Tiede muuttuu – muututko sinä
Maantiedon oppikirjoissa stereotyyppiset kansojen ja valtioiden kuvaukset olivat tavallisia vielä 1970-luvulla. Sotien aikaan ja ennen niitä kuvakset olivat äärimmäisen rasistisia. Julkaisin muutaman kirjoituksen koskien näitä kirjoja 1980-luvulla Turun Sanomissa ja Kalevassa mm. otsikolla ”Valkoisten mutakuonojen maa”. Tuolloin esimerkit oli otettu maantieteen oppikirjoista, joissa ihannoitiin skandinaavista ja saksalaista rotua, mutta vähäteltiin vaikkapa japanilaisia, kiinalaisia ja tietysti venäläisiä ja Itä-Euroopan valtioita ja kaikkia afrikkalaisia.
Tuo aika oli sotaan valmistautumista ja valmentautumista, jossa viha heikkoutta kohtaan oli hyvin suomalainen ilmiö ja kumpusi jo tuolloin kilpailuyhteiskunnan vietistä, sairaaksi viedystä oman kansan ja rodun ihannoinnista. Siinä mustat kuvattiin neekereinä, kerrottiin kuinka nämä oppivat jotain matkimalla ja ihossa on ”inhottaa neekerin haju”. Japanilaiset olivat lapsellisia ja kansainvälisen kauppaan sopimattomia, mutta saksalaiset Jumalan valittu kansa, tiede korkealla ja filosofit sitä samaa, jota on mahdollista nähdä jopa oman aikamme Nietzschen ihailussa ja siinä nationalismissa, jota Nietzsche ja etenkin Schopenhauer aikanaan saksalaisissa pilkkasivat.
Elämme ajassa, jossa herooiset sankarit ja myytit kaatuvat, historia ja maantiede kirjoitetaan uudelleen ja oma paikkamme löytyy lopulta ajattoman ja paikattoman virtuaalimaailman uusien kompassien osoittamassa oikeassa yhteydessä. Joiltakin tämä käännös sujuu nopeasti ja helposti. Ohjauspyörien rattaissa ovat mukana tasauspyörästöt. Ilman näitä tasauspyörästöjä käännösten tekeminen näkyy ja näyttää kömpelöltä. Se on annettava emerituksille ja oman pesän sekä konventionsa vartijoille anteeksi.
Palataan siis hieman ajassa taakse ja sellaiseen aikaan, jolloin käsite avantgarde alkoi saada elintilaa myös meillä Suomessa. Näkökulma on siten suomalainen mutta pyrkien ymmärtämään myös sen alkuperäinen ideologia.
Avantgardella tarkoitetaan alun perin vastakohtaa valtakulttuurille etenkin kirjallisuudessa mutta myös kuvataiteissa ja teatterissa sekä elokuvassa. Toki laajemmassa mielessä sen voi tulkita liittyvän myös yhteiskunnan muihin ilmiöihin, politiikan välineisiin ja talouteen, teknologiaan sekä sosiokulttuurisiin prosesseihin, tieteeseen ja sen tulkintoihin.
Avantgarden alussa on aina aate, manifesti ja ryhmä sen toteuttajana. Kirjallisuudessa ja taiteessa runoilija tai taidemaalari julisti vanhan kulttuurin kuolleeksi ja itsensä uuden airueksi. Taiteilijan työlle syntyi tätä kautta suuruudenhulluja vaatimuksia ja odotuksia. Kirjallisuudesta avantgardesta ovat kirjoittaneet mm. Sakari Katajamäki ja Harri Veivo (Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus 2007).
Kokeellisen kirjallisuuden ilmiöt eivät levinneet koskaan oikein Suomeen. Syy on ehkä kielessämme ja kulttuurissa sekä harvaan asutun maan pienessä kirjoittajien määrässä pohtia ryhmäksi saakka näin ongelmallista ja vaativaa aihetta. Sama koskee toki myös muita taiteen aloja, jolloin oma avantgardemme on pikemminkin muualta meille levinnyt (diffuusio) kuin itse tuotettua. Lisäksi omat manifestimme ovat kirjailijoiden tai kuvataiteilijoiden kirjaamina miltei naivin fundamentalistisia, klassisessa hengessä laadittuja julistuksia siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, kun tavoite oli päinvastainen.
Suomessa elettiin vaihetta, jossa tiede muuttui osaksi taloutta ja talouden rattaita vetivät innovaatiot, uudet löydökset ja innovaatiopolitiikka. Miten sellaiseen oikein ajauduttiin? Kirjoitin siitä vuonna 2005 toisen väitöskirjani aiheena ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka.
