Yhteiskuntaamme leimaa teknologian ihannointi. Kun suuronnettomuus etenee Japanissa päivä päivältä yhä synkemmäksi, asiantuntijat vakuuttavat japanilaisen yhteiskunnan suurta osaamista ja valmistautumista, sen teknistä insinööritaitoa. Teknologiaan ja sen hallintaan liittyy Japanissa mielestämme, suomalaisia medioita seuraten, kehityksen edellytys ja vääjäämätön voittokulku. Se on itseisarvo kansakunnan maailmankuvana. Onnettomuus voi olla jopa siinä edellytys Koben onnettomuuden tapaan lisätä talouden kasvua.
1930-luvun ihanteet
Tämä sama piirre oli havaittavissa Suomen kohdalla jo 1930-luvulla, jolloin ihannoimme medioissamme ihmisen kykyä ottaa niskalenkki luonnosta ja kesyttää sen voimat. Erityisen voimakkaana tämä näyttäytyi koskien kahlinnassa energian käyttöön ensin Imatralla ja myöhemmin Kemijoen suurten koskien ja altaiden yhteydessä. Energian kahlitsemisen myötä saimme metsämme käyttöön ja teollinen tuotanto käynnistyi ensimmäisenä juuri voimalaitospaikkakunnilla.
Teknologian ihannointi siirtyi Suomeen 1930-luvulla Yhdysvalloista ja se näkyi myös taiteessa ja muotoilussa yhdistyen eurooppalaiseen funktionalismiin. Maahamme rantautuivat betoni ja lasi, virtaviivaiset muodot, Art decon (strean line moderne), moderni elämä ja massatuotanto, urbaani työläinen käyttäen ylemmän keskiluokan massateollisia tuotteita. Japani kulki tämän uuden elämänmuodon kärjessä Aasiassa ennen toisen maailmansodan alkua ja 1930-luvun syvää lamaa.
Japani toi suomalaiseen kokemusmaailmaan modernin urbaanin elämän teollisen, virtaviivaisen nopeuden, kehitysedellytykset, vallankumouksellisen uuden idean ja muutospaineen, ajattelevan yhteiskunnan, itseohjautuvan teknologian vääjäämättömyyden ja sen itseisarvoisen luonteen. Sen kriittinen epäilijä oli Suomessa impivaaralainen haihattelija. Kun Yhdysvallat tai Japani ovat kriisissä, se vie suomalaiset mukanaan, oma maailmankuvamme saa kolhun.
Teollisen vallankumouksen juurilla
Suomalainen teknologian ihannointi oli jo tuolloin 1930-luvulla läheisessä yhteydessä teolliseen vallankumoukseen ja sen kautta saatavaan hyvinvointiin. Hyvinvointi ja onni oli sidoksissa tähän samaan illuusioon luonnollisesti myös sodan jälkeisinä jälleenrakentamisen vuosina ja ihailimme etenkin sellaisia talouden kasvun valtioita kuin juuri Japani ja Yhdysvallat, mutta luonnollisesti myös Saksaa. Kun asiantuntija kuvaa medioissamme Japanin nousua viimeisimmästä katastrofistaan, hän käyttää käsitettä “sota” ja “jälleenrakentaminen”.
Maailman jakautuessa sotien jälkeen rautaesiripun myötä kahtia, nämä kävivät Suomesta koettuna kilpailua, jossa ideologian korvasi juuri teollinen ja tekninen osaaminen ja herruus. Osana tätä oli Big Science ja sen mahti kilpailtaessa ydinaseista ja avaruuden valloituksesta, ihmisen osaamisen ja luonnon valloittamisen mielettömyydestä. Suomalainen maailmankuva ja samalla hyvinvointi olivat sama asia kuin tekninen ja teollinen edistys sekä siihen liitetty energia. Suomalainen maailmankuva alkoi muuttua teknisen maailman ihailuksi itseisarvona ja tästä kaunein esimerkki haettiin juuri Japanista. Suomi oli Euroopan Japani.
