Oululainen Kai Suikkanen vei turkulaisen joukkueensa Suomen mestaruuteen voittamalla talvella 50 pelistä joka toisen ja sijoittumalla talven uurastuksen jälkeen runkosarjan kuudenneksi. Turkulaisia vastassa oli samanlainen joukkue Hämeenlinnasta. Sen sijoittuminen oli talven pitkässä juoksussa vain pykälää parempi. Huonompikin sijoitus olisi riittänyt kansalliseen mestaruuteen silloin, kun ratkaisut tehdään kevään loppupeleissä ennen vappua.
Loppupelit
Kun suomalaiset nuoret kouluissa ja yliopistoissaan puhuvat uravalinnoistaan, elämän mittaisesta kertomuksesta, mukana vilahtaa yhtenään käsite “loppupelit”. Niillä viitataan juuri näihin jääkiekosta opittuihin kuvioihin, jossa ei pidä panostaa kohtuuttomasti elämään ennen loppupelejä. Loppupeleissä alkupeleillä ei ole merkitystä ja ne viedään läpi lepsuillen ja ylipainoisina, vappusimoja maistellen. Se on hyvin kristillinen ja luterilainen tapa ajatella elämästä kuoleman jälkeen. Vain armolla on loppupeleissä merkitystä, toisen ihmisen ja Jumalan pojan sovituskuolemalla. Ei omilla ponnistuksilla ensinkään. Ennen uskonpuhdistusta katolinen kirkko vei loppupelit jopa aneitten kautta korruptioon ja saksalainen juristi älähti tästä rappiosta naulaten teesinsä kirkon seinään.
Kun ihminen ikääntyy, epäily loppupelien merkityksestä saa uuden valaistuksen, ja tällainen ihminen alkaa palailla juurilleen ja muuttuu konservatiiviseksi. Ajan ja paikan merkitys katoavat, ne ikään kuin unohtuvat sumuun, ja hän alkaa jarruttaa uusien ja innovatiivisten prosessien etenemistä, muuttuu jarrumieheksi tai -naiseksi.
Suomi kulkee tässä muuta Eurooppaa edellä ja moni pelaa loppupelejään liian aikaisin muuhun maailmaan verrattuna. Teollisia työpaikkoja ja pääomaa siirretään maasta pois, ja uutta työvoimaa maan rajojen takaa kavahdetaan juuri siellä, missä vappuna tuli laulaa kansainvälisestä ja korostaa sen köyhien ja osattomien solidaarisuudesta. Sellainen ilmiö on vastenmielinen mutta ymmärrettävä työväenliikkeen ahdingossa ja Timo Soinin pelossa. Loppupeleissä äänestäjä on arvaamaton ja voi mennä populismin suuntaan, unohtaa kansainvälisen liikkeen sosiaalisen pääoman ja Marxin opit.
Sitran vai Matomäen opit?
Suomalainen ministeri on hakemassa pätkäpäämäisteriksi tuoden mukanaan strategian, joka on tuttu 1960-luvun loppupelien kahinoista, jolloin tämä ministeri oli nuori radikaali innovaattori ja maailmanparantaja. Silloin maata rakannettiin teollistaen ja savupiipputeollisuuden varaan, haettiin kotimaista energiaa kosket valjastaen. Tarvittiin energiaa, kotimaista energiaa ja Lapissa eletään vieläkin sen odotuksen hurmoksessa tänäänkin huomaamatta, kuinka loppupelit pelattiinkin keskusalueilla ja pääkaupunkiseudulla. Karvalakkilähetys hakemassa korvauksia lohirysistään oli aikanaan eksoottinen näky Helsingissä ja muistutti resrvaatista kaukana pohjoisesa.
Tuohon odotukseen, loppupelien hurmaan, kuului samalla vanhan luontaistalouden katoaminen ja lohen kaipuu, samalla kun muistetaan koskien valjastaminen Etelä-Suomen puunjalostusteollisuuden tarpeisiin kuvitellen, kuinka oma energia olisi tuonut saman kasvusysäyksen kuin sellupaikkakunnilla etelässä takavuosien loppupeleissä tapahtui. Sitä samaa odotetaan nyt, rakentamalla ydinvoimaa enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Sosiaalinen pääoma ja kaipuu on sama 1960-luvun strategia.