Kansalliseen innovaatioita tuottavaan tieteellistekniseen kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla ja ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma valmistui vuonna 1973. Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi 1980-luvulla, jolloin kaikilla yliopistoilla kuului olla oma ohjelmansa ja Tekes kohotettiin kansallisen strategian symboliksi. Malli muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja sieltä se myös imitoitiin (ks. imitointi).
Yhdysvaltalainen pragmatismi rantautui Suomeen monelta suunnalta. Tavoite oli kuroa muiden OECD -maiden etumatkaa kiinni keskittäen. Öljykriisin aikana, muun maailman joutuessa korporatiiviseen vaiheeseen, Suomi edusti omaa linjaansa ja sai kiinni OECD-valtiot.
Toisessa vaiheessa Suomi haki jo oman osaamisensa kriittiset tekijät fokusoiden ja löysikin omat kasvualueensa. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin. Ensimmäinen omavarainen korkean teknologian miljöö saapui tervaporvareitten Ouluun vuonna 1982. Siis tähän teknopolisten ja tämän päivän Euroopan kulttuuripääkaupunkiimme.
Alueellinen innovaatiopolitiikka käynnistyi vasta EU -ohjelmakausien myötä vuonna 1994 (Osaamiskeskukset). Käytetty malli oli vanhasta sosiaalisesta pääomastamme ja osin Ruotsista kloonattu, jolloin mukana oli suomalainen ”syndrooma” kriittisestä massasta, halu säästää resursseja ja keskittää. Uutta olivat oppi alueiden sosiaalisesta muistista, sosiaalisesta pääomasta. Uusi käsitys innovaatioiden synnystä ja leviämisestä alkoi niin ikään rantautua vuoden 2005 jälkeen, jolloin imitoinnin isolaatiomekanismit (ks. isolaatiomekanismit, Powell) ja innovaation leviämistavat tulivat kriittiseen tarkasteluun (ks. Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka)
Mistä sitten Oulu oli saanut sellaisen taustan, edellä mainitun avantgardelle tyypillisen kulttuurin ja sosiaalisen pääoman, josta heitä tänään kiitellään? Mitä tällä sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan?
Sosiaalisten verkostojen ajatellaan muodostavan jäsentensä käyttöön pääoman, joka on verkoston jäsenten liikuteltavissa. Robert Putnam vakiinnutti sosiaalisen pääoman käsitteen vuonna 1993 teoksessaan ”How to make demogracy work”. Vertailu tehdään Pohjois- ja Etelä-Italian välillä. Taloudelliset erot selitetään historiallisesti pitkään eläneiden sosiaalisten verkostojen avulla (=keskinäinen luottamus, vastavuoroisuus ja normit). Pohjois-Italia on ollut kansalaisyhteiskuntana vahvempi ja ”sivilisoituneempi” kuin eteläinen vastineensa.
Näin syntyvät taloutta suosivat institutionaaliset järjestelyt, jotka takaavat luottamuksen, talouden ja politiikan sujuvuuden. ”Sivilisoituneisuus” takaa sosiaalisen järjestyksen, yhteiskunnallisen toiminnan häiriöttömyyden. Luottamus synnyttää yhteistoimintaa ja on itse itseään ruokkiva järjestelmä. Tämä vahvistaa kommunikaatiota ja koordinointia sekä yhteisöllisyyttä, yhteistä identiteettiä.
Putnam näkee sosiaalisen pääoman omista eduista vapaana panostamisena pitkän aikavälin odotuksiin ja siirrettyihin etuihin. Näin sosiaalinen pääoma on julkinen hyödyke eikä se voi olla täysin kenenkään hallussa. Se on tulkittu kriittiseksi voimavaraksi, joka voi selittää muutoin samanlaisten toimijoiden erilaista menetystä. Yhdistykset ovat usein sen konkreettisia toimintamuotoja.
Sosiaalisen pääoman ideaan sekoittuu normatiivisia painotuksia ja integraation tukemista. Sosiaalisen pääoman kritiikki onkin kohdistunut mm. sosiaalisen maailman hierarkisoitumiseen, taloudellisiin ja poliittisiin voimiin, jotka muotoilevat sosiaalista tilaa (=suosivat tilassa ja ajassa toisia ihmisiä toisten kustannuksella jne.).
Suomessa järjestöllinen pääoma ja yhdistyslaitos ovat keskeinen osa sosiaalisen pääoman tulkintaa. Ainakin toistaiseksi yhdistykset ovat säilyttäneet keskeisen kollektiivisen toimijan tehtävänsä mutta joutuneet kamppailemaan ”identiteettimarkkinoilla” kasvavassa kilpailussa. Etenkin mediayhteiskunta ja sen hybridi, innovaatioyhteiskunnan uudet toimijat sekä hybridiyhteiskunnan kouristelu veivät uuden ekologisen klusterin luottamuskriisiin.
