Mihin katos identiteettimme?
Itsenäisyyspäivänä olen yleensä analysoinut presidenttimme puheen. Nyt en sitä tee vaan pidän oman puheeni. Sellaisen, jota koen kansani odottavan ja etenkin aikana, jolloin kaikki ei mene kuten ennen ja elämä olisi hallinnassamme. Jopa kansakunnan oma identiteetti on ikään kuin kateissa ja kirjoitin juuri kuinka ihan täysipäiset suomalaiset esittävät luopumista nykyisestä Suomesta ja esittävät meille Sveitsin mallin mukaista osavaltiota, United States of Finland, Suomen liittotasavaltaa.
Samalla vuoden vaihteen jälkeen syntyvää ”aluehallintoa” ilman verotusoikeutta ja peräti 21 ”maakuntaan” maa jakaen, jollaisia meiltä ei noin paljon edes löydy, on samaisen EVA:n mukaan huonoin mahdollinen vaihtoehto. Sehän elää ilman minkään maailman vastuuta, saa rahansa valtiolta, ja samaan aikaan pienet sadat kuntamme seutukaupunkeineen menettävät käytännössä kaiken valtansa näille kaupunkikeskusten valtaamille poliitikoillemme. Mihin tällä uudistuksella pyritään muuhun kuin paikallishallinnon identiteetin näivettämiseen etenkin seutukunnissamme ja niiden yli 60 kaupungissa? Noin miljoona ihmistä asuu näissä seutukunnissamme.
Tyyppiesimerkkinä pieni Kanta-Häme uutena maakuntanamme, jonka edustajista valtaosa tulee valituksi Hämeenlinnasta ja vaikka Forssan on kaupunkina oletettu saavan noin 5-6 valtuutettua. Riihimäki saa hiven enemmän mutta yhdessäkään ei likimainkaan samaa määrää kuin Hämeenlinna keskussairaaloineen, jota parhaillaan rakennetaan. Valtaosa forssalaisilta haluaa kuitenkin leikattavaksi Tampereelle. Se olisi tämän osavaltion pääkaupunki, johon Forssakin kuuluisi.
Lounaishämäläisten identiteetti Loimijokilaaksossa laskee kohti Kokemäenjokea, ei toki Päijänteen suuntaan. Vesistöt ja valuma-alueet ovat jakaneet maata vuosituhannet luonnonmaantieteellisiin alueisiin. Se ovat olleet alkujaan luonnollinen identifioitumisperustamme. Olemme tuhansien jokien ja järvien maa. Niitä käyttäen on myös liikuttukin.
Samalla, luonnon ääntä kuunnellen, tervettä järkeämme, Forssan ja sen maaseutupitäjien oma identiteetti säilyisi ja vahvistuisi. Suomen päätiet kun kulkevat jostakin syystä logistisesti pohjoisesta etelään eikä idästä länteen. Se on myös identifioitumisen suunta Hämeessä kohti Tamperetta, ei Lahtea idässä heitä äänestäen vaalipiirinämme. Mitä tekemistä Ypäjältä tai Tammelasta, Humppilasta ja Jokioisista on Lahteen?
Hämeenlinnasta asioidaan ikivanhaa päärataa kohti Helsinkiä ja Tamperetta sieltäkin. Ei kohti Lahtea. Miten maantiede on hoidettu näin kehnosti maamme tuntien ja vaalipiirejä jakaen? Miksi ikivanhoja identifioitumisalueita ei otettu mukaan uusia sotealueita rakenneltaessa ja miten on mahdollista, että Forssan ja Loimijoen talousalue myös luonnonmaantieteellisenä on pilkottu viiden maakunnan suuntaan? Vaikuttiko tähän istuvien kansanedustajien omat intressit ja tapa hakea äänestäjiään? Hehän istuvat myös perustuslakivaliokunnassammekin omaa etuaan siellä varjellen. Se etu ei varjele luonnollisia alueitamme vaan keinotekoisia äänestyspiirien rajoja.
Tein ensimmäisen väitöskirjani aiheesta ”Spatial identity in the face on environmental changes”. Myöhemmin toinen väitöskirjani syvensi tätä aihetta innovaatiopolitiikan ja ekologian suuntaan otsikolla ”Ecological cluster and innovation policy”. Niitä pidetään oppikirjoina maailmalla siinä missä kirjaani ”Agropolis strategy” tai ”Social media economy and strategy”.
