Kun joudut väittelyyn jääkiekkoa pelaavien ja sitä valmentavien maailmankansalaisten kanssa, älä ala väitellä heidän kanssaan ainakaan tiedeuskosta tai Alpo Suhosen kanssa teatraalisesta maailmasta hänen kotipesässään Forssassa. Varmaan jäät siinä toiseksi ja maaleja sataa taaksesi muualtakin kuin ylämummoa pommittaen.
Yritän kuitenkin hieman avata tätä tiedeuskon monien sotien maailmaa hakemalla tekstiä sieltä, mistä sitä oli luettu runsaasti juuri eilen ja osana keskusteluamme. Kirjoitin vuosikymmen takaperin syksyllä näin:
Syyskuun 30. päivä 2010
Tiedeusko ja paradigma koetuksella
Apu -lehdessä toimittaja pohtii tiedeuskoa. Hän ei ole aivan varma uskoako rasvakeskustelussa heitä, joille Pohjois-Karjala projekti oli uran komea huippu ja tapa tulla nimekkäiksi vai Valion eläinrasvan puolesta puhuvia tiedeihmisiä. Hän olettaa tieteen olevan samaa uskon asiaa kuin hänen protestanttinen oppinsa.
Relatiivinen totuus
Tieteen tulokset ovat suhteellisia. Ne kertovat tieteen kehityksestä ja kumotaan tieteen kehittyessä. Jos jokin väite on tänään tosi, se voidaan huomenna haudata. Useimmat tieteen teoriat ja mallit ovat luonteeltaan hypoteettisia tai likimääräisiä, stokastisia lakeja.
Takavuosina kävimme voimakasta väittely tiedesodan nimellä (Science Wars). Se oli tähtien sotaakin hurjempaa henkien taistelua.
Tiedesodan toisena osapuolena olivat tiedeuskovat konservatiivit ja toisella relativistit. Konservatiivit uskoivat tieteen olevan todellista sellaisenaan kun se on ja kykenevän korjaaman itse itseään. Luonnontieteelliset teoriat ovat totta, ne pystyvät tuottamaan objektiivista tietoa todellisuudesta, joka on autonominen ja ihmisen ulkopuolella tuotettua viisautta.
Oikeastaan sitä ei edes tarvinnut millään perustella, jos se tuli riittävän korkealta tieteen kateederilta. Se oli kuin Paavin sanaa ja taustakin oli samassa uskomuksessa ja jumalallisessa totuudessa. Ihmisen geneettinen koodi kaipasikin juuri tällaista “totuutta” korvaten vanhan uskomuksen, jonka darwinismi oli vienyt siinä missä freudilaisuus pohdinnan ihmisen sielunmaisemasta tieteellisemmiksi unikuviksi.
Humanisti epäilijät
Thomas Kuhn epäili tätä totuutta jo 1960-luvulla. Hän kysyi, kykeneekö tiede tuottamaan kumuloivasti koko ajan uutta tietoa ja saavuttamaan ns. absoluuttisen totuuden. Relativistit, jotka olivat humanisteja, yhteiskuntatieteilijöitä ja tieteen- ja teknologian tutkijoita, pitivät tieteellisiä totuuksia, ja siten myös luonnonlakeja, vain tutkijoiden suhteellisina totuuksina, joiden määrittämiseen osallistuivat alan papit ja papittaret omissa sisäisissä koulukunnissaan ja konventionsa sisällä.
Syntyi keinotekoista kahtiajakoa ihmis- ja luonnontieteitten välille. Ihminen alkoi irtautua luonnosta ja alistaa sitä, kesyttää koneillaan ja tieteellään. Luonto oli ollut ikään kuin vastapooli, voitettava ja kesytettävä vastustaja. Käsitteet determinismi, environmentalismi, possibilismi jne. syntyivät noina vuosikymmeninä. Ne jakoivat myös kulttuureja ja kansakuntia, jolloin rajat olivat myös historiallisessa kehityksessä ja kielellisessä, hermeneuttisessa piiloviestissämme.