Isku suomalaiseen sieluun
Suomi alkoi panostaa yhä näkyvämmin sellaiseen osaamiseen, jonka painopiste oli teknisessä insinööriosaamisessa, ja jopa innovaatio sekä siihen vaadittava luovuus oli sidoksissa vain tekniseen uuteen ideaan, high-tech -kulttuuriin. Sosiaalinen, organisatorinen, monitieteinen ja myös palvelusektorin ymmärtävä laaja-alainen innovointi jäivät kaiken tämän teknisen ihannoinnin varjoon. Suomi alkoi muuttua esikuviaankin paavillisemmaksi. Euroopan Japani ja Yhdysvaltain itäisin osavaltio pani kaiken yhden kortin varaan ja oli maailman tylsin valtio.
Kun seuraamme tänään Japanin onnettomuutta, koemme sen teknisenä ja taloudellisena jälleenrakentamisena, samalla kun joku pohtii omaa valintaamme kansakuntana ja mieleen hiipii hiljainen epäily. Suomalaiseen maailmankuvaan ei mahdu sosiaalinen ja kulttuurinen tuho tai sellainen yhteiskunta, joka oppisi virheistään ja käynnistäisi kulttuuristen rakenteittensa kehittämisen uudesta ja laajemmasta holistisesta näkökulmasta. Sellainen on teknologiauskovalle kansakunnalle pyhäinhäväistys. Jossakin on kuitenkin näkyvillä jo uusi orastava alku.
Peiliin katsomisen paikka
Se kulttuuri, jota itse ihailemme, on syynä nyt siihen onnettomuuteen, jossa ilmastomme on muuttumassa ja sen suuret luonnonkatastrofit ovat osa tätä suurta muutosten aaltoa. Juuri nyt Brasiliassa on liki 50 000 ihmistä jättänyt kotinsa poikkeuksellisten myrskyjen ja rankkasateiden alta. Se on paljon enemmän kuin japanilaisia on jättänyt kotinsa toistaiseksi Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden seurauksena tai on kadoksissa maanjäristyksen tai tsunamin uhreina. Brasilia ei meitä nyt kiinnosta. Se ei ole haava sielussamme.
Brasilia ei ole korkean teknologian valtio. Nousevan talouden Brasilia on toki jo lähestymässä Japania maailman talousmahtien kilpailussa. Brasilia seuraa samaa teknologiarakennetta kuin Kiina ja Intia, Pakistan. Se on se tie, jota itse olemme ihailleet, ja joka on äärimmäisen haavoittuva ja syyllinen niihin ilmiöihin, joita teollistuva yhteiskuntamme koko ajan tuottaa. Ajatus, jossa sen keinoin, uuden teknologian avulla, selviämme myös tuon yhteiskuntamallin aiheuttamista katastrofeista, on omituinen paradoksi ja noidankehä. Sen arkiajattelu on mahdotonta mutta tieteellinen ajattelu tuo sen kyllä koko ajan esille.
Japanilaiset ovat suurten metropolien asukkaina vieraantuneita siitä ympäristöstä, jossa luonnonvaramme, niiden kierto ja käyttömme ovat peräisin. Tämä sama ilmiö on nähtävissä kaikissa teollisissa kulttuureissa ja myös Suomessa. Emme enää edes tiedä välttämättä, mistä syömämme ravinto on lähtöisin, ja millaisen kierron kautta se palaa takaisin luontoon. Sama koskee energiaa ja sen kiertoa. Tästä kiven kierto ja tektoniset liikkeet litosfäärissä ovat osa siinä missä öljyn, hiilen tai ydinvoimaan tarkoitetun polttoaineen käyttö. Ne eivät ole ulkopuolella veden hydrologisesta kierrosta sen enempää kuin ilmakehän atmosfäärisistä kierroista. Tuottaessamme biologisessa kierrossa ravintomme, näiden kiertojen tunteminen on välttämätöntä, eikä niitä saa rikkoa uuden teknologiamme seurauksena.