Mitä tarkoitetaan tällä käsitteellä, identiteetillä. Valaisen sitä yhdeltä suunnalta ja palaten vuoteen 2012, jolloin kirjoitin aiheesta yhdeltä suunnalta ja kasvotusten vaikkapa äänestäjän kanssa vaaleissa häntä aiheella valaisten. Se kun kertoo samalla, miksi en osallistu sellaisiin vaaleihin, jossa joutuisin toiminaan vastoin tiedettä ja sen oppeja.
On 05 Aug, 2012
Negatiivinen identiteetti tarkoittaa uhmakasta tapaa toimia juuri ympäristön toiveiden vastaisesti. Negatiivinen identiteetti syntyy moitittaessa ihmistä, erityisesti lasta, jolloin tuloksena on syvä häpeän tunne. Suomalaisia on moitittu koko historiamme ajan ja meitä vaivaa jatkuva piilotettu häpeä. Meitä vaivaa pysyväksi jäänyt identiteettikriisi. Meiltä puuttuu kyky terveeseen itsetarkasteluun. Kyllä me muita tarkkailemme ja pilkkaamme. Me emme tunne itseämme vaan kyselemme sitä muilta ja pönkitämme hakien turhaa kiitosta naapureiltamme, kateellisilta.
Mikä ihmeen identiteetti?
Kognitiivisessa psykologiassa identiteetti tarkoittaa kykyä itsetarkasteluun, tietoisuutta omasta itsestään myös kansakuntana. Se ei vaadi kultaa ja kunniaa Lontoon olympialaisista tai Pekingistä, Pariisista. Yksilön kohdalla vahva ego liittyy ehjään minäkuvaan, eheään persoonallisuuteen. Sitä on suojeltava ja tuettava, ei rikottava ymmärtämättömyyttään.
Identiteetti matematiikassa ja filosofiassa on käsitteenä kokonaan eri asia kuin mitä sillä tarkoitetaan vaikkapa psykologiassa. Identiteetti logiikassa, ontologiassa tai vaikkapa Hegelin filosofiassa vie pohdinnan siihen, miksi olio on sama kuin se itse. Tai mitä tarkoittaa se, että olio on sama, jos se muuttuu kuitenkin ajan kuluessa? Aika on ihmisen keksinnöistä kehnoin ja digiaika poisti sen kokonaan ja aloimme oivaltaa keinotekoisen ajan erot siihen universaaliin aikaan, jossa valon nopeudella ei mitata aikaa vaan matkaa. Matkaa, jonka hidas valo kulkee miljardien vuosien aikana. Oma elämämme sai samalla tieteellisemmän pohjan ja luonnon hoitommekin alkoi suuntautua kohti luonnonlakeja ihmisen lait sivuuttaen. Luonnon lakien kanssa et voi tehdä kompromissejasi, oli puolueesi mikä tahansa. Äänestäjääsi ja itseäsi voit toki huijata mennen tullen.
Leipizigin lain mukaan kaksi olioita ovat samanlaisia vain, jos ne jakavat kaikki samat ominaisuudet. Kansakunnat, ihmiset niiden jäseninä, eivät tahdo jakaa samoja ominaisuuksia, mutta silti puhumme identiteetistä. Miksi ja millä perustein?
Kvalitatiivinen ja numeerinen identiteetti tuovat tieteen ja tutkimuksen niille laidoille maailmankuvaamme, jossa puhutaan samalla vaikkapa suhteellisesta ja metafyysisestä identiteetistä.
Filosofiset termit ja ontologia, logiikka ja ihmisen psykologia, arkielämän filosofia, eivät toimi samassa tasossa. Kun näin on, ensin on syytä varmistua siitä, mistä identiteetistä keskustellaan. Puhummeko tieteestä luonnontieteenä vaiko ihmistieteenämme. Siinähän on monen poliitikon mentävä porsaan reikä ja käyttäen puppusanojaan sekä puhujan lahjojaan, retoriikkaa. Luonnon lait eivät ole retoriikkaa ja puppusanojamme. Ei myöskään geneettinen identiteettimme ja sen syvempi perusta.
Missä muruseni?
Harvoin keskustelu menee matematiikkaan ja logiikkaan, hieman yleisemmin ontologiaan ja filosofiaan, kaikkein yleisemmin kuitenkin arkikielen käyttöön ja sen käsitteisiin, jossa identiteetti on sama kuin minä ja minun napani, johon tuijotan. Se on halvinta propagandaa ja mediayhteiskunnan tuottamaa kieltämme. Ei omaa identiteettiään voi rakentaa valheitten varaan.
