Sepitteellinen tarina vai tieteellinen fakta?
Elämme aikaa jolloin sepitteellinen kerrontateollisuus on usein hyväksytympää todellisuutta kuin usein ikävät tosiasiat. Ikävissä tosiasioissa on kipupisteitä ja ne ovat myyttisiä taruja kompleksisempia. Mediaa on usein moitittu tästä todellisuuden hämärtämisestä. Kilpailu on tehnyt median alttiiksi kerrontatodellisuudelle, joka on joko myyttinen tai tarkoitushakuisesti polemisoivaa ja etsii myyviä näkökulmia. Niinpä vaikka ilmastomuutoksessa tutkijoista suuri valtaosa hyväksyy toki ihmisen aiheuttamat muutokset syyksi jäätiköiden sulamiselle ja kiirehtii kansainvälisiä sopimuksia, media julkaisee edelleen myös vastakkaisia tutkijapuheenvuoroja taatakseen sananvapauden tai oikeammin saadakseen mukaan kiinnostavamman keskustelun. Näin toisinajattelijoiden prosentin kymmenys saa julkisuutta valtavasti mielipiteilleen.
Kuolema on taas ikävä tosiasia, jonka olemme sulkeneet pois sairaaloiden hoidettavaksi. Meillä ei ole siihen enää kosketusta. Näitä ikäviä tosiasioita on toki paljon muitakin ja niistä tutkija vaikenee. Joko tietoisesti tai tietämättään. Moni tutkija löytää lopulta aina vain ne luut, jotka on itse aiemmin haudannut. Ohjaavan professorin piilottamat luut on turvallista löytää aina uudelleen. Tutkija tietää mitä häneltä odotetaan, kun kysymys on kuluttajakeskeisestä tutkimuksesta. Samoin tutkija tietää myös mitä rahoittaja odottaa, kun kyseessä on kuluttajekeskeinen tutkimus ja vaikkapa matkailun edistäminen, kuntayhteistyö tai maakuntahenkien rakentelu, puhdas kotimainen ruoka tai maaseudun nostalgiat, moderni lähiöelämän kuvaus , Suomi Nokiana, näkökulma Euroopan koilliskulmalta.Tutkija tietää myös mitä poliitikko odottaa, jos kyseessä on mandaattitutkija. Näin tutkija ei olekaan tiedmies vaan poliitikko, tai hän haluaa tukea tieteensä dogmaattista konventiota, joka on taas myyttinen käsite. Aina tutkija on kuitenkin inhimillinen olento, narsistinen ja ihmissovinistinen suhteessa ympäristöönsä.
Tieteen piirissä ”poleemiset” mielipiteet ja löydökset ovat tuttuja median levittäminä ja usein niihin ylireagoidaan. Tutkija ei ole toimittaja eikä oivalla kuinka uutinen on ”tehtävä” ja lehti on myytävä joka ikinen päivä. Näin toimittaja on tutkijaan nähden usein kyynisempi. Tutkijaa toimittaja voi erehtyä pitämään jopa idealistina. Usein viisas tutkija vaikenee Suomessa. Siitä mistä ei voi puhua siitä on vaiettava. Näin tutkija muistuttaa pilakuvaa simpanssista, joka sulkee silmänsä, korvansa ja suunsa. Kriittinen tutkija on opetettu Suomessa pelkäämään, jolloin luova ja innovatiivinen on jäänyt sanomatta ja oikeat asiat tekemättä. Ne on korvattu tarinoilla ja kertomuksilla.
