Oma aikamme tarjoaa kaiken aikaa tilanteita ja tilaisuuksia, jossa kunigas muuttuu hovinarriksi. Britit tekivät omasta hovinarristaan pääministerin ja loppu on historiaa. Näytin yli kaksi vuosikymmentä sitten kuvan Donald Trumpista ja kehotin lukijoitani muistamaan tämän miehen nimen ja kuvan odotellen tulevaa. Kuinka moni muistaa mitä sitten tapahtui Yhdysvalloissa?
Vielä eilen me suunnittelimme sulkevamme ainoan mitä meillä on, maailman onnellisimman maan, Suomen pääministerimme ja hallituksen toimesta, mutta kuinka ollakaan, vain muutama hetki ja päätimmekin avata sen tulevana kesänä. Se oli hiuskarvan varassa kumpaan suuntaan kuljemme, meitä kuljetetaan.
Alan Turing on mies, joka keksi Enigma-koodin ja edesauttoi maailmansodan päättymistä mutta tuomittiin tuhansia ihmishenkien pelastajana siveysrikoksesta suhteesta toiseen mieheen. Pari vuotta tämän jälkeen hän kuoli 41-vuotiaana. Nyt 60 vuotta kuolemansa jälkeen hänet on armahdettu, pyydetty anteeksi ja hän sai kuvansa 50 punnan seteliin. Se mahtaa miestä lohduttaa.
Me valehtelemme ja koko ajan ja petämme itseämme, juomme kallista 2000 euron viiniä halpana, jos se sellaisessa 20 euron pullossa meille tarjoillaan ja päinvastoin. Kun kuuntelemme ministeriön virkamiehen luentoa televisiossa maamme talouden tilasta, sen maailman onnellisimman, toistuvat rumat käsitteet koronapandemian talouden tylytyksenä, kuten aikanaan opiskeluaikojeni luennoilla kalvosulkeisina, joissa opin unissanikin toistellen käsitteet huoltosuhde, kestävyysvaje, kustannuskilpailukyky jne. jne. loputtomana painajaismaisena tykityksenä tyhjää myllyä jauhaen, maailman onnellisinta kansakuntaa näillä puppusanoilla ja niitä tuottavilla generaattoreilla elämäämme virkistäen.
Kirjoitin kymmenen vuotta sitten blogini, jossa avasin tätä vuodesta 2008 alkaen taantunutta kansakuntaamme käsitteellä mytomania. Ihan vain kauniisti ja peitellyin sanakääntein silloin bulevardissa tätä nyt elettävää aikaa avaten, salaa sen sinne hukuttaen muiden puppusanojen sekaan. Se kun on tehtävä Suomessa juuri näin. Ei tyrkyttäen ja pakkosyöttäen vaan antaen mahdollisuus myös oppimiseen, itse oivaltamiseen ja löytämiseenkin. Ihminen kun ei ole idiootti ensinkään.
Koronaankin kuolee nyt aiempaa harvemmin ja ahneet lääkeyhtiöt hankkivat voittoja, jotka ovat kokonaan muuta kuin moraalista ja ihmisen terveydestä kiinnostuneita, lukien maailman kuulun epistdemologin Ditier Bittetin kirjoittelua lääkeyhtiöitten tavasta rahastaa koronarokotteiden kehittämiseen kaadetuilla julkisella rahoituksella.
Kriisi ei ratkea kilpailulla ja voitontavoittelulla vaan yhteistyöllä ja solidaarisuudella. Mytomania oman aikamme tuotteena on kirous, josta on päästävä myös irti, ei biologisesta viruksesta. Niittä riittää myös tulevaisuudessa siinä missä veroparatiisejakin.
Mytomania – sairaalloinen valehtelu
Onko myyntitykin puhe tai toisen ihmisen imartelu muunnettuna totuutena valhetta? Onko oma kansakuntamme erityisen rehellinen vai haluammeko vain pettää itseämme? Hyväksymmekö poliitikon puheen potaskana paremmin, silloin kun kyseessä on oman puolueemme edustaja? Pyrkivätkö kaikki elolliset olennot tavalla tai toisella naruttamaan toisiaan? Onko valehtelu eloon jäämisen ja evoluution tuote ja pitäisikö sitä pikemminkin suosia, kuin karsia niin lisääntymisen kuin kilpailun kiihkeässä kilvassa? Miksi meitä opastetaan näyttelemään työpaikkahaastatteluissa ja mainostamaan itseämme liioitellusti vaalien yhteydessä? Periikö rehellisyys vielä maan vai valehtelemmeko jopa kasanviisauksissamme? Jos rikkain kymmenesosa kansakunnasta omistaa 90 %, voiko demokratia toteutua, kun köyhin ei omista prosenttiakaan?