Kasakuntana se napa kuulusi olla Suomi -neidon puhtoinen ja hyvin saunottu, kansallisin symbolein kukitettu ja kanteleella soitettu Reino Helismaan hengentuote, jonka nykyisin korvaavat Jukka Immosen, Maki Kolehmaisen, Matti Mikkolan, Aku Rannilan tai Patric Sarin säveltämät ja sovittamat Duran duranit, joita esittävät Jenni Vartiainen, Anssi Kela, Mamba, Anna Abreun, Lauri Närhi, Suvi Teräsniska, Vesa-Matti Loiri tai Diandra. Voiko noilla sävelin juurtua oman aikamme todellisiin ongelmiinne, puhtaalla viihteellä eläen?
Vai väittelemmekö identiteetin yhteydessä kovinkin usein modaalilogiikan aksioomista medioissa seuratessamme internetin identiteettivarkauksia tai puhuessamme vaikkapa kulttuuri-identiteetistä sekä kansallisesta identiteetistä huippu-urheilun yhteydessä? Mitä pidemmälle Lontoon kisat etenevät, mitä lähempänä ovat Peking ja Pariisi, sitä heikommalta kansallinen identiteettimme vaikuttaa. Horjuuko uskomme urheilukansaan? Menestyimmekö 1970-luvulla vain DDR:n kaltaisen totalitaarisen dopingin tuoman lisäpotkun seurauksena? Olimmeko tuon ajan Valko-Venäjä? Valtiota, joka osaa hybridiyhteiskunnan koukut ja käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen.
Itse tutustuin näihin käsitteisiin ensimmäisen kerran vakavemmin 1970-luvun alussa valmistellessani paikkaleimautumiseen ja alueelliseen identiteettiin, spatiaaliseen identiteettiin (spatial identity) liittyvää tutkimustani osana suurten ympäristömuutosten aiheuttamia taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuuria muutoksia. Tausta-aineistoina minulla olivat etenkin suurten jokilaaksojen ja altaiden alle jääneiden ihmisten kokemukset pakkomuuttojen yhteydessä. Tuolloin nämä käsitteet olivat Suomessa kokonaan vieraita myös symbolirakenteina. Tunnetasolla ja viihteenä ne avasi myöhemmin neekeriorjista Alex Haleyn kirjasta tehty televisiosarja. Suomalaiset alkoivat tutustua omiin juuriinsa mekin. Siitä oli kuitenkin tiede vielä kaukana.
Minäkuvan romahdus
Tällaisia julmia pakkomuuttoja maailmalla oli vuosien saatossa ollut valtavasti ja osa järkytti niitä lukiessani. Ihmisen terveys ei tahdo kestää kovin rajuja identiteettimuutoksia etenkin, kun taustalla on usein sellaiset yhteisöt, joiden ympäristösidos on ollut ennen pakkomuuttoa jokien ja altaitten rakentajille tuntematon käsitteenäkin orjista nyt puhumattakaan. Myöhemmin tutkimus eteni aina väitöskirjaan saakka. Spatiaalinen identiteetti tuli tutkijoille tutuksi Suomessakin. Arjen kieleen se otettiin vastaan suvun mukanaan tuomina juurina. Suomalainen sukututkimus alkoi ja hyvä niin.
Psykologiassa, jota ympäristöpsykologia edustaa, ihmisen minäkuvan kehitys on keskeinen teema. Minäkuvan kehitys tapahtuu monessa vaiheessa ja usein sen yhteydessä puhutaan joko omasta tai omaksutusta identiteetistä. Itse käytin käsitteitä, jotka sopivat paremmin spatiaalisiin tieteisiin. Ei niinkään regionaalisiin, kartalle piirrettäviin.
Käytin toki käsitteitä ulkoisesta ja opitusta, usein regionaalisesta ja rajoihin liittyvästä identiteetistä, kuten pitäjähenget, maakuntahenki tai kansallisuus (nationalismi tai patriotismi) sekä toisaalla sisäsyntyisestä ja spatiaalisesta, mentaalisesta identiteetistä, jossa identiteetti syntyy ihmisen omien kokemusten kautta ja jää piiloon takaraivossa myöhemmin vaikuttaen. Sen tuska tuottaa usein surullisia veritekojakin. Pakkomuutot eivät oikein tahdo onnistua.
