Silkkitieltä Olvitielle
Matka silkkitietä Afganistanissa Kabulista pohjoiseen on maan ainut henkireikä nykyisin. Tämän ”talebantien” pituus on täsmälleen sama kuin matka Forssasta Iisalmeen.
Iisalmessa syntyneenä ajan usein tuon tien käyttäen reittinä lyhintä mahdollista ja maaseutualueiden halki kulkevaa kaunista tiestöä Hämeenlinnan kautta Padasjoelle ja sieltä mutkittelevaa reittiä Päijänteen länsipuolitse Kuhmoisten kautta Jämsään, jossa forssalaiselle melkoisen vieras suunta matkata onkin jo liki puolivälissä. Forssa on suuntautunut itään ja länteen, eniten toki etelään ja Helsinkiin mutta ei juurikaan pohjoiseen. Matka Jyväskylän kautta koilliseen kulkee liki Pieksämäen ja Suonenjoen kautta ja kaiken aikaa alueilla, joiden asukastiheys on Euroopan alhaisin, noin 1-5 asukasta neliökilometrillä. Tällaisessa ympäristössä asuen niin luonto- kuin ihmiskäsityskin on kovin erilainen kuin ruuhkaisen metropolin sisälle ahtautuen ja asuen toinen toistensa päällä ja useassa kerroksessa myös matkustaen.
Maaseudun asukas ei ole citysuomalainen ensinkään. Tällaisia suomalaisia on paljon ja Suomen läpi matkustava saattaa saada vaikutelman ohikulkuteitä ajaen täysin asumattomasta metsäisestä maasta. Tällaisia mielipiteitä on saanut kuulla usein turisteina maamme halki kohti Pohjois-Norjaa matkanneilta pääteittemme kulkijoilta. Meillä on omalaatuinen tapa piilottaa kauniit kaupunkimme metsien suojaan ja nykyisin teemme niin myös vesistöillemme. Kulttuurimaisema on meille vieras ympäristö ja kätkemme sen mieluusti kasvuston peittoon.
Peltipoliisien luvattu maa
Alueella on runsaasti vesistöjä ja niitä luonnehtii tyypillinen Pohjois- ja Etelä-Savon raja-alueiden ruhjeisuus ja kasvillisuuden köyhyys. Korkeuserot ovat mäki- vuorimaalle tyypillisiä 50-200 metrin välillä liikkuvia ja niitä tuskin huomaa tarkkaillessaan jatkuvasti vaihtuvia ”peltipoliiseja” strategisesti sopivilla sakotuspaikoillaan. Kavalimmat on asetettu kohtiin, jossa 70 kilometrin omituinen rajoitus muuttuu hetkeksi muutaman sadan metrin matkalla 50 kilometrin rajoitukseksi ja taas hetken päästä normaalimmaksi 60 kilometrin tai 80 kilometrin rajoitukseksi. Sellaisen oivaltaminen hiljaisella kylätiellä vaatii mielikuvitusta tienpitäjältä. Peltipoliiseja laskiessa ja nopeusrajoituksia seuratessa matkan teosta tulee stressaava painajainen. Eurooppalainen liikennekulttuuri ruuhkaisessa Saksassa, Italiassa, Turkissa ei voisi tällaista sietää. Maassa kuitenkin eletään maan tavalla.
Suomalaisten halu kiusata toisiaan näkyy työelämän ohella etenkin arkielämän liikenteessä. Kiinnostus teknologiasta taas tavassamme tarkkailla toisiamme kameravalvonnan ohella sadoilla sellaisilla korteilla ja välineillä, joiden tavoite on hukkunut jo aikoja idean isän tai äidin mukana ja jäljellä on vain kortit, yhdistykset, jäsenyydet, saman asian toisto kaikkien toimesta diffuusisena imitointina. Suomi on imitoijien kansakuntaa ja tätä plagiointia ei estä edes suurimmat kulttuuriset ja fyysiset vedenjakajamme lukuun ottamatta maaselän jakajaa Venäjälle ja itään.
Se mikä meille leviää, leviää lännestä, Ruotsista ja Yhdysvalloista, aiemmin myös Saksasta ja harvemmin Ranskasta saati latinalaisen kulttuurin tuotteena. Toki moni asia leviää nyt myös kaukaa idästä. Eniten kuitenkin leviää pelko. Aiemmin ovemme olivat auki emmekä sulkeneet itseämme pelon seurauksena sadoilla eri tavoin muilta ihmisiltä, fobioilta, joita etenkin vakuutusyhtiöt kykenevät löytämään osana muun maailman finanssi-innovaatioiden idioottimaista peliä. Suomalaisten pelot ovat sukua heikolle itsetunnollemme ja usein ne ovatkin samaa asiaa.