Klustereissa yrityksiä ja toimialoja sitovat yhteen samanaikainen yhteistyö, julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot sekä institutionaaliset yksiköt. Kun kaikella toiminnalla on alueellinen dimensionsa, paikallinen sosiaalisen pääoman kuvaaminen, analyysi ja klusteritulkinta tehdään usein osana ns. alueellista muistia, oppimista ja myös maaseudulla osana sen usein yhteisöllisiä rakenteita. Näiden rakenteiden tulkinta muuttui rinnan reaaliaikaisen talouden toiminnan. Innovaatiolle tyypillinen alueellinen osa, spatiaalinen diffuusio, katosi tai menetti merkitystään reaaliaikaisissa prosesseissa. (Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka) www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf.
Politiikan teossa (Politics) Antti Nylen kertoo esseissään (Vihan ja katkeruuden esseet 2008) kuinka suuret ikäluokat ovat jättäneet maailman selvitystilaan kasvun ideologiallaan. Nylenin askeettinen ihanne liittyy dadyismiin korostaen älyllistä ylemmyyttä rahvaaseen ja porvaristoon nähden. Se on ikään kuin vastalause demokratialle. Demokratia kun levittää käsitteen mukaan tyhmyyttä ja ylikansallista valtaa, jakaa vallan harvojen käsiin.
Dandyismin juuret ovat 1800-luvun aristokratiassa. Mitä enemmän on päättäjiä, passiivisia äänestäjiä, sitä harvempi päättää ja käyttää todellista valtaa. Webympäristö ja internet -demokratia ei sellaista siedä. Käsitteet ja kirjani ”Cluster art and Art of Clusters” on oman aikamme ilmiö ja liittyi tähän hybridivaiheeseen kirjoittaessani sen manifestina ja myöhemmin muistelminani (Cluster art and Art of Clusters 70 years). Tänään se avaa 500 miljoonaa alan toimijaa googlaten, mutta aiemmin kirjoittamani kirja ”Social media economy and strategy” yli miljardin. Saksassa painettuina ja nettiin siirtäen niistä tuli yhdessä ”Agropolis strategy” kirjani kanssa vuosikymmenessä ilmiöitä, joiden sisältö liittyy juuri edellä kuvattuun murrokseen ja Suomessa osaamiskeskuksiin ohjelmineen.
Dandyismi, dadaismi kuvataiteessa, avantgarde ja anarkia ovat läheisiä käsitteitä toisilleen. Marja Härmänmaa ja Markku Mattila (2008) ovat toimittaneet aihetta käsittelevän julkaisun ”Anarkismi, avantgarde, terrorismi – muutamia strategioita järjestyksen rikkomiseksi”. Kirjassa anarkismin luovuus ilmenee juuri avantgarde-taiteena, tuhoavuus terrorismina.
Anarkistit uskovat ihmisen hyvyyteen, mutta eivät luota demokratian kautta pienen eliitin valtapyrkimyksiin. Siirtymä mediakratiasta meritokratiaan ei oikein heille riitä. Anarkistien mukaan yksilöt ovat luonnostaan sosiaalisia ja yhteistyöhaluisia, mutta vasta hierarkiat vieraannuttavat ja turmelevat heidät. Näin anarkistit vastustavat aina auktoriteetteja, eivät järjestystä. He hävittävät valtion tavoitteena palauttaa valta yksilöille tai pienille paikallisille yhteisöille. Leo Tolstoi uskoi anarkistisen yhteisön toteutuvan rauhanomaisin keinoin Jeesuksen etiikkaa noudattaen. Muita anarkismin teoreetikkoja ovat mm. Pierre-Joseph Proudhonia, Pjor Kropotkinia tai Max Stirner ja Mihail Bakuni monien muiden joukossa.
Taiteessa anarkismin vapauttava voima tuli esille avantgardetaiteessa, kuten futurismissa, dadaismissa ja surrealismissa, jotka olivat ”kirjan maalaamista”, ei niinkään puhdasta värien maailmaa van Goghin tapaan parhaimmillaan. Täällä se edusti vanhojen perinteiden rikkomista ja mielikuvituksen päästämistä valloilleen. Totalitarismia palvovat natsit tuomitsivat avantgarden ”rappiotaiteena”.