Maaseutu ja maatalous on ollut perinteisesti konservatiivinen ja nostalginen eikä tutkija ole halunnut sitä loukata. Heikon itsentunnon kansa pitää sisällään enemmän pelokkaita ihmisiä ja näiden käyttäytymistä. Maatalous ja maaseutu on joutunut taistelemaan pelkän olemassaolonsa puolesta sekä ankaria luonnonoloja että usein vihamielisenä koettua kaupunkikulttuuria vastaan. Siinä itsetunnon säilyttäminen on ollut ensimmäinen yhteinen tehtävä ja se on hoidettu kertomuksin ja tarinoilla. Suomalainen maaseutu ja maatalous ovat täynnä huikeita selviytymistarinoita mutta myös myyttisiä satuja. Matkailu käyttää näitä myyttisiä aineksia edelleen, mutta luonnonvarain hoitoon tai kunallispolitiikan palvelutehtävään, kylien uusasutukseen ne eivät sovellu. Tieteen tehtävä on kertoa maaseudun ja maatalouden faktat ja kerrontateollisuutta paljon monimutkaisempi todellisuus, olkoonkin että media ei siitä aina pidä tai haluaa oikoa mutkat suoriksi, popularisoida väärin ja joskus tahtomattaan, ei tarkoitushakuisesti.
Tyypillinen myyttinen uutinen liittyy usein historiaan. Professori Matti Klinge (1999 Suomi, maa, kansa kulttuuri) kuvaa suuren määrän Suomi -myyttejä, joiden tarkoitus on ollut luoda kuva kuinka pohjoinen maa on meille kaunis ja kallis, vaikka muut sitä ehkä vähättelevät. Nämä tarinat liittyvät pääsääntöisesti maaseutun, johtuen historiamme agraarista luonteesta. Karut luonnonolot ruokkivat helposti sankaritarustoa Saarijärven Paavosta, Jukolan veljessarjaan ja kukkiviin roudan maihin, ”suohon kuokkan ja Jussiin”, kivenpyörittäjän kylään ja suurten savottojen jätkäromantiikkaan oppimestarimaisesti osoittaen hyveitään; kontuullisuus, ahkeruus, kotiseututyö, perheensisäinen työnjako, kollektiivinen tapa ajatella pysyvästä ja turvallisesta.
Sankaritarut ja kansalliset eeppokset ovat tyypillisiä myyttien aineksia. Monet murrosvuodet ja -ajat kuvataan myyttisinä, etenkin sodat ja sotien tapahtumat. Talvi- ja jatkosota ovat täynnä myyttejä, mutta vielä myyttisempiä ovat tarinat sortovuosista ja menneen maiseman ja maaseudun kuvauksessa (Luostarinen 1982). Myyttinen oli myös murrovuosi 1968 Laura Kolben kuvaamana (1999). Myyttien ja satujen riisuja on kuin Joulupukin parrasta vetävä kiusaaja. Tällainen tutkija on jopa tiedeyhteisön silmissä loukkaava ja niinpä tiedettä on usein mahdollista tehdä vain yhteisön ulkopuolella. Dogmit ja teoriat ovat myyttejä nekin.
Lappeenrannan hautakaivauksissa ja jatkosodan myyteissä on samoja aineksia kuin kesän 2005 murhamysteerin selvittämisessä. Haluamme tutkijalta myös järkevän syyn horroksessa Hämeenlinnaan eksyneen karhun seikkailulle. Tutkija kertokoon tarinan. Kaoottiset tapahtumat saavat näin selityksen ja voimme nukkua turvassa karhuilta. Tiede on tämän päivän shamanismia ja sitä pönkitetään mihin uskotaan. Vaikkei sitä ymmärretä. Olemme determinsitisesti kiinni luonnossa ja maailmankuvamme on vahvasti kausaalinen, johdonmukainen ja pragmaattinen. Ankara luonto ei antanut anteeksi sellaisille kokeiluille, joita tänään uusi teknologia tuo päivittäin eteemme. Kaikkea voi kuitenkaan hylätä vain historiallisen sosiaalisen pääomamme konservatiivisena tapana torjua ja olla jälkiomaksujia tai jälkiviisaita. Jälkiviisaus ei kuulu tieteeseen ja innovoivaan prosessointiin vaan jälkiomaksujan tapaan hakea selitystä hitaalle reagointikyvylle innovaatioaalotojen dynaamisessa kulussa. Jälkiomaksuja ja viivyttelijä keksii pahaat sepiteelliset tarinat. Hänellä on siihen sekä syytä että aikaa.