Ikävät kokemukset, traumat, voivat tulla esille käytännössä vain traumaattisen kokemuksen kautta ja ajan myötä, kuten silloin kun koko lapsuuden maisema ja sen pyhät paikat hukutetaan. Silloin ihminen kuvaa menettämänsä aivan toisin symboleinkin kuin jos hän on muuttanut maalta kaupunkiin työn perässä tai on Karjalan siirtolainen mutta voi ajatella joskus palaavansa juurilleen. Silloin takaraivo pysyy hiljaisena. Toki kotiseudulla se voi yllättäen avautua, murtua hillittömäksi itkuksi. Olen niitä seurannut sadoittain.
Terve ja opittu identiteetti
Tämä identiteetti, sisäsyntyinen eikä muilta opittu, on taas usein varhaislapsuudessa, piilotajuista tai geneettistä, ja lähempänä ympäristöpsykologian arkikielessäkin ymmärtämiämme käsitteitä puhuessamme vaikkapa juuristamme. Omaa työtäni helpotti myöhemmin juuri Alex Haleyn romaani ja sen televisiosarja, jossa seurattiin neekeriorjien juuria ja samalla yleistyi myös suomalaisten kiinnostus harrastelijatutkimukseen aiheena omat juuret ja sukututkimus.
Olympialaisia seuratessa kansallinen identiteetti on meille tuttu käsite ja urheilijan oma identiteetti, joko osana tätä käsitettä tai urheilijaidentiteettiä, sivuaa juuri tuota edellä kuvattua omaksuttua (opittua) identiteettiä. Se ei ole sisäsyntyinen tapahtuma ensinkään. Sepitteelliset alueidentiteetit on erotettava sisäsyntyisistä. Kansallisuus ja maakuntahenget ovat näitä sepitteellisiä identiteettejämme, kieli ei taas ole sellainen. Se on syvintä itseämme äidinkielenämme. Tässä kulkee isänmaan ja äidinkielen välinen suuri ero.
Terve identiteetti edellyttää, että ihminen pääsee vapaasti kokeilemaan runsaasti sellaisia asioita, mahdollisuuksia, pohtimaan monenlaisia ajatusmalleja, joista valita itselleen sopivimmat. Nuoret tarvitsevat tähän tukea ja vanhempien, kasvattajien, tulisi tällöin ymmärtää, kuinka heidän omat arvot ja maailmankuvat kyseenalaistetaan. Nuoret tekevät usein kovin erilaisia valintoja kuin vanhempansa. Vanhempien hyväksyntä ja palkinnon haku johtaa kuitenkin usein identiteettiin, joka on vanhempien ja lähiyhteisön kautta omaksuttu, ei oman itsenäisen tahdon tulosta.
Vanhemmat saattavat avata tai sulkea sellaisia mahdollisuuksia, joita normaaliin terveen identiteetin syntymiseen vaaditaan. Tällöin identiteetti ei välttämättä olekaan enää oma, sisäsyntyinen prosessi, vaan lähempänä omaksuttua ja muilta hankittu malli. Syntyy helposti auktoriteettiuskoisia ja mitään kyseenalaistamattomia yksilöitä.
Vielä luokkayhteiskunnassa eläessämme tällainen oli hyvin tyypillistä ja identiteetti periytyi sukupolvelta toiselle. Samoin maailmankuva ja arvot, monessa tapauksessa demokratiassa puolue ja monet instituutiot sekä niiden myös dogmaattiset tai tiettyä konventiota palvelevat rakenteet (vrt. ylimysvalta, kirkkovalta jne.).
Heikon itsetunnon riskit
Kypsä identiteetti edellyttää valintoja ja huippu-urheilu valmennuksessa valinnat tehdään usein hyvin varhain, lapsen puolesta. Tällöin on olemassa riski, ettei nuori kykene myöhemminkään toteuttamaan itseään ja elämään sopusoinnussa itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa. Syntyy heikko identiteetti. Tällainen identiteetti on tyypillistä myös nuorille kansakunnille tai jouduttaessa puolustamaan omaa itsenäisyyttä koko ajan hyvin ahdistavassa esim. geopoliittisessa, usein vihamieliseksi koetussa spatiaalisessa kokemuskentässä. Näin alusmaan ja emämaan historia tarjoavat kokonaan erilaisen lähtökohdan identiteetin synnylle.
Heikkoa identiteettiä joudutaan pönkittämään ja se tarjoaa myös sellaisia esim. poliittisia tai taloudellisia välineitä, joiden synty on yksilön tai yhteisön, aluetalouden tai kansakunnan heikossa identiteetissä.