Olemme siirtymässä teollisesta vaiheesta palveluyhteiskuntaan, uuden mediayhteiskunnan ihmis- ja ratkaisukeskeisiin palvelurakenteisiin. Sitra rakentaa demosta, jonka mukana kulkee omalaatuinen suomalaiskansallinen tarve tai varjo vanhasta teollisen yhdyskuntarakenteen energiahuollosta ja kaipuusta palata vanhaan, tai oikeammin vielä sitä edeltäneeseen, varhaisteolliseen Tauno Matomäen kuvaamaan vaiheeseen, jossa hevosta pienempää maassa ei kuulunutkaan rakentaa.
Astrahovin alusmaan malli
Kumpi malli on sitten loppupeleissä se oikea, siitä saimme osviittaa venäläisen lapsioikeusvaltuutetun Pavel Astrahovin Suomen vierailun yhteydessä. KGB:n entinen upseeri ei toimissaan aikaillut, ja tunsi Suomen olot vuonna 2010. Hän ei suinkaan käynyt neuvottelemassa asiastaan kollegansa turkulaisen sosiaalijohtajan luona, vaan marssi suoraan presidenttimme puheille presidentti Medvedevin ja venäläisen median saattelemana. Siellä ei keskusteltu suinkaan pietarilaisista katulapsista ja heidän ongelmistaan, vaan 1960-luvun ajan hengestä ja sen palauttamisesta Venäjän ikivanhaan alusmaahan.
Loppupeleissä Halonen, Pekkarinen ja Väyrynen ovat saman ikäluokan edustajia. Kun nämä asetetaan samaan kaukaloon, syntyy peli, joka ei ole tästä ajasta eikä edusta uuden mediayhteiskunnan toimintatapoja. Ilppo Aaltonen oli tehnyt tästä oikean havainnon Forssan Lehdessä (29.5) ja toimittaja Jyrki Iivonen (HS 29.5) havaitessaan kuinka niin ikään UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen on alkanut levittää ”hyvää sanomaa” siitä, miten Suomessa on yhä myös sellu-, paperi- ja kartonkitehtaita, jotka kaipaavat energiaa.
Ja sitten, loppupelien tiimellyksessä, iski Jouko Karvinen ja kertoi lisää paperikoneiden sulkemisesta Suomessa. Puheet auringonlaskun teollisuudesta käynnistyivät Voikkaan paperitehtaiden sulkemisesta ja Metsäliitto ei voi loppupeleissä puhua samaan aikaan puupulasta ja raaka-aineen hinnasta. Jompaan kumpaan puunjalostajien etujärjestön on keskityttävä tai hävittävä pelit jo talvella ja jätettävä loppupelit muille energiaomavaraisuuden risusavottaa pohdittaessa.
Savupiipputeollisuuden lapsia
Seutu Sanomien Kari Suontausta kertoo lehdessään olevansa (29.4) vanhan savupiipputeollisuuden kasvatti ja uskovansa Armas Puolimatkan talvisiin peleihin liigassa, jossa tulokset syntyvät muualla kuin loppupeleissä. Tai nämä loppupelit pelattiin silloin hangessa ja ilman keinokaukaloitamme kevään jo tultua.
Hän ei ymmärrä mielestään talousalueen villitystä pitää yllä sellaista elinkeinostrategiaa, jossa vilisee käsitteitä koheesio- ja kilpailuohjelmista, järkivihreästä Forssasta, velog- ja klusteriohjelmista, haravista ja hautomoista.
Kari Suontausta haluaa todellista ystävää, Puolimatkan tapaista, joka kantaa huolta hänen lehtensä levikkialueesta ja panee toiveensa Mauri Pekkariseen, tämän käyntiin Forssassa, hänen saunottamiseensa mahdollisena tulevana pätkäpääministerinä. Näin hän uskoisi käynnistyvän myös kakkostien kakkosvaihe ja elämä olisi taas Lounais-Hämeessä raiteillaan, konkreettisessa lupauksessa. Otsikolla Maurille kunnon löylyt.
Kari Suontaustan tahdoton ironia osuu kohdalleen ja kertoen, miksi talousalueelta katosi 2000 työpaikkaa. Loppupeleissä nopeat syövät hitaat ja mediat ovat printtimedian ohittavia sähköisiä sosiaalisen median reaaliaikaisia välineitä nekin.
Oikein hyvää Vappua