Katsoin läpi menneen vuorokauden vieraat kotisivullani. Heitä on käynyt siellä yli 10 miljoonaa vuoden 2006 jälkeen. Oheinen artikkeli kymmenen vuoden takaa oli yksi luetuimpia. Miksi? Kun luet sen arvaat varmaan syynkin. Mitä siitä on opittu? Ei mitään. Olemme tehneet kaikki nuo virheet ja maksamme niistä nyt. Lapsemme maksavat. Siksi heitä syntyy kaiken aikaa vähemmän. Olemme sokeita lähiympäristömme lähihistoriallekin saati vuosisataiselle historialle ja sen opeille. Maantiede ei ole tiedettä lainkaan ja maantietokin näyttää olevan hukassa. Emme ymmärrä mitä maaseudulla tapahtuu, on tapahtunut, ja miksi kulutuksemme on muuttumassa. Meillä ei ole köyhimmillä varaa elää kuten vuosikymmen tai kaksi takaperin, saati silloin, kun asuimme maalla. Elintarvikkeemme ostavat puhtaana muut kuin suomalaiset ja köyhät syövät mitä suuhunsa saavat olemattomalla eläkkeeellään. Me emme tunne omaa maatamme ja kansaa monikansallisen median saasteen keskellä. Edustajamme Helsingissä ja Brysselissä elävät unessa tai virtuaalimaailman tunnelmissa. Internet on heille sama kuin Face Book ja sen kaverit omituisine kirjoituksineen. Liki miljoona ei ole kuitenkaan sitä koskaan edes avannut. He elävät edelleen 1900-luvun jälkipuoliskoa. Lentokoneessa matkaten ilmastoamme saastuttaa vain vajaa 3 prosenttia ihmiskunnasta. Se on todella marginaalinen joukko kohta 9 miljardista ihmisestä. Seuraamme marginaalien elämää medioissamme. Elokuvamme ja kirjamme ovat marginaalien taidetta mutta viihteenä yhteistä. Niin me luulemme. Se on väärä luulo.
Kollektiivisen muistin traumat (kirjoitettu heinäkuussa 2008)
Vain yksi on joukosta poissa – suomalaisen painajaisen jatkoa (osa II)
Helsinkiläinen nuori kohtaa varkauden tai humalassa häiriköinnin itse siihen mahdollisesti vielä osallistuen 60 %:n todennäköisyydellä lähivuosina. Vahingonteko ja rattijuopumus tulee tutuksi joka neljännelle tai kolmannelle asuinpaikasta riippuen. Fyysistä väkivaltaa ja lyöntejä kohtaa lähes joka toinen, väkivallalla uhkailua liki jokainen. Oikeuspoliittisen rikoskyselyn selvitystä pidetään luotettavana. Tutkija Venla Salmi olettaa nuorten elämän olevan samantapaista myös muualla Suomessa.
Espoolaisesta vanhusten palvelutalosta on tullut kauhutarinoiden tyyssija. Jos palvelutalossa ei ymmärrä kuolla ajoissa, on riski tulla hulluksi, kirjoittaa Helsingin Sanomat (20.7). Lehden kaksisivuinen artikkeli kuvineen on kuin kuvausta keskitysleirin helvetistä. Vanhukset tarvitsevat avukseen juristeja, lähiomaisia, poliisia. Kanteluita kiusaamisesta ja sadismista, omituisista hoitomuodoista lukee kuin painajaista kummitustalosta. Toivotaan ettei kukaan muistelisi menneitä tässä toiminnan täyteisessä talossa, selittää joku hoitaja häirinnästä, kiusaamisesta, sadismista, turvattomuudesta, huonosta johtamisesta, fyysisestä väkivallasta, kunnianloukkauksista ja seksuaalirikoksista.
Kesäkuussa Helsingin ortodoksiseurakunnan iäkäs ja ikänsä Jumalaa ja seurakuntaa palvellut kirkkoherra ja isä Veikko Purmonen hyllytettiin työstään metropoliitta Ambrosiuksen suostumuksella. Helsingin ortodoksiseurakunta on Suomen suurin. Siihen kuuluu liki 20 000 jäsentä, liki kolmasosa Suomen kaikista ortodokseista.
Harmaantunutta kirkkoherra syytetään seurakunnan työhyvinvoinnin heikkenemisestä, esimiestyöskentelyn heikkouksista, huonosta organisaatiosta. Iäkästä, joulukuussa eläkkeelle jäävää miestä rasittaa yksityismatka Viron Moskovan patriarkaatin alaisuudessa toimivan instituutin kirkkojuhlaan Tallinnassa marraskuussa 2007. Virossa kun on kaksi kilpailevaa ortodoksikirkkoa, toinen Moskovan ja toinen Konstantinopolin alaisena. Niiden välit ovat olleet aina jännittyneet.
Suomen ortodoksit irtautuivat vuonna 1923 Moskovan alaisuudesta ja liittyivät Konstantinopolin alaisuuteen. Se oli rohkea valinta. Purmonen ei tätä muistanut, ei hakenut kirjallista lupaa joka olisi taatusti hylätty. Ero oli aikanaan kipeä. Ei kai nyt enää? Tekeekö seurakunta politiikka ja syntipukin vanhuksesta?