Kun vahva identiteetti kasvattaa joustavuuteen, muutosten sietokykyyn ja antaa mahdollisuuden vapaaseen luovuuteen sekä sietämään myös epävarmuutta ja kritiikkiä, muutamaan toimintatapoja ja innovoimaan uutta, heikko identiteetti ei kestä paineita, luhistuu helposti kriiseissä, kuten avioerossa tai työttömänä.
Vastaavasti laajemmin spatiaalisen identiteetin, vaikkapa kansakuntien kohdalla, taantuman aikana ja sen vaatimuksissa, heikko identiteetti kohdistuu helposti myös alueellisesti tunnistettaviin “heikkoihin” alueisiin. Nyt tällaisia alueita ovat olleet etenkin välimereiset taloudet Euroopassa ja meille rakenneltavat 21 uutta ”maakuntaa” vaaleineen rapauttaen samalla paikallista, kuntien omaa ja vahvempaa myös kulttuurista perustaa.
Tutkimusten mukaan ihmiset työskentelevät mieluiten sellaisten ihmisten kanssa, joilla on vanha ja kypsä identiteetti. Samoin ihmiset valitsevat mieluummin sellaisia asuinalueita, jossa menestyminen on tullut osaksi aluetalouden historiaa. Sosiaalinen muisti ja pääoma sisältää myös taantuman sattuessa onnistumisen siemeniä ja kypsän identiteetin rakenteita. Yhdyskuntien vararikkoja voidaan jopa ennustaa ja olettaa jotkut alueet toisia vahvemmiksi. Euroopan kohdalla käytämme käsitteitä, jossa mukana on suurtenkin kansakuntien kohdalla stereotyyppisiä ja juuri identiteetin vahvuuteen tai heikkouteen liittyviä symboleja.
Näin kriisit pikemminkin kärjistävät identiteettieroja kuin lisäävät sosiaalista ja kulttuurista integraatiota. Pohjoisen erkaantuminen etelästä olisi integraatiolle ikävin mahdollinen trauma myös eurooppalaisen identiteettimme rakentelussa. Tätä on ruokittu kuitenkin kautta historiamme.
Makrotalous seuraa etenkin median arkikielessä ja sen filosofiassa mikrotaloudesta hankittuja käytäntöjä ja sosiologian prosessit siirtyvät sosiaalipsykologiasta tuttuja psykologisia käsitteitä käyttäviksi. Tämäkin kielii heikon identiteetin ongelmistamme. Poliitikot ja mediat käyttävä tätä häikäilemättömästi omassa työssään.
Yksilön on mahdoton hahmottaa etenkin uudessa reaaliaikaisessa taloudessa ja sen valtavissa globaaleissa mittasuhteissa miljardien ihmismassojen tai talouden tunnuslukujen liikkeitä muuttamatta käsitteinä paremmin oman lähiyhteisön ja oman identiteetin mittaiseen maailmankuvaan ja sen etenkin ulkopuolelta annettuun heikkoon identiteettimme. Näin pohdittu ja ehjälle identiteetille rakentuva maailmankuva sekä sen tarjoamat mahdollisuudet jäävät vähemmälle käytölle tai niitä ei havaita tai kehitetä lainkaan.
Uusissa mutkikkaissa yhteiskuntamalleissa heikon identiteetin saaneet selviävät kriiseistään niin nuorina aikuisina kuin kansakuntina toisin kuin vakiintuneet ja vahvan itsenäiset skandinaaviset kulttuurit. Näihin ongelmiin ei ole puututtu nyt lainkaan.
Syntyy heikon identiteetin tapaista ajelehtimasta tai kansallisen identiteettimme kohdalla kuvattua ajopuuna kulkeutumista sekä diffuusisia, muualta levinneitä ilmiöitä, ei niinkään omia innovaatioita ja niiden itsenäistä kehittelyä. Näin innovaatiot korvautuvat innovaation diffuusiolla (leviäminen) ja heikoimman identiteetin kohdalla korostuvat vielä hitaan jälkiomaksumisen spatiaaliset sekä sosiaaliset että taloudelliset kulttuuriset ilmiöt (konservatismi). Samalla syntyy uudistumisia jarruttavia voimia ja jopa virusten torjunta rokotteilla vaikeutuu.