Tämä vaihe oli Suomessa liki tuntematon ja näin on myös sellainen vaihe, jossa kuvauksen kohteena oli hybridiyhteiskunta ja sen kouristelu kirjanani. Sekin oli julkaistava muualla kuin Suomessa. Kirjan lukeminen kun edellyttää myös lukutaitoa ja Suomessa yhä suurempi osa nuoristamme ei kykene lukemaan edes yksinkertaisia lauserakenteita, saati tieteen popularisointia ja poikkitieteistä kirjallisuutta äidinkielellämme ne kirjoittaen. Suomalaisten lukutaidon ongelmista kirjoittavat ja kuvittavat Noora Vaarala ja Tuomas Kärkkäinen otsikolla ”Me ei osata enää suomea” (HS Teema 5/2021).
Käsite klusteri tuli globaalina ilmiönä alkujaan jo ennen vuosituhannen vaihdetta ja sen alkuperäinen käyttö oli toki kapeampi kuin nykyinen ”Cluster art and Art of Clusters”. Se on hyvin normaali ilmiö ja sen tunteminen on hyvä opiskella ainakin Wikipedian tasolla tunnistaen.
Klusterilla tarkoitetiin verkostorakennelmaa, jonka osaaminen, voimavarat ja yhteistyösuhteet nostavat verkoston tietyn liiketoiminnan merkittävään asemaan kansallisilla ja etenkin kansainvälisillä markkinoilla. Klusterin kilpailuvoima ei ole yksinomaan suuri mittakaava tai verkoston laajuus, vaikka näin yleensä oletetaan. Kriittisen massan merkitys on monitahoinen ja riippuu yrityksen asemasta ja toimintatavasta verkoston toimijana. Klusteria ei ole syytä myöskään yhdistää musiikkiin ja sen klusteriin, ellei sitten tarkoita kuvataiteiden rinnalla myös kaikkea mahdollista klusterianalyysistä alkaen.
Klusteri ja etenkin sen ”timantti- tai klusterimalli” -käsitteet tuodaan usein esille lähtökohtana Michael Porterin klusteritalouden tutkimukset (”portterilaisuus”). Klusteri toimii dynaamisena kehitysblokkina sen piirissä oleville yrityksille ja muille toimijoille. Se tarjoaa synergiaetuja, yhteisiä resursseja ja kehitykseen infrastruktuurin ja tuotannontekijät, mahdollisuuden erikoistua ydinosaamiseen, päästä osalliseksi skaalaeduista, tietoa ja osaamista, jotka liikkuvat yli organisaatiorajojen sekä kilpailua, joka synnyttää innovaatioita ja tehokkuutta.
Yritys pystyy tuottamaan kustannustehokkaammin kuin kilpailijansa ja kansantalous pyrkii tarjoamaan parhaan mahdollisen kotipesän klusterille – yleiset ja klusterikohtaiset edellytykset. Klusteri on kehitysblokki (industrial development block), osaamiskeskittymä (competence block), toimialojen ja yritysten verkosto ja laajimmillaan verkostojen verkosto (industrial Hollywood). Klusteri on samanaikaisesti yhteistyötä ja kilpailua, jossa klusterin yrityksiä sitovat yhteen vahvat hyödyke- ja osaamiskytkennät sekä julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot.
Ilmiö räjähti käsiin vaiheessa, jolloin digiajan ilmiöt medioineen (Luostarinen 2011: Social media economy and strategy) alkoivat yleistyä myös Suomessa. Tänään alan tutkijat yhteiskuntatieteissämmekin voivat jo lukea sellaista tekstiä, joka aiemmin oli poikkitieteisenä vaikeaa tai mahdotonta. Kulkevaan junaan ei kuitenkaan voi hypätä tuntematta lainkaan sen historiaa, jos tarkoitus on myös päästä osaksi ensimmäisen luokan matkustajia, saati veturiin.
Avandgarde ja takavuosien Kuuba olivat oman nuoruuteni ajan suuren ikäluokan ihanteitamme. Me tiedämme tänään mitä tälle suurelle nuorison ihanteelle sokerivaltiona on käynyt. Ihanteet sellaisenaan vastakohtana valtakulttuurille eivät ole se, mihin meidän tulisi tarttua eikä median tehtävä sosiaalisena liikkeenä voi olla puhdasta propagandaa. Näin innovaatiot ja niiden luonne olisi syytä myös kyetä tunnistamaan sosiaalisen media taloudessa ja sen strategiassa rinnan sen globaalin huijaamisen kanssa, johon alan ammattilaiset törmäävät päivittäin. Vanhat, perinteiset demokraattisesti yhteiskuntamme ovat saaneet kilpailijoita, jotka on syytä myös tunnistaa.