Ihminen on itse osa tutkimaansa totuutta. Empiirisessä tutkimuksessa totuutta haetaan käyttäen ihmisen rajallisia aisteja. Monella lajitoverillamme nämä aistit ovat meitä kehittyneempiä, ja me näemme sekä kuulemme vain rajallisesti, tutkimme sitä mitä voimme mitata ja havainnoida. Näin tieteelliset väitteet kuvaavat kyllä todellisuutta, maailmaa, jota itse havainnoimme, mutta tämä todellisuus ei ole autonominen, ihmisen ulkopuolinen, vaan ihminen kuuluu tähän tutkimaansa todellisuuteen.
Aikaansa sidottu totuus
Jokaisen aikakauden ihmiset tutkivat oman aikakautensa kysymyksiä. Näin relativistin mielestä tutkimus ei välttämättä edes edisty. Jos se olisi vuosisatojen kuluessa todella edistynyt, meillä kuuluisi olla nyt paljon paremmat eväät valmistautua väestöräjähdykseen, ilmastomuutokseen, lajien joukkokuolemiin ja sukupuuttoon, omaan ahneuteemme ja narsistisiin virheisiimme.
Läntinen tiede ja sen akatemiat syntyivät paljolti siirtomaista tuodun uuden ja vieraan tiedon käsittelijöiksi, ja tämä pirstaleinen uusi oppi, vuosituhansien aikana syntynyt, oli muuta kuin mihin oma tieteemme oli myöhemmin johtamassa.
Rintamalinjan toisella puolella osoitettiin, kuinka tiede voi olla toki kesken, mutta se tuottaa koko ajan sellaista, joka on lopulta ikuista totuutta. Tiedeuskovat konservatiivit vakuuttivat, kuinka tutkimus ja sen tuottamat tulokset ovat osoitus ihmisen rationaalisen järjen voimasta ja kyvystä ratkoa ongelmiaan. Näin tiede ja uskonnot jakautuivat kahteen leiriin, jossa toisella puolen olivat kriittiset ja epäilevät pohtijat sekä toisella puolen puhdasoppiset fundamentalistit.
Kyse oli siis sittenkin ihmisistä, ihmisenä olemisen ongelmasta, ei heidän opeista, totuudesta tai uskomuksista. Uskonto ja tiede eivät toki alkuvaiheessa muodostaneet kahta toisistaan selvästi eroavaa maailmankuvaa, paradigmaa. Rene Descartes sai 30-vuotisen sodan lahjana unessa enkeliltä tiedon deduktiivisen tieteen uudesta ihanteesta. Tämän unen keskiössä oli toki Jumala. Darwin oli hänkin syvästi uskonnollinen ihminen.
Institutionaalinen valta
Tiedekonservatiivien menestys perustui samaan kuin takavuosien katolisen kirkon tai islamistien fundamentalistien opit tänään. Kun jokin asia pönkittää vallalla olevaa sankaritarinaa, johon ei haluta epämiellyttäviä sivulauseita, vanhaa paradigmaa on pönkitettävä, tarvittaessa vaikka terrorin ja inkvisition keinoin.
Relativistien ikävät kysymykset uhkasivat tieteen ja todellisuuden perinteistä kulttuuria ja syntyi sama uskottavuuden ongelma kuin kirkkovallan tai ylimysvallan vuosina. Tieteellä ja teknologialla oli oltava oma vankka asemansa myös siinä yhteiskunnassa, joka oli ajautunut täydelliseen kaaokseen ja kriisiin, jonka luonnontieteet ja sen sovellukset olivat aiheuttaneet toki yhdessä taloustieteitten kanssa rinnan uskomusten ja taikuuden kanssa eläen.
Rajan yli kurkkivien uroteko
Raja-aitojen yli kurkistivat ensimmäisenä juuri tieteen ja teknologian tutkijat. Syntyi monitasoinen väärinymmärrys, jossa rakentava keskustelu korvattiin välttelemällä perimmäisiä kysymyksiä ja hakien rehellisesti todellisia vastauksia pelkäämättä oman aseman horjumista.
Tiedesota oli tullut vaiheeseen, jossa sosiaaliset ja yhteisölliset mediat alkoivat levitä reaaliaikaisesti ja vuoropuhelua käytiin sellaisten kautta ja toimesta, joiden kohdalla tiedeusko, tieteellinen maailmankuva, puuttui kokonaan. Tällaisia ihmisiä oli 7000 miljoonan joukossa yli 90 % ja internet yhteisönkin 2000 miljoonasta pääosa.