Vahvan identiteetin edut
Joitakin ihmisiä pidetään tutkimusten mukaan älykkäämpinä, mentaaliälyisinä ja ymmärtäväisempinä, työyhteisöön paremmin sopeutuvina ja jopa karismaattisina. Oletetaan, että he ovat itse punninneet identiteettinsä kautta omat vaihtoehtonsa ja päätyneet perusteellisen punninnan jälkeen valintoihin, joita voivat myös uskottavin argumentein puolustaa. Tällöin he ymmärtävät myös muiden valintoja ja hyväksyvät paremmin heidän mielipiteitään suhteessa omiin valintoihinsa.
Tämä prosessi etenee lähinnä peilaamalla vahvan identiteetin rakenteita omaan kokemuskenttään, punnitsemalla omaa heikkoa tai vahvaa identiteettiä peiliteoreettisin menetelmin, ja tuloksena on joko itse omaksuttu kypsä identiteetti tai siitä eroava heikomman ja hankitun identiteetin kaltaisia imitoituja yhteisöjä. Jälkimmäisessä tapauksessa tuloksena on vaikkapa yleisempi tapa alkoholismiin, kriisiytymiseen pienissäkin konfliktiksi koetuissa tilanteissa sekä arvovalinnat, jotka eivät ole erityisen joustavia, luovia ja uutta toimintaa, palveluja jne. tuottavia ongelmatilanteissa. Mahdollisuuksien sijasta kohdataan koko ajan vain ongelmia ja onnistumisen sijasta puhutaan selviytymisestä.
Identiteetin kehitystasot
James Marcian identiteetin kehitystasoilla käsitellään yleensä nuoruutta, ihmisen identiteetin syntymekanismeja, ei niinkään yhteisöjä tai spatiaalista, alueellista ja kulttuurista identiteettiä ja sen kehittymistä. Kehitystasot sopivat kuitenkin myös jossain määrin avaamaan spatiaalisia ilmiöitä ja niiden identiteetin kokemuksiamme etenkin oman aikamme nettiympäristössä operoidessamme. Marcia kehitti tasonsa Erik H. Erikssonin psykodynamiikasta.
Erikson jakoi identiteetin a) egon identiteettiin, b) persoonalliseen identiteettiin ja c) sosiaalisen identiteettiin.
Näillä hän tarkoitti 1) ihmisen tietoisuutta itsestään ja siis spatiaalisen identiteetin näkökulmasta sisäsyntyistä mentaalista maailmankuvaamme sekä erikseen 2) persoonallisuuteen ja 3) sosiaalisiin rooleihin sidottua identiteettiä, jotka ovat puolestaan lähellä spatiaalisen identiteetin opittuja, ulkopuolelta annettuja sekä tätä kautta oppimiamme ja myös rationaalisesti tai mentaalisella tasolla hyväksymiämme käyttäytymismallejamme.
Erikson käytti käsitteitä, jota kuvaavat identiteetin eheytymistä ja tasapainoa, hyvinvoinnin kokemuksia tai pahanolon tunteita, sairastumista. Niissä on paljon yhteistä väitöskirjaani ja tutkimuksiini 1970-luvulla sekä ympäristömuutosten aiheuttamiin sairastumisiin ja myös kuolemantapauksiin menetettäessä pyhänä pidetty kotiseutu altaiden alle Afrikassa tai Suomen Sompiossa. Ei siirtolaisuus Karjalasta tästä toki kauas jäänyt, olkoonkin että sille jouduttiin ummistamaan silmämme.
Sisäkkäiset rakenteet
Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat aina ihmisen identiteetin kohdalla sisäkkäin. Niiden kautta jäsennetään tärkeät ihmissuhteet ja niiden historia sekä se, miten ihminen tuntee olevansa edelleen sama ihminen myös täysin muuttuvassa tilanteessa. Tällainen tilanne saatetaan kokea myös hyvin traumaattisena vaikkapa tropiikin altaiden kohdalla Kariban ja Voltan valtavien allasjärvien rakentamisen yhteydessä, joka pakotti alkuperäiskansoja muutamaan kotiseudultaan täysin vierasiin ympäristöihin, joita aiempi identiteetti ei tukenut tai edes tunnistanut lainkaan. Sama koski Suomessa Kemijoen altaita, Lokkaa ja Porttipahtaa, Sompiossa 1960-luvun lopulla. On ymmärrettävää nyt jälkikäteen, miten työtäni tuolloin vaikeutettiin kaikin mahdollisin keinoin. Ilmiö oli liian julma tutkittavaksi.