Demokraattisesti johdettujen korporaatioiden rinnalle on tullut toinen globaali malli, joka herättää pahennusta avantgardisissa ryhmissä. Valtion ohjauspolitiikan on ohittanut yritysjohtajat, joilla kaikilla on sama koulutus. Sitran raportissa (Kestävä innovointi) Antti Hautamäki kuvaa sitä henkisesti samasta tuutista tuotetuksi ja 1960-luvun liikejohtokoulujen (Business School) MBA -tuotteiksi. Ilmiö on sama ja jatkoa edellä jo viittaamani kouluopetuksemme pragmatismin vuosiin.
Samassa ideologiassa korostetaan amerikkalaisen utilitarismin onnistumisen mittareita osakkeenomistajan saamana voittona. Yhteiskunnan kokonaisetu kuvitellaan siinä yrityksen roolina tehdä voittoa omistajalleen. Tämä on haastanut ne perinteiset yrittäjät, joilla on sukupolvien yli syntynyt sitoutuminen yritykseen, yhteisöön, työntekijöihin ja usein myös alueeseen. Eivät kaikki Yhdysvalloissa ole tätä oppia nielleet. Pragmatismi ja utilitarismi on oppina kovin protestanttinen ja luterilainen ja samalla meitä suomalaisia lähellä. Yhdysvalloista ei löydy yhtään sen koulukunnan presidenttiä. Ei tule olemaan jatkossakaan.
Uusilla johtajilla on apuna sijoitusalan ammattilaiset, joiden etu niin ikään on tuottaa mahdollisimman suuri voitto johtamalleen rahastolle. Kytkös on Suomessa johtanut moniin sellaisiin ilmiöihin, jotka eivät palvele vanhaa alueen, valtion ja yrittäjän sekä luonnonvarojen välistä kytkentää omaan kulttuuriimme, sen sosiaaliseen muistiin tai pääomaan. Se sotii myös perinteistä avantgardista ja anarkistista sosiaalista pääomaa kasvattavaa sekä yksilön henkilökohtaista yhteisöllistä ”hyvää” vastaan.
Tämä esittämäni näkökulma on moraalinen ja eettinen, mutta toki myös kuvitellun biologinen ja siten looginen. Esimerkit liimautuvat Suomessa vaikkapa Voikkaan, Joensuun ja Kemijärven suuntiin sekä Bochumin tehtailla vain hetki sitten Saksassa. Toki esimerkkejä löytyy joka suunnalta, pelkästään Forssasta yli 600 ihmisen verran muutaman vuoden aikana työttöminä. Pienet talousalueet seutukuntinamme ovat erityisen uhattuja. Suomessa tällaisia löytyy puolensataa, lähes miljoona suomalaista seutukaupunkiensa vankeina.
Moni haluaa poliitikoilta nyt enemmän kuin laastareita. Kvarttaalikapitalismi koetaan tolkuttoman ahneeksi globaalina ilmiönä ja aluetaloudet rampauttaen. Yksilön ja yhteisön, valtion välinen ristiriita on vaikeasti selitettävissä. Suomalaiset metsäyhtiöt jopa vaarantavat asemansa Suomen elinkeinopolitiikan silmäteränä. Sama saattaa koskea kohta myös elintarvikkeita ja peltojamme. Entäpä jos niitä aletaan käyttää innovaatioprosessien tuotteina uusin tarkoituksiin? Nyt talouden vallankumous olisi evolutionarinen ja toteutuisi varoittamatta ja ilman korporatiivista valtionohjausta myös tässä uudessa suunnassa ja vedoten vain yhteen suuntaan, ympäristöön poliittisena välineenämme ja samalla vasemmistoon.
Maailmantalous ei korjaa itse itseään, ja yritysten johtamisen totuudet ovat osana innovaatioprosesseja hyvin suhteellinen käsite. Muutokset tapahtuvat siellä ääritilojen kautta, jolloin nykyinen suunta on ollut jo kauan mahdollisesti hyvinkin virheellinen. Ensimmäiset merkit luottokriisistä olivat pelottavia. Ilmastonmuutos on toinen. Pandemia kolmas ja neljäs on summa näistä kaikista. Hyvät, pahat ja rumat saa otsikkonsa sekä musiikkinsa suunnalta, jonka muistamme unissammekin.
Uusi avantgardistinen liike politiikassa olisi sellainen yhteiskuntavastuu, jossa mukana ovat yrityksiä koskeva selkeä lainsäädäntö, vahva ja läpinäkyvä valvonta sekä riippumaton virkakoneisto. Yritykset eivät toimi politiikan ulkopuolella ja avantgardistiset johtajat toimivat aina hieman ennen kuin heitä myöhemmin seuraavat 1960-luvun opin toteuttajat. Mutta mistä löytyvät poliitikot, jotka osaavat ja ovat rehellisiä? Nykytaustaa vasten jo aidolta ja vilpittömältä vaikuttava ihminen politiikassa on suuri saavutus ja ansaitsee tukemme.