Kirkkoherraa ei pelasta edes Olli Mäen nyrkit. Hänelle kävi kuten Mäelle ennen Rooman olympialaisia vuonna 1960. Muistan nuo ajat vielä hyvin. Täytin tuolloin jo kahdeksan vuotta ja ymmärsin toki miksei Mäki nyrkkeilyt vaikka olikin Euroopan mestari ja viisi vuotta käytännössä voittamaton. Hän oli Työväen Urheiluliiton TUL:n jäsen.
Onneksi en edusta kirkon virkoja ja seurakuntien vaikeaa työilmapiiriä siunailen unessani, jossa Paavi Benedictus XVI pyytää anteeksi Australian vierailullaan kaikilta niiltä lapsilta, joita katolisen kirkon papisto on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Benedictuksen mukaan syylliset olisi vietävä oikeuteen. Riippumatta minkä patriarkaatin suojissa sattuvat lymyilemään.
Greenpeace nimesi kolme pahinta ”viherpesijää” Suomessa Helsingin Sanoman pyynnöstä (20.7). Pahimpana pidettiin Finnairin harhaanjohtavaa viestintää, Vapon ja turveteollisuuden tieteen vääristelyä sekä Nesteen vitsiksi luonnehdittua mainontaa ”kohti puhtaampaa ja parempaa maailmaa”.
Onneksi en ole noiden firmojen palvelussa, mutta käytän kyllä niiden palveluja, hikoilin painajaisessani.
Rakennemuutos sorvaa maatiloja ja jo lähivuosina niitä on vain kolmasosa EU kauden alun luvuista. Noin 10 000 oikeasti toimivasta lypsykarjatilasta häviää lähivuosina lähes puolet. Niin käy myös monelle lihantuottajalle ja viljaa myydään suoraan bisneksenä maailman markkinoille keskitetyn talouden ehdoilla. Suomalainen ruoka, se mitä vielä tuotetaan, siirtyy suoraan raaka-aineena maailman markkinoille ja syön unessani ulkomaalaista halparuokaa, roskaruokaa. Ei ole enää varaa ostaa vanhuksena pienellä eläkkeellä kotimaista, jota ei oikeasti enää edes ole.
Tämä painajainen on liian tosi poistuakseen. Tilat keskittyvät ydinosaamiseensa ja kasvavat suomalaiseen kulutukseen liian suuriksi. Pääosa raaka-aineesta menee vientiin ja markkinoiden ehdoilla. Se on ekologista, puhdasta, eikä tarvitse luomua tuekseen saadakseen korkeamman hinnan. Se muistuttaa energian tuotannossa kallista säätöenergiaa ja energian tuotantoonhan se meneekin. Kulutus vain on kasvamassa paljon ohi tuotannon ja harvat suurtuottajat pitävät sen korkeana kuten plantaaseilla Etelä-Amerikassa. Olen siellä vieraillut ja opastanut heitä agropolis strategiassaan. Puhuivat Suomen mallista vaikka alueet olivat Skandinavian kokoisia. Sain ”agropoliittana” ja strategia isänä siellä Paavin kohtelun lukuunottamatta päiviä, jotka olivat kolmivuorotyötä ilman taukoja 40 asteen helteessä. Vain oppaat ja haastateltavat, koulutettavat ja lentokentät vaihtuivat. Alle kymmenvuotiaita lapsia prostituoituina kadulla anoen ruokaa. Niin hartaan katolinen ja niin syntinen maa, huokasi ministeri ja kansliapäällikkö. Pääministerin ote kädestä oli reipas ja puhe rohkaiseva.
Herään kun suomalaiset ovat matkalla Pekingin olympialaisiin. Mukana naisyleisurheilijoita on yksi seiväshyppääjä. SUL:n projekti naisurheilun eteen on epäonnistunut täydellisesti. Todellisia mitalitoivoja on neljä, oikeasti kaksi. Suurin toivo jää kansakunnan kollektiiviseen muistiin kummittelemaan, kiusaavaksi painajaiseksi.
Todellinen mitalitoivomme purjehtija, moninkertainen arvokisamitalisti ja paineet kestävä Euroopan mestarimme Sari Multala ei ole kisoissa mukana lainkaan. Meillä kun on reservejä, sanoisi Olli Mäki. Tuntien hyvin suomalaiset painajaiset, jossa eteläpohjalaiset myyvät haamujaan Törnävän kartanossa, lounaishämäläiset Jokioisilla ja yläsavolaiset Koljonvirralla.
Jostakin syystä aina näissä tarinoissa yksi on joukosta poissa, Sven Dufvaa siellä ei näy. Kaikki muut sankarit ovat karkeloissa. Usein se pois jäävä on koko prosessin käynnistäjä ja innovaattori, ainut mitalitoivo. Ihminen tai tapahtuma, pienestä ilkeydestä kansanmurhaan, jossa väärä kohtelu aiheuttaa lopulta kollektiivisen trauman ja geneettisesti pimeän ympäristön pitkiksi ajoiksi, kummitustarinamme.