Jos työyhteisö kokonaan hylkää uuden työntekijänsä, syntyy poikkeuksellinen ja aiemmin kokematon elämäntilanne, joka koskettaa koko identiteettiä, ei vain sen osia. Työpaikkakiusaamisessa pyritään järkyttämään yleensä vain osia, harvemmin koko ihmisen identiteettiä. Työpaikkakiusaaminen on kuitenkin juuri identiteettiä horjuttavana hyvin suomalainen ilmiö ja liittyy tutkimusten mukaan omaan aikaamme ja etenkin nykyisin julkishallintoon työnantajana.
Olen aiemmin kirjoittanut runsaasti aiheesta enkä nyt puutu ilmiön kuvaamiseen. Se liittyy kuitenkin läheisesti juuri identiteettiin, identiteetin kriisiin ja heikkoihin työnantajiin sekä niiden syystä tai toisesta horjuvaan hallintoon. Kun se ulottuu maakuntiin ja niiden hallintoon alueina, spatiaalisina yksikköinä kunnissamme, ilmiö on poliitikoillemme täysin virasta aluetta.
Ihminen voi myös itse hyväksyä tai hylätä muiden ihmisten näkemykset itsestään. Näin tapahtuu etenkin silloin kun nuori kapinoi ja on luomassa omaa identiteettiään sekä silloin, kun aikuinen kypsä persoonallisuus ei hyväksy identiteettinsä loukkauksia. Ilmiö on suomalaisille vaikeampi kuin Euroopassa keskimäärin. Suomi ei ole ollut osallisena kolonialismissa. Meillä ovat vain omat sotamme.
Etenkin nuori rakentaa identifioitumistaan kaveripiiriltään saamansa palautteen perusteella ja se kasvattaa ryhmähenkenä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Syntyy epäselvän identiteetin vaihe, jossa kokeillaan erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Usein nuoret jätettään pelkästään ajelehtimaan. Sellainen toiminta on rikollista vastuuttomuutta.
Identiteetin etsintävaihe liittyy myös spatiaaliseen identiteettiin. Alueellinen identiteetti voi olla lähellä maakuntahenkiä, kuntaidentiteettiä ja myös kansallistunnetta. Huono kansallinen itsetunto näyttäytyy epävarmuutena ja tapana pönkittää sitä hakien vaikkapa urheilusuoritusten kaltaisia näyttöpaikkoja. Kun ne pettävät, jäljellä tulisi olla kuitenkin vahva sisäinen identiteetti ja sen tuki takanamme.
Kansalliset suoritusten mittaamiset ovat tyypillistä sellaista viihdettä, jossa taustalla on samalla maskuliinisen vahvana esitetty kuva kansallishengen luonteesta. Mukana on runsaasti stereotyyppejä ja sellaista käsitteistöä tai symboliikkaa, jonka kohdalla nykyisin korostuu globaalin maailman paineet ja kriisit sekä näiden horjuttama oma heikko identiteetti tai sen etsintävaiheen jatkuminen. Tässä Suomi ja suomalaiset ovat vielä kohtuullisen nuorta kulttuuria ja helposti horjutettavissa.
Lainattu identiteetti
Jos nuori ei käy lainkaan läpi etsintävaihettaan, vaan on jo varhain sitoutunut yhteen vaihtoehtoon, kuten usein huippu-urheilun valmennuksessa tapahtuu, syntyy lainattu identiteetti. Usein mukana on vanhemmilta saatu roolimalli.
Kulttuurisesti tämä roolimalli oli tyypillistä agraarissa ja alkuteollisessa yhteiskunnassa ja sen luokkajaoissa. Alusmaa lainaa taas helposti mallinsa emämaalta. Näin identiteetti syntyi muilta saatuna ja erityisen vahva se oli sukupuolisen roolijaon yhteydessä. Globaalissa maailmassa nämä jaot ovat edelleen näkyviä, ja niillä on taipumusta siirtyä myös kulttuurista toiseen.
Suomalaisuus identiteetin aiheena on erityisesti näin olympialaisten aikaan korostuva ilmiö. Siihen kuuluu tyypillisenä juuri pienen kansan heikko itsetunto, maskuliinisuus, jossa nainen on eritystapaus ja otetaan mitalinhankinnassa kuitenkin huomioon paremman puutteessa. Nyt sekään ei näytä pelastavan ja tyydymme tunnelmoimaan muiden menestystä etäältä ihaillen tai palaten vanhoihin menetyksemme päiviin niitä takautuvasti muistellen. Ilmiö on luonnollinen eikä sitä pidä väheksyä. Juuret ja identiteetti ei ikäänny.
