokeneen toimittajan silmin katsoen, neroja tulvillaan.
Matti Nykänen oli tällainen surullisen hahmon ritari. Jos kykenet siinä pelissä elämään kyllin vanhaksi, tulet taatusti näkemään, miten jokainen voittosi kääntyy lopulta tappioksi. Media kun kohtelee tekemiään julkimoita aina näin. Yhtään poikkeusta ei tunneta.
Paavo Väyrynen on tästä vain yksi onneton esimerkki. Hänen kunnianhimonsa, vallan tavoittelu, on vain jalostettua turhamaisuutta ja lopulta sellainen, jonka julkisuus on luonut, ne se myös lopulta tuhoaakin. Oletamme heidän saaneen ansionsa mukaan.
Jos et itse aseta itsellesi päämäärää, pysyt paikallasi ja alat taantua. Jos taas mediakratia sen sinulle asettaa, julkisuus, silloin sinulle ei ole kukaan luvannut mitään, mitään sopimusta valtasi kestosta ei ole tehty. Et taatusti ole silloin oman onnesi seppä.