Keihäänheittäjien vyöhyke
Matkalla Forssasta Iisalmeen liikumme niillä maaseudun ja maatalouden alueilla, joista ovat lähtöisin suomalaiset ralliautoilijat tai keihäänheittäjät. Se kulkee vyöhykkeenä seuraillen liki Pähkinäsaaren rajaa Pohjois-Karjalasta Pohjanmaan jokisuistoihin. Sille tyypillistä ovat juuri vedenjakajavyöhykkeiden soisuus, karu maaperä, Jumalan selän takana olevat maaseutukeskukset ja haja-asutus, kiviset pellot ja niillä kasvaneet periksi antamattomat, kipua ja kiusaamista sietäneet, huonojen teiden ja mutkaisten matkojen mykät, vihaisen äksyt miehet.
Kinnuset, Nevalat, Parviaiset, Rädyt, Siitoset, Korjukset, Pitkämäet ovat tältä samalta Pohjois-Karjalasta Pohjanmaalle ulottuvalta maalaispoikien vyöhykkeeltä. Kun pysähdyt tänne taukokahville, tapaat tällaisia jokaisessa kyläbaarissa juomassa työttömänä oluttaan äijäporukan keskushahmona. Aivan riippumatta siitä pysähdytkö Äänekoskella, Pieksämäellä, Liperissä, Tohmajärvellä tai lännempänä Alajärvellä, Lapualla, Teuvalla, sinua tarkkailee ihminen, jonka kyky kuljettaa autoa on kuin sellaisen ohjuksen, joka on tehty vain konvergoivaan havainnointiin.
Sellainen ihminen keskittyy kerrallaan vain yhteen asiaan ja jättää divergoinnin naisille, latinoille ja ranskalaiselle kulttuurille. Sorateiden sankarit ja keihäänheittäjämme ovat saman kulttuurin fyysistä, geneettistä tuotettamme. Ei Iisalmessa kasvanut Keijo Rosberg tästä kulttuurista juuri poikkea tai lähiölapsina maalta muuttaneet muut formulataitajamme. Heikki Kovalainen on maalaispoika siinä missä Antti Ruuskanen ja vieroksumme Keken Nico poikaa monikulttuurisena ihmisenä.
Edessä sisämeren saaria ja takana linnoitettuja jokilaaksojen kaupunkeja
Ennen tiestömme valmistumista ja rautateitä liikuimme käyttäen vesiteitä. Pysyvämpi asutus pysähtyi hieman viljavemmille seuduille ja reittivesistön kauppapaikoille, solmukohtiin joissa myöhemmin oli myös sopiva paikka teollisuudelle. Koskien läsnäolo helpotti energian saantia ja vasta paljon myöhemmin energia kyettiin siirtämään Lapin suurilta lohimailta Kemi- Ja Iijoelta etelän kulutukseen.
Pohjoinen oli suunta, josta tuli vain energiaa ja kylmiä tuulia Etelä-Hämeen viljaville savikoille. Hämäläisyys ja varsinaissuomalaisuus tuo savolaisen mieleen ylimielisyyden ja ilmaisut, joissa huumori ei ole kätkettyä ja kielteiset ilmaisut kiellettyjä. Sanan pyörittely ei olekaan arvossaan eikä kulttuuri ja taide itsestään selvä osa mitä tahansa elämän osa-aluetta luovana välttämättömyytenä ja tapana saada toimeentulonsa. Hitautta pidetään hyveenä ja sulkeutuneisuutta jopa arvostetaan. Sitä on vaikea erottaa syvästä masennuksesta tai tavasta tehdä kiusaa, olla ylpeä ja ylimielinen.
Suurin vedenjaka-alue oli aluksi maaselän kohdalla kulkien liki nykyistä itärajaamme. Tänään vain 10 % Suomesta on sen itäpuolella. Toinen taas oli tätäkin tärkeämpi ja kulkee Pohjanmaan jokien latvoilta kohti Järvi-Suomen sydänmaita ja erotti lännen idästä susirajana kasvaa ja kehittyä. Se teki meistä kaksi eri kansakuntaa. Kolmas taas oli jääkauden aikaan syntynyt ja Salpausselkien aiheuttama, eikä edellisiä niin merkittävä, mutta toki tärkeä sekin. Somerikosta, mannerjään sulamisvesivirtojen seulomasta ja kasaamasta moreenista, sen pyöreistä kivistä ja hiekasta, syntyneet poikittaisharjut eivät kuitenkaan olleet sellainen kulttuurinen este liikkua, viljellä ja käydä kauppaa kuin hedelmättömät ja hallaiset Suomenselän suomaat jokien latvoilla agraarin ajan kulttuurille.