Oikeammin ihminen olikin tullut näyttävästi maapallolle vasta 1900-luvun aikana ja ennen sitä meitä oli vain murto-osa nykyisestä. Sellaista aikaa voi pitää esihistoriallisena ja mallien tai analogien haku sieltä on aina vähän arveluttavaa.
Jossain historian vaiheessa luonnontieteilijät omivat itselleen Bruno Laturin mukaan todellisuuden määrittämisen juridisen oikeuden ja legitimoivat sen itselleen fundamentalistien uskovaisten tapaan. Jostakin syystä humanistit ja filosofit, yhteiskuntatieteilijät, eivät siihen kyenneet. Juuri nyt luonnontieteilijät jälleen pelkäävät humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, jotka sosiaalisen konstruktionsa avulla voivat romuttaa luonnontieteen mahtiasemaa maailmassa.
Paradigman muutos käynnistyi
Kun paradigma alkaa muuttua, me koemme sen maailmankuvien muutoksena. Tiede ja teknologia ovat tehneet valtavan palvelun omalle perustieteelleen, matematiikalle ja fysiikalle, alkamalla tutkia tieteen rakenteita sosiaalisen ja yhteisöllisen median jyrätessä alleen koko tieteellisen maailmankuvamme.
Itse relativismista ei ole mitään vaaraa tiedekonservatiivien työskentelylle. Tiedekonservatismi kun on kaikkein yleisintä juuri aikaan ja paikkaan sidotuissa historia- ja aluetieteissä, joissa alueen ja ajan katoaminen reaaliaikaisessa maailmassa vei kaikki vanhat teoriat ja mallit romukoppaan siinä missä Einsteinin ja Riemannin opit newtonilaisen maailmankuvan 1900-luvun alussa.
Näiden oppien yhteiskunnallinen sovellus tuli vain ajankohtaiseksi vasta nyt, jolloin kaikki ovat kiinni reaaliaikaisessa ja paikattomassa maailmassa, tahtoivat sitä tai eivät. Kun aika meni tiedesodissa kinasteluun, maailma muuttui ikään kuin salaa ja paradigmat sen mukana.
Maailma on sitä miltä se näyttää
Tiedeusko ja tiedekonservatismi tekivät aikanaan luonnontieteistä todellisuuden määrittäjän yhdessä totuutta ja todellisuutta määrittävien muiden instituutioiden avulla. Todellisuuden sisältö on siten kiinni yhtä paljon uskossa näkemäänsä ja kokemaansa kuin luottamus tieteellisessä tiedossamme.
Jos emme usko näkemäämme ja kokemaamme, emme usko sen myöskään olevan totta. Tällainen maailmankuva globaalissa, reaaliaikaisessa ja vuorovaikutteisessa sosiaalisessa mediassa on mahdoton. Vanha paradigma oli korjattava.
Todellisuus on ihmiselle konkreettisia asioita ja ilmiöitä, pääsääntöisesti vielä lähiympäristön ja yhteisön viestimänä. Maailma on meille sitä miltä se näyttää lähiympäristössämme ja yhteisön välittämänä.
Tätä totuutta tieteellinen tutkimus ei pysty horjuttamaan, vaikka se olisi tehty ankarimpienkin objektiivisuuskriteereiden mukaan. Tämä on toinen paradigman korjaamista vaativa ilmiö.
Luontoa ei tutkita kuten yhteisöä
Luonnon tutkiminen on eri asia kuin tutkia ihmistä ja hänen yhteisöjään, sosiaalista mediaamme. Edellinen voi käyttää laboratorioita, kun taas jälkimmäisessä tutkija on itsekin osa tutkimaansa kohdetta. Välineellisyys ja laboratoriot tekivät tieteestä vankemman totuuden rakentajan ja aloimme uskoa siihen, instrumenttiin sitä käyttävän ihmisen sijasta.