Ihmisen tuottamat valtavat taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet eivät saa järkyttää luonnon omia kiertokulkuja ja kuvitelma, jossa uusin teknologiamme olisi niitä jotenkin hallitsemassa, on valtava harha. Vielä suurempi harha on olettaa uuden teknologian olevan ratkaisu ongelmalle, jonka se on itse saanut aikaan. Luonnon kanssa ei voi käydä kauppaa ja neuvotella poliitikon tapaan luonnonlait näin kiertäen. Luonnon käsittäminen Jumalana on pienempi virhe kuin ihmisen paikka tuossa tehtävässä. Tässä luonnonkulttuurit ovat olleet nykyistä teollista kulttuuriamme viisaampia. Niiden oppien ohittaminen ja luonnon kesyttäminen ihmisen opein on ylimielisyyttä, josta maksamme korkeaa hintaa ihmislajina. Ihmislaji on teknologiauskossaan turhamainen.
Kuviteltu tieto tekee ylimieliseksi
Toimittaja Ville Blåfield (HS 15.3) kirjoittaa, kuinka tieto tekee ihmisen ylimieliseksi, ei niinkään valta. Hän ottaa esimerkkeinä nykyiset poliitikkomme tästä ylimielisestä käyttäytymisestä. Jyrki Katainen suhtautui ylimielisesti perussuomalaisten ohjelmaan todeten: “ Olisi helpompi keskustella, jos kaikki hallitsisivat perusasiat.” Vastaavasti Paavo Lipponen oli ylimielinen todetessaan “so what” -tyyliin olevansa yläpuolella muiden vähemmän asiaa tuntevien ja kabinettipolitiikan taitamattomien elämän. Pääministeri Mari Kiviniemi taas turhautui tyhmiin kysyjiin todeten: “Pidän kyllä tätä opposition käytöstä erittäin valitettavana ja epäisänmaallisena.”
Blåfieldin mukaan poliitikko voi alentua myös vastailemaan tyhmien kysymyksiin, mutta vain keräten ääniä ja osaten sellaisen pelin, jossa on oltava mukana myös vaalikarjan turhauttavassa keskustelussa. Jotkut osaavat sen muita paremmin ja näyttelevät kiinnostunutta. Tällöin ylimielisyys ei synny niinkään vallasta vaan tiedosta, joka on mennyt päähän. Sen sijaan Blåfieldin “oikein hyvässä maailmassa” keskustelu ei olisi tällaista teeskentelyä, vaan myös tietävä poliitikko alentuisi hyväksymään sen, että eri tietotasolla ihmisiltä saattaa tulla aivan varteenotettavia argumentteja.
Syvätieto tekee aidosti nöyräksi
Blåfieldin näkökulma on myös omaa kokemustani tukeva. Opiskellessani yliopistossa ensimmäisiä alempia yliopistollisia arvosanoja, tunsin olevani noiden tieteenalojen suuri osaaja, ylimielinen, ja vasta kun arvosanat nousivat muutamaa pykälää ylemmäs ja niitä tuli enemmän, useammasta tiedekunnasta, yliopistosta ja kulttuurista, oman tiedon antama varmuus alkoi kadota.
Mitä enemmän ja syvemmälle näitä tieteitä eteni, sitä epävarmempi alkoi olla oman tiedon varmuudesta, ja lopulta kaikki tieto muuttui subjektiiviseksi, usko tieteeseen meni Jumalan sanana ja lopullista oikeaa tietoa ei enää ollut lainkaan. Ihmisen omat aistit asettivat menetelmineen rajat, joita ihminen itse tutki, ja lopullista varmuutta ei enää ollutkaan. Oli vain erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä, tietyin menetelmin hankittuja maailmankuvia, paradigmoja.