Olen kirjoittanut runsaasti innovaatiopolitiikasta sekä klusteritaloudesta mutta samalla myös käsitteistä, jotka liittyvät ekologiseen klusteriin ja taiteeseen sellaisena käsitteenä, joka ei ole suomalainen vaan globaali myös klusterina (Cluster art and art of clusters). En nyt kirjoita manifestiani uudelleen mutta palautan mieliin käsitteen synnyn ekologisena ilmiönämme.
Ekologisella klusterilla (Ecological cluster) on alun perin tarkoitettu biokulttuurisen systeemin ekologista ja ekonomista alasysteemiä. Se on ollut biologisen ja kulttuurisen klusterin yhteistä toimintakenttää ja sisältää laajasti määriteltynä sekä spatiaalisen järjestelmän abioottisen ja bioottisen osan, että kulttuurisen systeemin ekonomisen ja sosiaalisen klusterin.
Pienempimittakaavaisesti ekologisella klusterilla tarkoitetaan kestävään kehitykseen (sustainable development) pyrkivää klusteritalouden ja -yrittäjyyden verkostoa. Yrittäjyyteen liittyy läheisesti arvot ja etiikka, joka tarkoittaa luonnon kestävää käyttöä, kulttuuriperintöä, eläinsuojeluetiikkaa, ympäristöteknologian innovatiivista hyödyntämistä ja arvorakenteiden sosiologiaa.
Tuotannon tekijöissä korostetaan verkostoitumisastetta, paikallisuutta, luontoa keskeisimpänä tuotannontekijänä, aineettomia voimavaroja sekä raaka-aineiden kierrätystä. Määrittelyyn vaikuttaa usein myös asiakaskunta, joka on ympäristötietoista ja edustaa usein ekologista humanismia verkostotalouden määrittelyssä.
Käsitteen käyttöalueet ovat laajoja ja liittyvät yrittäjyyden ja kulutuksen ohella markkinointiin, tilastointiin, hallintoon, rahoitukseen ja brandien rakenteluun, yritysimagoon, jossa ekokestävät tuotteet ovat usein osa ”sepitteellistä” ”Good Society” -käsitettä.
Usein määrittelyssä mainitaan toiminnan mittakaava, joka on joko pienimuotoista tai ympäristövaikutteista tai molempia, sekä toiminnan alueellinen laajuus, joka on paikallista tai lähellä yhteisöllistä alueidentifikaatiota. Klusterit sopivat erityisen hyvin luonnonvaroja käyttävän pienyrittäjyyden palveluun. Ne helpottavat eri toimijoiden välistä yhteistyötä, poistavat raja-aitoja ja mahdollistavat uusien, myös innovatiivisten prosessien synnyn, synergiaprosessit sekä mahdollisuuden interventioihin ja kehityksen alueilla, jotka ovat usein odottamattomia, rajoja samalla poistaen. Pienikin yritys pystyy tuottamaan kustannustehokkaammin kuin kilpailijansa ja kansantalous pyrkii tarjoamaan parhaan mahdollisen kotipesän klusterille – yleiset ja klusterikohtaiset edellytykset.
Tiivistäen ekologinen klusteri on samanaikaisesti yhteistyötä ja kilpailua, jossa klusterin yrityksiä sitovat yhteen vahvat ekologiset hyödyke- ja osaamiskytkennät sekä julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot.
Klusterin taustalla on muutakin kuin oman aikamme ilmiöt ja talousopit. Ilmiö liittyy evoluutioon ja on siten osa innovaatiopolitiikan avainkäsitteistöä. Evolutionarsimi on lähellä klusteria ja sillä tarkoitetaan kansallisten ja alueellisten innovaatio-ohjelmien myötä syntynyttä evolutionaarista taloustiedettä. Innovaatio ja porterilainen klusteri-ideologia on tämän taloustieteen suunnan peruskäsitteitä. Usein sen käsitteet tulkitaan jopa heuristisella tavalla ja ristiriidassa vallitsevan positivistisen taloustieteen käsitejärjestelmän kanssa.
Evolutionaristit tutkivat niitä taloudellisia tekijöitä, jotka vaikuttavat innovaatiotoimintaan ja antavat teknologian muutosprosessille suunnan ja dynamiikan. Ehkä tunnetuimman alan edustajan Freemanin mukaan 80 % talouden kasvusta liittyy tuottavuuden kasvuun ja tuottavuuden kasvusta puolestaan 80 % selittyy uusilla innovaatioilla. Alueelliset innovaatio-ominaisuudet ovat vuorovaikutusverkostossa tapahtuvia ja lähellä klusteritaloutta (Spatial clusters).