Kulttuuri suuntautui joko Pohjanlahteen ja länteen tai Suomenlahteen ja etelään. Ei toki Vienanmerelle tai Jäämerelle. Suomalainen heimo ei ollut kiinnostunut juurikaan idästä ilmansuuntana agraarin kulttuurin kehittyessä. Sieltä tuli vain uhka ja pelko, joka vieläkin on käsin kosketeltava rajaseudun pitäjissä ja kylissä. Luonnollinen talousalue loppui keinotekoiseen miekalla moneen kertaan tehtyyn rajaan, ei vedenjakajaan ja luonnonmaantieteelliseen luonnolliseen kulttuuriseen jakajaan. Se mikä on geeneihin tallennettu ei hevin muuksi muutu edes järkipuheella.
Laakson suunta ratkaisi kylän elämän ja kehityksen
Jääkaudelle jään kuluttava, raivaava ja kuljettava toiminta muutti eniten kohoumien päällä olevia vanhoja maaperäkerrostumia. Ne joutuivat lähes täydellisesti mannerjään mukanaan kuljettamiksi ja kulkeutuivat lyhyemmän tai pitemmän matkan. Sellaiset laaksot, jotka olivat mannerjään liikkeen suuntaisia, raivautuivat erityisen tehokkaasti irtaimista sedimenteistä ja laakson kallioperäkin sai kulutuksen merkkejä.
Nämä merkit näkyvät oikein selvinä pysähdyttäessä matkalla niille vedenjakajaseuduille, joiden kohdalla syysmyrskyt tekevät jokavuotista tuhoaan metsissä. Puun juurten alla ei ole juuri muuta kuin sammalkerros. Se sama pätee myös ihmisiin ja näiden juurtumiseen kotiseudulleen. Syntyi konvergoiva ja hyvin pragmaattinen ihmisluonne, jonka kyky ajaa ralliautoa oli huipussaan, ja joka kykeni heittämään keihäänsä kivusta välittämättä. Noilta alueilta ovat lähtöisin myös lukuisat pitkän matkan yksinäiset juoksijat, hiihtäjäsuuruudet ja melkoinen osa mäkimiehistämmekin. Sieltä on lähtöisin myös nimekkäitä taiteilijoita, kirjailijoita, politiikan suurmiehiä. Rajapinnoilla kasvaa yksin ja suureksi, jos sitten kasvaa lainkaan.
Sen sijaan poikittain olevissa laaksoissa jään liikesuuntaa vastaan olevan laakson yläosa kului epäsymmetrisesti siten, että jään tulopuoleinen reuna pysyi jyrkkänä ja usein porrasmaisena ja vastapuoleinen laakson seinämä hiotui sileämmäksi. Kallioperä kului siellä jopa liki kymmenen metriä ja samalla se painui ja kohoaa nyt kaiken aikaa muuttaen vedenjakajan paikkaa sekä palauttaen maata vedestä Pohjanmaan jokien suistoissa.
Ihmiset näissä laaksoissa ovat säyseämpiä, eivät pane liikkeelle kapinoita tai aloita häijyä hävitystä, elävät sovussa keskenään ja heittävät keihään sijasta huulta. Kiven pyörittäjän kylä ei ole sanan pyörittäjää nähnytkään. Yhdessä tällainen pari on voittamaton, sikäli kun voivat toisiaan sietää.
Yhdistäviä elementtejä erottavia enemmän
Suomen kallioperä ei tällä matkalla yli vedenjakaja-alueen Forssasta Iisalmeen paljoa muutu. Se on ikivanhaa svekofennidi- ja karelidipoimitusten liuskealuetta. Maailman vanhimmat poimitukset ovat metamorfoituneet ja kuluneet puolitasangon tyyppiseksi alangoksi.