Pääosa sosiaalisen median käyttäjistä ei tähän usko eikä edes tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Tässä on kolmas syy muuttaa vanha tieteen paradigma ja uskomuksemme läntisen tieteen vallasta ja voimasta.
Ensimmäiset laboratoriot olivat brittien herrasmiesten harrastusta, ja se levisi myöhemmin myös muiden “alkemistien” puuhasteluksi. Kotona tehdyt kokeet olivat kiehtova tapa viettää aikaansa ja tuloksia saivat seurata myös lähiyhteisön ihmiset ja rahvas. Kun näiden herrasmiesten sanaan oli opittu luottamaan, tämä luottamus siirtyi myös heidän harrastukseensa, tieteen laboratorioihin.
Sen sijaa se ei toki levinnyt Euroopan ulkopuolelle. Tämä on neljäs syy, joka väistämättä muuttaa paradigmaamme sosiaalisten medioittemme mukana.
Kun tiede ja lähiyhteisö olivat sama asia, tieteen salaperäisyys katosi ja siitä tuli hyväksytty ja ymmärretty totuus ja myöhemmin kilpailija kirkolle ja uskonnolle. Toki takaiskuja tuli ja joku paloi noitavasaran tuloksena roviolla, maapallo sai olla kauan maailmankaikkeuden keskus ja ihminen kaiken luomakunnan herrana.
Näin ei ole toki kaikkialla ja tässä on viides syy tarkistaa paradigmaamme. Globalisaatio ja uusi kielemme, digiajan kieli, muutti kaiken.
Etääntyvä totuus ja tiede
Kun tiede alkoi laboratorioineen erkaantua lähiyhteisöstään, se alkoi menettää asemaansa. Sitä lisäsi tieteeseen kuuluva jatkuva kriittisyys ja epäily. Todellisuus alkoi pirstaloitua eikä ollut enää yhtä ja yhteisesti hyväksyttyä totuutta ja sen määrittäjää. Filosofit menettivät pohtijoina asemaansa erikoistieteitten viedessä heiltä aiheita, ja lopulta heille jäi vain tilaa pohtia omaa olemassaoloaan.
Viimeisessä vaiheessa senkin veivät ihmistieteissä psykologit ja tänään virtuaalimaailman monet ihmeet. Näin ei kuitenkaan käynyt kaikilla mantereilla. Se on jo kuudes syy paradigmojemme muutoksessa.
Kun takavuosien yläluokan herrasmiehet puhuivat laboratoriostaan ja totuudesta, se oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä totta, arveltiin. Tänään totuuksia tulee sosiaalisten ja perinteisten medioitten tuottamana määrätön määrä, eikä kukaan ota siitä vastuuta. Miten ja millaiseen totuuteen ihminen voisi tänään ankkuroida elämänsä? Tieteen tapa määritellä ihmisen luotettavuus ja rehellisyys päättyy viimeistään, kun tutkijan on määritettävä mitä hän tutkii, millaisin menetelmin ja kuinka hänen työnsä rahoitetaan.
Tällaisia pohtijoita, tieteellisen maailmankuvan hankkineita, sosiaalisen median sisällä on vain vähän. Se on jälleen syy tarkentaa paradigmamme oikeutusta.
Subjekti ja objekti tieteessä
Takavuosina laboratorio oli takuu tieteen objektiivisuudesta. Tuolloin ei pohdittu sitä, miten subjekti vaikuttaa objektiin, tutkija ihmisenä omaan kohteeseensa laboratoriossa. Todellisuus jakautui kuvitteelliseen subjektiiviseen ja objektiiviseen kokemukseen ja kohteeseen saman ihmisen havainnoidessa tätä ihmettä. Pääosa sosiaalisten medioitten sisällä ei ihmettele yhtään mitään.
Ilmiö on lähinnä vain läntisen tieteen tuottama ja jälleen syy tarkistaa paradigmaamme.
Subjektiivinen kokemus, rasvat ruuassamme, vaikuttavat yksilön elämään tämän kokemuksen kautta ja ovat myös osa tutkimustamme. Objektiivinen todellisuus ei ole autonominen ilmiö sekään vaan osa elämäämme ihmisenä ja metaboliaamme, tapaamme tehdä havaintoja ja uskoa niihin.