Evoluutio viittaa biologiseen prosessiin ja sellaisena se on myös alun perin ymmärrettävä. Evoluutiobiologi tai biososiologi Richard Dawkinsin mukaan evoluution perusyksikkö ei ole kulloinenkin organismi, vaan ”itsekkäät” geenit, joiden tärkein tehtävä on huolehtia omasta lisääntymisestään. Kärjistäen: organismin hyvinvointi on geenin elämän edellytys, mutta vain lisääntymiseen asti.
Sama pätee meemeihin: kulttuurievoluution yksikköinä ne siirtävät sisältämänsä informaation eteenpäin tehokkaimmaksi pitämällään tavalla. Näin siirtyvät, periytyvät ja muuntuvat kaikki kulttuuriset ja sosiaaliset, myös taloudelliset prosessit. Näistä tärkeimmät liittyvät juuri innovaatioon ja sen tapaan tulla hyväksytyksi, muuntua ja ”tarttua” tietokoneviruksen tapaan koneelta toiselle. Daniel Bennett selittää näin mm. uskontojen periytymisen ja sosiaalisen, kulttuurisen ja myös ihmislajin selviytymistä selittävän merkityksen (Bennett, 2006, Breaking the Spell. Religion as a Natural Phenomenon).
Evolutionarismi on tyypillinen tieteiden rajapinnoilla syntynyt poikkitieteinen tutkimuskenttä ja sen kohtaamat ”ongelmat” tai kritiikki syntyy pääosin juuri perustieteiden positivististen koulukuntien konventionaalisesta traditiosta. Kärjistäen uskontojen kohdalla nämä liikkeet ovat usein fundamentaalisia ja pyrkivät sulkemaan innovaation (innovaattorin) ulos konventiota ylläpitävästä kentästä joko toisinajattelijana tai kun tarkoitamme konventioita ylläpitäviä ja valtaa hamuavia ihmisiä. Kiusaamiskulttuuri edustaa tätä samaa ilmiötä.
Evoluution ja sen toiminnan sosiaalisen biodiversiteetin näkökulmasta ilmiö on hyvin ymmärrettävissä ja selittyy myös innovaatioaallon gaussimaisen käyrän jakaumalla, jossa sekä ensimmäisen vaiheen innovaattoreita ja viimeisen vaiheen vitkastelijoita on aina ääripäissä sama määrä. Näin fundamentalismi uskonnossa tai tieteen dogmeja ylläpitävät konventiot antavat tukijoilleen ikään kuin ilmaisen edun ja niiden tukeminen on vapaamatkustajan elämää dynaamisessa talousjärjestelmässä.
Jotta asian ymmärtäminen tulisi konkreettisemmaksi, ilmiötä voidaan kuvata myös väitöskirjani kautta ja seurata klusterirakenteen syntyä joko kuluttajaryhmien tai yrittäjäryppäiden välisinä verkostoina ja verkoston perustyyppeinä.
Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf
Kuluttajaklusterin roolit (Luostarinen 2005)
Ekologisen klusteritutkimuksen yhteydessä kuluttajat oli mahdollista jakaa faktorianalyysissä neljään pääryhmään. Näistä tärkeimmät liittyivät ympäristöarvojen ja -identiteetin merkitykseen sekä yhdyskuntarakenteittemme suuria muuttoaaltoja kuvaaviin ikäryhmiin. Vihreä perusfaktori syntyi lähinnä suurimpien taajamiemme vastaajista ja siellä akateemisista, keski-ikäisistä naisista ekologisina kuluttajina. Se tavallaan dominoi ja muodostaa kulutuksen ensimmäisen vaiheen innovaattoriryhmän ekologisille tuotteille. Ongelmana on se, että ryhmä ei välttämättä ole lainkaan innovatiivinen. Sen arvot ovat vain ekologisia mutta innovaatio-ominaisuus puuttuu. Näin ekologinen kulutus ei pääse käyntiin väärän segmentin osallistuessa markkinoiden ohjailuun ja tuotteet jäävät kaupan hyllylle.
Faktoripisteiden ryhmittely syvensi analyysiä ja tuotti kymmenen homogeenista kuluttajaryhmää. Näistä viisi oli mahdollista nimetä pääryhmiksi käyttäen sosiologian ja antropologian postmodernin ihmisen elämänstrategian kuvaamista joko kuljeskelijan (flaneeraajan), turistin, kulkurin, pelurin tai ”telecity” -ihmisen silmin.