Kallioleikkausten kohdalla voi nähdä vielä poimitusten suuntia ja muutaman syväkiviesiintymän, Siilinjärvellä valkoiset ”vuoret” kohoamassa ikään kuin jäävuorina kertoen alueen kaivostoiminnasta. Uusia kaivoksi on syntymässä harvakseltaan ja luonnonvarat kuihtumassa, jos niitä on koskaan tällä vyöhykkeellä oikein ollutkaan. Kun koskia on vähän, ei ole myöskään sellaista teollisuutta, johon olisi vaadittu runsaasti energiaa. Toki kuitenkin riittävästi lopettaa teollisuutta valtion alunperin omistamilla teollisuuspaikkakuntien harvoilla tuotantoalueilla.
Niiden korvaaminen näillä alueilla on äärimmäisen työlästä ja vaikeaa. Tänään suurimmissa vaikeuksissa on Varkaus. Forssa ja Iisalmi ovat sen sijaan hyvällä kasvu-uralla mutta eivät toki Hämeenlinnan ja Kuopion kaltaisessa nosteessa.
Jo ennen Kuopiota ja Kallavettä kasvillisuus rikastuu ja kertoo emäksisemmästä kivilajista. Järvet ovat kasvustosta rehevämpiä ja linnusto rikkaampaa. Mykkä hämäläisyys katoaa ja äkkiväärät eteläsavolaiset jäävät taakse. Geneettinen perimä on tutkimusten mukaan kokonaan toinen kuin Varsinais-Suomessa, Satakunnassa tai Etelä-Hämeessä. Erot ovat suurempia kuin kansakuntien välillä Euroopassa.
Meillä on yhteinen kulttuuri, yhteinen kieli, mutta emme ymmärrä toisiamme ja sen huomaa asuen riittävän kauan kussakin Suomen maakunnassa. Jyrkin ero syntyy juuri tämän Suomenselän suomaan molemmin puolin kulkiessa. Juuri näillä alueilla ymmärretään idän ja lännen välinen raja ja pohjoisen sekä etelän väliset erot kuten Afganistanissa, Kabulissa ja silkkitiellä ikään.
Vesistöt eivät erota vaan yhdistävät ja kylät sijaitsevat saarilla, eivät muurien ympäröimissä kaupunkipahasissa jokien suistoissa ja suvantoaltailla, laakson pohjalla tai vuoren rinteellä. Puhe on väärän puun takaa kerrottua ja tulkinta jää kuulijalle. Huumori on myötäelävää ja ihmistä ymmärtävää. Simo Puupponen (Aapeli) on tänään savolaisten pyhimys. Ero Väinö Linnaan on järisyttävän suuri ja totinen paikka.
Vasta Somerolla ja Somerniemellä savolainen saa myötätuulta purjeisiinsa siinä missä Nuutajärvellä Urjalassa. MTT koetaan tuontitavaraksi ja sellaisenaan sitä ei voi ottaa oikein oman kylän tuotteena. Se on synti ja sääli Jokiosilla ja Forssassa.
Sen sijaan jatkaessaan matkaa joko itään tai länteen Iisalmesta kohti Joensuuta tai Oulua, ongelmia ymmärtämisessä ei esiinny. Oulu on saanut kantaväestönsä alun perin Mikkelin seudulta Savosta ja pohjoiskarjalainen ei juurikaan poikkea sydänsavon alueista Ylä-Savossa.
Ennen vuotta 1550 ”keihäänheittäjien vyöhyke” ei ollut pysyvän maatalousasutuksen aluetta. Kun sellainen sitten lopulta syntyi, sen viimeisin vaihe oli 1960-luvulla alkanut poismuutto, joka vauhdittui uudelleen 1990-luvun laman alkaessa. Keihäänheittäjien kansa on Suomesta katoamassa lopullisesti.
Suurimmat muutokset nyt luonnossa
Matka Iisalmesta kohti itärajaa on vaaramaisemien ja järvien pilkkomaa Suomen kauneinta luontoa yhdessä Koillismaan maisemien kanssa. Kun on vieraillut kummallakin alueella käyden joka talossa useampaan otteeseen, muutokset laman tuomana eivät näy juurikaan ihmisten askareissa. Hankkeita viedään myös suurina ohjelmina ja suurimmat muutokset havaitsee luonnossa, järvimaisemassa ja linnuston liikkeissä, toki myös vähenevissä savuissa maaseutumaisemassa. Umpeutuvia peltoja on surullista seurata. Moni vanha tuttu ja ystävä on antanut periksi.
