Alpo Suhonen on taitava jääkiekosta tunnettu valmentaja ja teatterimies mutta myös ahkera konsultoija. Hän ei ole toki ainut kiekkoleijonistamme tuttu kirjojen kirjoittaja koskien juuri konsultointia ja tuottaen siihen myös kirjallisuutta.
Vastasin hänen etenkin perussuomalaisia loukkaavaan ja leimaavaan kirjoitukseensa. Se oli virhe. Samalla sain vastauksen, jossa huutia sai myös etenkin luonnontieteet ja minulle avattiin uudenlainen ihmiskäsitys. Se jakoi meidät pahoihin tieteen tekijöihin ja etenkin luonnon tutkijoihin sekä genetiikasta alkaen. Kääntöpuolena olivat sitten nämä oikean ihmisarvon ymmärtäjät, humanistit ja estetiikan taitajat. Vastasin Alpolle.
Alpon tiedefilosofiaa avaten
23.10.2019 05:00
Alpo Suhonen moittii minua viihteellisyyden ymmärtämisestä (FL 19.10). Samalla hän sivuaa kirjoituksessaan aihetta, jolle pantiin piste jo toisen maailmansodan aikana. Kyse oli tieteiden välisestä suuresta sodasta (Big Sience War). Siihen osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät ja rajalinja oli juuri Alpon kirjoituksessaan esittämä. Siis luonnontieteet ja ihmistieteet sekä humanistien epätoivoinen tapa löytää ihmiskasvoista tapaa selittää taiteensa kautta ihmisluonnon kauheudet.
Suomessa tätä samaa käytiin vähemmän tieteellisesti etenkin sisällissotiemme aiheuttamien haavojen hoidossa. Kyse ei ole viihteellisestä keveydestä ensinkään, olkoonkin että elämme tänään myös kiekkovalmentajien oppien mukaan ja heidän kirjojaan lukien. Heistä eniten ovat olleet äänessä jo keski-iän aikoa ylittäneet ja Yhdysvalloissa vierailleet leijonamme. Tekstit vilisevät paikallista slangia. En luettele heidän nimiään. Varon mainostamasta.
Uudelleen tieteen sota nosti päätään 1990-luvun jälkipuoliskolla. Silloin vastakkain asettuivat tieteen realismi ja postmodernismi. Silloinkin kirjoiteltiin objektiivisuuden harhoista ja taide oli silloinkin se, joka uudisti, ei tiede. Sota alkoi New Yorkin yliopiston fysiikan professorin Alan Sokalin kepposesta. Sokal parodioi postmodernien intellektuellien tapaa käsitellä fysiikkaa ja matematiikkaa kulttuuriteorioissaan. Maalitauluina olivat etenkin sosiaalinen konstruktivismi ja tietoteoreettinen relativismi. Käsitteet löytyvät Wikipediastamme. Tämä nolo tapaus löytyy sekin käsitteellä ”the Sokal affair”. Se muistuttaa Alpon tapaa sivuuttaa hänen nyt jälkilämmittelemänsä postmodernin maailmankuvan kritiikki jääkiekkovalmentajien opeilla.
Sokal kirjoitti yhdessä Louvainin yliopiston professori Jean Bricmontin kanssa teoksen ”Impostures intellectuelles”, jossa he luettelivat kaikkiaan kymmenen todella nimekästä ja ansaan eksynyttä postmodernismin edustajaa. Heidän nimensä löytyvät nekin Wikipediastamme. Nolaus kun on jäänyt tieteen historiaan, olkoonkin että Sokal myönsi temppunsa rikkoneen tieteellisen julkaisun hyvää käytäntöä ja pahoitteli sitä. Samalla ilmiö nähtiin tuon ajan poliittisen oikeiston ja vasemmiston välisenä valtataisteluna. Siis nykytieteen ja vanhan marxilaisen perinteen välillä.
Toinen tulkinta kulki kuitenkin kulttuuritieteilijöiden ja tieteensosiologien sekä luonnontieteitten välillä vallinneena kilpailuna. Vastakkain oli relativistinen ja konstruktivistinen tieteen filosofia, jossa kriitikoiden mukaan juuri tiedekriitikot eivät vain pyri häpäisemään tiedettä vaan ”demystifioimaan” sitä. Nykyisen ilmastomuutoksen kohdalla kiivaimmat väittelijät ovat löytämässä yhteistä pohjaa keskustelulle. Myönnetään, kuinka kulttuuristen tekstien ja taiteen merkitysten tulkinta on se piirre, joka erottaa ihmistieteitä havaintoihin ja kokeisiin perustuvista luonnontieteistä.
Itse en molemmilta suunnilta väitelleenä lukeudu kumpaankaan koulukuntaan. En edes näe tällaista maailmankuvien jakoa muussa kuin mentaalisessa merkityksessä ja juuri viihteenä. Hyvänä ja kevyenä pilana, josta Alpo saa osansa hakkaraisten nauraessa Brysselissä Sokalin tapaan eläen.
Mitä sitten Sokal aikanaan kirjoitti? Lainaan suoraan Wikipediasta etten syyllisty vääristelemään historiaa:
Sokal tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1996 tekemästään huijauksesta, jota kutsutaan Sokal-jupakaksi (englanniksi Sokal Hoax, Sokal Affair). Sokal kirjoitti kvasitieteellisen artikkelin, jota hän tarjosi julkaistavaksi Social Text -nimiseen julkaisuun. Artikkelin otsikko oli tahallisen vaikeaselkoinen ”Transgressing the boundaries: Toward a transformative hermeneutics of quantum gravity” eli ”Rajoja ylittämässä: Kohti kvanttigravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa”. Samaan aikaan hän kirjoitti Lingua Franca -lehteen jutun, jossa hän tunnusti Social Text -lehdessä olevan kirjoituksensa olevan täyttä puppua.
Sokal halusi osoittaa, että humanististen tieteiden edustajat syyllistyvät usein lainaamaan luonnontieteellisiä käsitteitä ilman, että he kunnolla ymmärtävät niitä. Kritiikin kärki oli suunnattu varsinkin ranskalaisfilosofeja, kuten Baudrillardia, Derridaa, Lacania, Deleuzea ja Guattaria kohtaan.
Tapauksesta sukeutui tiedesodaksi kutsuttu kiista, josta on taitettu peistä humanististen tutkijoiden ja luonnontieteilijöiden välillä ympäri maailmaa. Keskustelua on käyty tieteen etiikasta. Sokalin toivomuksena on, että filosofiassa ja humanistisessa tutkimuksessa sovellettaisiin samoja kriteerejä kuin muussakin vakavasti otettavassa tutkimuksessa.
Sokal julkaisi yhdessä belgialaisen fyysikon, Jean Bricmontin, kanssa vuonna 1998 teoksen Impostures intellectuelles, joka on käännetty englanniksi nimellä Fashionable nonsense: postmodern intellectuals’ abuse of science. Se on käännetty myös useille muille kielille. Teoksessa kirjoittajat selostavat, miten varsinkin postmoderniksi kutsutussa keskustelussa tietoisesti hämärretään käsitteiden merkityksiä niin, että tuloksena on pseudotieteellistä tekstiä, joka ei tarkoita yhtikäs mitään.
On jopa kehitetty sivustoja, josta voi tulostaa tieteellistä jargonia jäljitteleviä artikkeleita, jotka ovat täydellistä hölynpölyä.