Olemme taantuneet liki kaikessa opittuun identiteettiimme liittyvässä 1970-luvun luokkajakoihin ja se näkyy myös politiikassamme. Sanna Kivimäki väittelee aiheesta tohtoriksi 11. elokuuta tiedotusopissa Tampereen yliopistolla. Kirjan nimi on “Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen – Suomalaisuuden kulttuurisia järjestyksiä”.
Oletan, että siellä tutuksi tulevat jälleen kerran käsitteet “stereotypiat”, köyhyysloukut ja luokkajaot, pönkitettävät hyvinvointiyhteiskuntamme mittarit, suomalainen synkkämielisyys ja tapamme jakaa jokaiselle jotakin sekä juoda itsemme tolkuttomaan kuntoon muita kansakuntia sen enempää siinä matkimatta. Osaamme jotakin myös itse ja ilman diffuusista tiedon ja toiminnan hakemista tai imitointia. Olemme aktiivisia juomaan sellaista myrkkyä, joka ei meille sovi, mutta teemme sen silti ikään kuin uhmaten ja osana ikääntyvän kansakunnan negatiivista identiteettiä, murrosikäisen kulttuuriin aggressiivista ja poleemista elämisen tuskaa. Sellaisen voi katkaista vain estämällä sen jatkuminen, muuttamalla kulttuuria fiksumpaan suuntaan. Pandemia ja sen hoito voisi olla keino palauttaa kansakunta raiteilleen.
Uuden identiteetin aamussa
Olen kirjoittanut suomalaisuudesta jo niin paljon, etten osaa pitää enää näitä kansakuntaamme liitettyjä mytologisia piirteitä muuna kuin vahvan itsetunnon osoituksena. Kansallisen identiteetin, myös sen kipupisteitten, etsintävaihe on käyty läpi ja maa on sitoutunut viimeinkin omiin valintoihinsa silloinkin, kun ne ovat olleet, ja ovat edelleen, joskus myös kauheita virheitä ja poikkeavat muiden Pohjoismaiden viisaammista valinnoista.
Demokraattisessa maassa on lupa tehdä myös virheitä. Vaaleissa voimme aina virheemme korjata ja etsiä uusia vaihtoehtoja. Identiteettimme ei ole enää sidoksissa poliittisen instituution aiemmin jäykkään ja luokkarakennetta palvelevaan maalimaan sekään. Poliittiset instituutiot ovat jatkuvassa liikkeessä nekin. Presidentilliset puheet ja kättelyt voidaan hoitaa netissä kutsuen koko kansan mukaan tähän tapahtumaan. Elitismi ja jo sen leima on epämiellyttävä ilmiö.
Pohjoismainen pragmaattinen, luonnon ankaruudesta syntyvä elämänasenne ja käytäntöä palvelevat ratkaisut ovat ohjaamassa inhorealistista opportunismiamme. Joitakin negatiivisen identiteettinsä hylänneitä maasta kuitenkin löytyy ja aina ei ole tarvis palata kansallisen identiteetin tai minäkuvan rakentelussa 1800-luvun nationalismiin ja kultaisiin vuosiimme, muutamaan harvaan Ruotsista maahamme lainattuun vahvan egon kansalliseen kantajaamme tai tsaarin ajan perintöön. Maailman onnellisimman maan oppikirjat ovat nyt kaikkien käytettävissä.
Ne sopivat aikaan, jolloin elimme ensimmäisen tai toisen tasavallan vaihetta ja pääosa kansaa eli omaksuen muualta annetun ja opetetun identiteetin kasvavassa auktoriteettiuskossa, tai pani vaihtoehtoisesti hanttiin herravihaa kantaen topeliaanisessa elämässä ja Kalevalan rinnalla Väinö Linnaa tai Vänrikki Stoolin tarinoita lukien ja Aleksis Kiven tuotantoon ne liki raamatullisesti yhdistellen. Ihan hyviä kiviä, joiden suojissa käydä ikuista talvi- ja jatkosotaamme idästä tulevaa vainoojaa vastaan.
Tänään mediayhteiskunnassa kansallinen identiteetti on jo, Hegeliä lainaten, identiteetin ja epäidentiteetin identtisyyttä. Siinä sama identiteetti syntyy eri muodoissa useissa erilaisissa meille avautuvissa maailmoissa ja hyväksymme tämän terveen egon ja persoonallisuuden minäkuvan rikkautena.