Piisami katosi luonnosta samaan aikaan kun järvikaisla. Lehmien laiduntamisen päättyminen ja tehostettu järvien hoito on tuonut uudenlaisen rikkauden, josta kuitenkin puuttuu kokonaan perinteiset niityt ja hakamaiden kasvustot eläimineen. Eläimiä ei ole aikoihin laidunnettu metsissä, eikä ravinteita pääse järviin enää kuten takavuosina. Sen sijaan itäiset ja pohjoisen lajit ovat lisääntyneet, joutsenet ja kurjet ovat tulleet lähemmäs asutuskeskuksia ja yhä useammin joudut väistelemään niin piennisäkkäitä kuin alueelle vierasta fasaania. Täysin vieraita lintuja luonnossa ovat satunnaiset haikarat ja on joukossa toki joku eksynyt laji Afrikan niiltä seuduilta, joilla monet luontaiset lajistomme pesijät viettävät talvensa. Syy tuskin on ilmastomuutoksessa. Eksyneitä lajeja harhailee yksittäisinä ja vasta suurempana massamuuttona niihin aletaan kiinnittää huomiota merimetson tapaan.
Suurimmat muutokset tapahtuvat kuitenkin pieneliöstöissä ja niiden seuraamisessa kannattaa nyt olla tarkkana. Ilmastomuutoksen suuret muutokset kun alkavat juuri sieltä ja makroekologiassa ne näkyvät paljon myöhemmin.
Susirajan paikka muuttunut
Oman synnyinkotinsa ja kotikylän näkeminen Internetin esitteissä ja googlaten on elämys siinä missä minkä tahansa sellaisen kylän, joka on tullut tutuksi tutkijana ja siihen on ehtinyt juurtua. Ihmisen identiteetti on monen asian summa. Viimeistään nyt uskoo elämämme muuttuneen globaaliksi ja kylien olevan osa tätä samaa prosessia.
Hernejärven kunnostus on edennyt ja pienet vähävetiset järvemme, joiden syvyys on vain noin 7 metriä, ovat täsmäsuunnittelun kohteita siinä missä arvokkaat lohijoet ja niiden poikastuotannosta vastaavat pienet puroset.
Koko järviemme vesimäärä vaihtuu parin vuoden välein ja se aika on osattava käyttää hyväksi riippumatta siitä, mihin valuma-alueeseen satummekin kuulumaan. Yhteinen vastuu ympäristöstä huolettaa nyt enemmän kuin ohimenevät taantumat ja niitä seuraavat nousukaudet. Itä-Suomessa lamaan ja suhdanteiden vaihteluun, kausityöttömyyteen, on jo totuttu ja se on osa kylien selviytymistarinaa toisin kuin vauraammassa Hämeessä ja Varsinais-Suomessa.
Yhteistyö ei oikein pelaa kuten saarten sisällä asuvien kylissä, joita vesistöt yhdistävät ja muodostavat verkostotalouden perustan. Susirajan paikka on muuttunut ja se näkyy myös kartoilla. Velkaantuneita kuntia ja maaseutupitäjiä on etelässä enemmän kuin pohjoisessa ja perinteisen suoalueemme sydämessä sen vedenjakaja-alueilla. Suuria projekteja pyörii nyt enemmän kuin aikoihin.
Lounais-Hämeen riidat tulivat mahdollisimman huonoon aikaan käynnistää yhteisiä suurhankkeita, ja syitä voidaan nyt hakea myös ministeriöistä.
Meitä on nyt enemmän kuin koskaan ja väkilukumme on kaksinkertaistunut moneen otteeseen hyvin lyhyellä ajalla. Samalla olemme keskittyneet asumaan muutamaan taajamaan ja maaseutumaisin maa Euroopassa on muuttunut ja eniten niillä alueilla, jotka ovat ikivanhoilla kulttuurien ja fyysisten luonnonmaantieteellisten alueittemme rajapinnoilla.
Yhdyskuntien menestystarinat ja vararikot tapahtuvat nyt kokonaan toisentyyppisen kehityksen tuloksena kuin takavuosina, ja niitä voi tapahtua myös siellä, jossa aiemmin näimme vaurautta ja hyvinvointia. Globaalista maailmasta on tullut pirstaleinen ja menestystä ei voi ennustaa vanhojen sijaintiehtojen ja lokalisaatioteorioiden perustalta.
Nyt on viisasta seurata Yhdysvaltain suuren keskiluokan kamppailua ja jatkuvaa köyhtymistä sekä totaalista ahneutta, josta on syytä ottaa oppia kotoisessa Suomessa.