Pinnallinen tieto, ja tapa vakuuttaa sillä itsensä ja muita, tekee ihmisen ylimieliseksi. Ydinvoima on pelkästään tapa tuottaa lämpöä, jolla saamme turbiinit pyörimään, ja tätä kautta sähköä arvostamaamme talouteen ja sen rattaisiin. Tapoja tuottaa tuota sähköä on myös muita ja niiden kehittäminen pysähtyy silloin, kun panostamme valtavasti sellaiseen tekniseen osaamiseen, jossa polttoaineen myöhempi sammuttaminen vie aikaa tuhansia vuosia. Halkojen polttaminen sähkön tuottoon on varmasti turvallisempaa. Tuuli ja tuhannet muut tavat saada aikaan liikkeestä lämpöä ovat aurinkoenergian muuttamista kiertoteitse sähköksi. Kasvit muuttavat auringon valon ravinnoksemme ja energiaksi meitä huomattavasti fiksummalla tavalla.
Sellainen teknologia, jossa tulen sammuttaminen vie vuosituhansia, ei ole ollut alunperinkään viisas ja syntyi Big Science aikana, jolloin kaksi maailmaa kilpailivat ylivertaisista aseista ja niiden haltuunotosta. Tämän aseen kesyttäminen rauhanomaiseen energian tuotantoon oli seurausta tästä löydöksestä, eikä se ole nyt välttämättä oikea suunta omalle taloudellemme ja sen tulevalle sosiaalisella ja kulttuuriselle hyvinvoinnille. Ihailemme ydinpolttoainetta aivan väärästä ja historiallisesta näkökulmasta halveksien muita paljon turvallisempia keinoja turhaan.
Uusi maabrändi käyttöön
Voisimme olla kansainvälinen ja globaali esimerkki sellaisesta innovaatiotoiminnasta, jossa energiaa ja ravintoa tuotetaan hajautetusti, pienissä yksiköissä ja ymmärtäen pinta-alaltaan suuren ja vauraan maamme antamat mahdollisuudet, ja myös ohi muutaman sukupolven, sekä hyväksyen välillä myös maltillisemman tavarantuotannon. Ihmisten keskittäminen muutamaan keskukseen ja pääkaupunkiseudulle ei ole sekään kovin kestävä ratkaisu sukupolviksi eteen päin.
Hajautettu maailma ja pienemmät tuotantoyksiköt ei ole Impivaaraa vaan oppineen ja kultivoituneen kansakunnan tapa reagoida ajoissa ja olematta pintatiedon varassa ylimielinen. Voimme ottaa ydinenergian käyttöön silloin, kun se perustuu hallittuun ja saasteettomaan tuotantoon, sellaiseen, joka ei vaaranna meillä eikä muualla globaalissa maailmassamme yhteistä atmosfääristä tai hydrosfääristä kiertoamme eikä kasvavat merivirrat pane litosfääriä liikkeelle.
Kilpailu ei saa johtaa sellaiseen varusteluun, jossa joku ottaa riskin ja rakentaa liian lähelle tektonisia alueita ja tsunami pyyhkäisee voimalaitoksen mereen. Olemme omilla ratkaisuillamme vastuussa japanilaisten tekemistä virheistä ja painostamme aasialaisia riskeihin myös Kiinassa ja Intiassa, Pakistanissa. Meriveden liikkeet ja nouseva meriveden pinta lisää sekin litosfäärisen kierron muutoksia ja olemme sidoksissa aina globaalisti toisiimme. Japanin asia ja Fukushima on oma asiamme.
Koben maanjäristys vuonna 1995 käynnisti Japanissa myös talouden kasvun. Nyt sellainen ei ole oikein uskottava, johtuen Japanin talouden tilanteesta ennen katastrofia ja onnettomuuden suuruudesta, jonka mittasuhteet eivät ole meille maailmantaloudessa vielä paljastuneet.