Syntyvät ryhmät oli mahdollista asettaa faktoriakseleiden muodostamaan nelikenttään, jossa akseleina toimivat vastinpareina syntyneet faktoriulottuvuudet (I ja II sekä III ja IV). Näistä edellinen liittyy ryhmien fyysiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen identifikaatioon ja sen muutokseen sekä jälkimmäinen lähinnä normijärjestelmien muuttumiseen (moraali, etiikka, ekologia, empatia).
Samalla syntyvät ryhmät kuvasivat innovaatioaaltojen kulkua (ks. innovaatioaalto) ja niiden todennäköistä vaikutusta ryhmiin ja näiden käyttäytymiseen uudessa informaatioyhteiskunnan ”paikattomuuden” ja ”ajattomuuden” tilassa. Aiemmin toisiaan seuranneet innovaatioaallot (syklonit) ja niiden historiallinen (ajallinen) trendi sekä ne yksilötasolla suodattaneet yhteisölliset tai institutionaaliset rakenteet olivat korvautuneet päällekkäisillä ja klusteroituneilla ”sykloneilla”, jolloin samalla katkelmallisuus, pirstaleisuus ja yksilön oma ympäristöjärjestelmä individualistisena kokemuksena lisääntyy ja tulee ymmärretyksi. Ryhmien kuvaus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf
Kuluttajien rinnalla myös ekologisen klusterin yrittäjät on mahdollista kuvata hyvinkin yksityiskohtaisesti vaikkapa faktoripisteiden klustereita käyttäen. Näin selviävät meille myös ne kentät, joissa yhtäällä yrittäjät ja toisaalla kuluttaja operoivat keskenään. Fyysiset rajat katoavat samalla, jolloin maantiede tieteenä muuttui sekin. Reaaliaikaisuus taas johti aikatieteet uuteen vaiheeseen ja luonnollisesti käsityksemme ajasta ja historiasta alkoi muuttua sekin. Muutosta kutsuttaan maailmankuvat muuttavana eli paradigmaisena. Ihmisten lisäksi myös alueet alkoivat oppia.
Oppiva alue innovaatioympäristönä tuli Suomeen hyvin myöhään lähinnä talousmaantieteen innovaatiotutkimuksen tuotteena. Sen taustalla ovat mm. Schienstockin tutkimukseen liittyvät käsitteet ja Katajamäen tutkimukset (Katajamäki 1998, Schienstock & Hämäläinen 2001). Suomessa käsitettä on käytetty lähinnä aluekehityksen selittämisessä tai sen mallina.
Kansainvälisesti käsite liittyy lähinnä globalisoituvan talouden epätasaisen kehityksen selittävään normatiiviseen merkitykseen tai tietointensiivisen toiminnan sijaintiteorioihin ja näiden verkostojen ”lokalisoituvaan oppimiseen” joko kulttuurisena tai sosiaalisena ilmiönä.
Käsitteen teoreettinen argumentointi on vasta kehitteillä (esim. Lorenzen 2001, Luostarinen 2005, 2011, 2021), mutta jo nyt on havaittavissa sen viittaavan lähinnä yhteisiin päämääriin kilpailuetujen luomiseksi tarjoten siitä menestystä, kilpailukykyä, hyvinvointia yhteydessä koulutukseen, sivistykseen, tietoon ja usein myös tiedon välityksen diffuusioon.
Klustereiden kohdalla tässä yhteydessä puhutaan usein alueellisesta yhteispelistä, sosiaalisesta pääomasta (ks. Sosiaalinen pääoma) tai sen puuttumisesta. Kyseessä ovat ihmisten väliset institutionaaliset suhteet, joiden kautta myös sosiaalista pääomaa pyritään määrittelemään. Niinpä kun kaikella toiminnalla on lopulta dimensio alueelle, jossa toiminta tapahtuu, paikallinen ”sosiaalinen pääoma” olisi osa alueellista oppimista ja myös innovaatioiden syntyä tai vastaanottamista. Tällöin oleellista on alueen ”muisti”, ”oppiminen” ja myös maaseudulla sen yhteisöllinen innovaation prosessointi. Ei niinkään tästä erillinen ”kehitysblokki”, ”osaamiskeskittymä” tai globaali kytkentä ”ei mihinkään”, joka ei edes suosi innovaation synnyn yhteisöllistä ideaa. Tällöin maaseutua ei tule kuitenkaan ymmärtää yhtenäisenä kulttuurisena alueena, saati saarekkeena (kaupunkien välialueen) ja ilman hyvin erityyppisiä sosiokulttuurisia ja taloudellisia, toisistaan poikkeavia rakenteita. Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja Innovaatiopolitiikka, 2021: Cluster art and Art of Cluster 70 years, lähteet).