Todellisuus on usein paljon mutkikkaampi kuin myyttinen yksinkertaistus. Eniten me yksinkertaistamme kansallisia ominaisuuksia ja myyttiset kuvaukset ovat siellä tyypillisimmillään. Toisaalta siellä niitä kaivataan kaikkein vähiten. Kansat ja kansakunnat eivät ole yhdellä tai kahdella ominaisuudella kuvattavissa, kun sellaiseksi ei suostu yksityinen ihminenkään. Näitä kuitenkin päivittäin käytämme ja vielä niinkin myöhään kuin 1980-luvulla maantiedon oppikirjat olivat täynnä hyvinkin rasistisia kuvauksia kansakunnista. Jotkut kansat olivat sitkeitä, uutteria, täsmällisiä, miltei nerokkaita ja jotkut taas rikollisuuteen taipuvaisia, velttoja ja jopa siivottomia, niillä oli ”neekerin haju”. Näistä kirjoista opiskelleet ovat tämä päivän opettajia. Kuvilla vahvistettiin näitä stereotyyppejä.
Kertomus idän ja lännen välisestä kansasta, brutaalin pahoista ja hyvistä, on niin ikään omaa kansallista tarustoamme. Risto Alapuroa (1999, Suomi maa, kansa, kulttuuri) lainaten moraalinen krapula jatkosodan aikaisesta natsiseikkailusta ja sodan jälkeinen symbioosi maailmanhistorian kaksinaamaisimman harvainvallan kanssa, ovat vaikeita siedettäviä. Vaikeat traumat vaativat sepitteellisiä kertojia. Me uskallamme jo hieman raottaa Väinö Linnan kertomusten ”historiallista” totuutta.
Alueiden kuvaus on samaa myyttistä perua. Valkokankaan maaseutumaisema näkyy nostalgisina muistina vielä nykyisinkin. Markku Pölösen ”Kivenpyörittäjä kylä” ja ”Onnenmaa”, ”Kuningasjätkä” ovat jatkoa vanhalle Suomi -filmi traditiolle. Joskus muuta ei oikein edes siedetä ja etenkin maaseutuun liitetyt tuotteet on pakko muuttaa puhutellen kuluttajan muistoja. Maatalouden tai maaseudun tutkijalle tämä on kiusallista kerrontateollisuuden ongelmaa etenkin matkailun ja median yhteydessä. Kuluttaja ei halua tietää totuuta ravinnon tuotannon arjesta. On parempi kertoa tarina punaisesta mökistä ja kananpojista ryytimaalla. Luomukanalan tuhannet broilerit ovat iljettävä näky ja teurastamot eivät ketään kiinnosta.
Meillä on sisäsyntyinen alue, jonka merkitys on meille äärimäisen tärkeä ja liittyy vaikkapa juuriimme ja tapaamme hankkia sosiaaliset ja ympäristöpsykologiset kokemuksemme. Näiden rinnalla kulkevat taas sepitteelliset alueet ja ”brändit”, joita rakentavat lehdet, kirjallisuus, kouluopetus, myyttinen tarusto maista ja kansoista, maakunnista ja sukumme tai kansojen juurista. Matkailuesitteet ovat muuta kuin maaseudun todellisuutta.
Kuntien rajoista puhuessamme alamme pääsääntöisesti nähdä myyttisiä aineksia pikemminkin kuin sisäsyntyistä todellisuutta, ympäristöpsykologian kätkettyä paljon mutkikkaampaa ja kompleksista piilotajuntaa. Politiikan yksinkertaistetussa retoriikassa riittävät muutamat näennäiset faktat ja loppu on populistista kerrontateollisuutta, jossa yhdistyvät sepitteelliset tarinat ja muutokset alkavat vyöryä kohti todellisuutta, jota kukaan ei ole ajatellut tai halunnut maaseudun tuhansissa kylissämme tai maakuntiemme muutamassa keskuksessa. Historia kuvatkoon myöhemmin sankarillisen todellisuuden tarinankertojiensa toimesta. ”Ne ovat eri miehet kun tekevät rumihia ja eri miehet kun niitä pesee”.
13.11.2006
Matti Luostarinen