Tätä samaa kuvitelmaa objektiivisesta tutkimuksesta ihmisen tekemänä ja havainnoimana pyrittiin istuttamaan myös yhteiskunnalliseen ja humanistiseen tutkimukseen. Arkistoja penkova tutkija oli objektiivisempi kuin vaikkapa ihmisiä haastatteleva tutkija.
Ihmisen tekemät pölyttyneet arkistot olivat jostain syystä objektiivisia ja niistä löytyi totuus, ei haastatteluista. Näin hupsulla tavalla eivät toki ajattele kaikki sosiaalisen median yhteisöt. Ihmisen subjektiivinen ”hupsuus” on etenkin oman aikamme tuotteena myös viihteellistä ja taas paradigma vaati uutta tarkastelua.
Sosiaalisen median vallankumous
Tiedekonservatiivit uskovat tieteen loputtomaan voimaan kuten fundamentalisti uskovainen omaan sisäiseen oppiinsa. Luonnontieteelliseen tietoon sokeasti uskova uskoo oikeammin niihin instituutioihin ja järjestelmiin, jotka tuottavat luonnontieteistä tutkimusta ja tietoa. Tällaisia instituutiota on ollut perinteisesti vain läntisen maailman sisällä tai tuottamana ja sielläkin usko niihin on rakoilemassa.
Taas joudumme pohtimaan globaalia paradigmaamme ja sen määrittelyä. Emme me ole ilmastomuutoksesta samalla tavalla ajattelevia ja sitä tutkivia ympäri maailmaa. Ei tiede ja tutkimus oli likimainkaan kaikkien kulttuurien tunnustama ja tunnistama maailmankuva.
Sosiaaliset mediat toivat yksilön esille ja valistusajan filosofia oppina alkoi hämärtyä. Oikeammin tämä tapahtui jo 1950-luvulla, jolloin sodat ja niiden kauheudet panivat ihmiset epäilemään tieteen tapaan määrittää totuutta ja ihmisen kykyä olla objektiivinen ja hyveellinen sen käytössä.
Tieteestä oli tullut paljon hyvää, mutta myös tapa hakea massatuhoaseita. “Big Science” aika oli juuri tätä kylmän sodan aikaa ja laboratorioita, jotka olivat kaukana herrasmiesten laboratorioista Lontoossa. Big Science oli sekin läntisen maailman tuotetta ja sitä on vaikea ymmärtää muualla. Jälleen on pohdittava mihin kulttuuriin paradigman rakentaja mahtaisi kuulua globaalisti.
Demokraattinen ja sosiaalinen yhteisömedia
Demokraattisessa ja sosiaalisten yhteisömedioitten maailmassa ihmiset tekevät epämiellyttäviä kysymyksiä. Kenen historia? Kumman sukupuolen tieto? Kenen valta? Kenen arvomaailma? Kenen menneisyys? Kenen objektiivisuus? Mikä tiedeusko? Kenen maailmankuva? Kenen paradigma?
Riippumatta siitä, mitä kysytään, relativisti uskoo totuuden olevan sosiaalinen konstruktio ja tiedeuskovainen konservatiivi tieteen tuottama totuus. Oleellista tässä on miten sosiaalisten medioitten sisällä päädyttään tuloksiin, jotka saavuttavat yksilön ja yhteisöjen luottamuksen.
Tässä ratkaisevaa on se, kuinka läpinäkyvää uusi tieto on, ja kuinka uudet herrasmiehet ja naiset tätä tietoa uusmedioissaan kykenevät esittelemään. Vaikka laboratoriot ovat mystisen oloisia ja mytologisiakin välineitä, siellä suoritettava työ on tehtävä yleisesti ymmärrettäväksi, eettiseksi ja hyväksyttäväksi.
Tieteen tekeminen on inhimillistä työtä virheineen ja joskus tieteen tekijä saattaa myös nukahtaa arkistojensa ääreen, siinä missä laboratoriokokeen tulokset menevät tuhansien toistojen jälkeen tietokoneen muistissa solmulle. Paradigmainen totuus ei ole likimainkaan globaali totuus silloinkaan, kun läntinen laboratorio on sen sellaiseksi havainnut.