Ruokkiiko yhteiskunta valehtelua?
Suomalainen urheilija ja hänen valmentajansa, koko lajiliitto tai keskeinen osa sen vaikuttajia on jäänyt kiinni dopingista. Ei toki aineiden käytöstä niinkään kuin valehtelemisesta oikeudessa. Syyttäjä vaatii heille vankeusrangaistuksia. Kasainvälinen taloudellinen rikollisuus tekee tuloaan jalkapallon kautta ja se tarkoittaa paljon dramaattisempaa kuin mitätöntä dopingia Lahdessa hiihtourheilumme tuomisina, riitaa siitä, oliko media oikeassa ja lajiliiton edustajat valehtelivat peittäessään rötöksiään.
Entäpä kun tulee mahdottomaksi uskoa koko kilpaurheilun olemassaoloon silloin, kun kyseessä on valtaisat rahasummat ja niiden siirtely osana huippu-urheilua, sen vedonlyöntiä? Hyväksymmekö huijauksen osana yhteiskuntaa ja kilpaurheilun sen osana? Miten sellaisen voisi kitkeä pois, jossa rajaheiton suorittava urheilija voi olla osa kansainvälistä rikollisuutta, siihen mukaan jopa painostettuna. Takavuosina pesäpalloilijamme osasivat sen toki kotimaassaankin.
Poliitikko salaa saaneensa taloudellista tukea vaalityössään. Se on kohtuullisen pieni rike verrattuna sellaiseen rakenteelliseen “maan tapaan”, jossa puolueitten on erotuttava toisistaan antaen katteettomia lupauksia, joista tuleva hallitus ei edes päätä saati kykene yksin mutkikkaasti verkottuvassa maailmassa, tekemättä kompromisseja ja konsensus politiikkaa. Pitäisikö silloin koko poliittinen järjestelmä muuttaa, vai antaa sen edelleen ruokkia järjestelmää, jossa muunnellun totuuden esittäminen on politiikassa hyväksytty ja ymmärretty osa joko kansallista maan tapaa tai jopa kansainvälistä käsitettä “politics”? Miten yksi henkilö puoluejohdossa voi mennä lupaaman tai sitoutumaan tuhansien tai miljoonien tekemisistä? Huijaako hän meitä käyttäen käsitettä “me” tai “puolue” ja hyväksymmekö sen osana kuvitteellista käsitettä “demokratia”?
Itsepetos ja suggestio
Jatkuva epäluulossa eläminen on raskasta ja itsepetos kuuluu psyyken puolustusmekanismeihimme. Joskus on järkevämpää ja helpompaa luottaa kuin olla koko ajan epäluuloinen. Huijari käyttää hyväkseen suggestioalttiuttamme, joka sekin on evoluutiomme tuote. Lajin sisäiseen laumahenkeen on kuulunut totella epäröimättä johtajaa, ja tätä ominaisuutta hierarkiset rakenteet käyttävät hallinnossa siinä missä alamaisiaan nöyryyttävä despootti tai pelkkä poliittinen huijari.
Mediassa gonzo -journalismi tarkoittaa siirtymistä pääasiasta sivupoluille. Kun yhteiskuntamme alkoi siirtyä mediayhteiskunnaksi, jossa uusi media ja sen mukana kaikki elämämme osa-alueet alkoivat olla reaaliaikaista ja vuorovaikutteista psykologiaa ja sen sosiaalisia ja taloudellisia vaikuttajia, meitä alettiin siirtää pois yhä näkyvämmin pääasioista. Tähän pyrittiin runsaalla tiedon välityksellä, kilpailevalla puhetulvalla, runsaalla toistolla ja tunteenomaisella suggestiolla, viihteellisellä liioittelulla. Suoraa sanomaa välteltiin ja annettiin vastaanottajan täydentää vihjailuin esitettyä puolitotuutta. Kiusaamisen ja ahdistuksen lisääntyminen oli juuri tätä vihjailun ja juorujen maailmaa, jossa parhaiten viihtyi ja eli mytomaanikko psykopaatti, sepitteellisiä tarinoita lasketteleva patologinen valehtelija.
Ihminen on valehteleva eläin
Ihminen on valehteleva eläin. Puhumme jatkuvasti muunneltua totuutta ja manipuloimme ympäristöämme. Joukossamme liikkuu vippaskonsteilla uransa rakentaneita ja varallisuutensa hankkineita ihmisiä, sosiaalisia selviytyjiä käyttäen hämärää ilmaisua tai kapulakieltä tarkoituksena selvitä poliitikkona tai virkamiehenä väistellen näin totuutta viran puolesta tai sitä edes kunnolla tuntematta.
Näissä tapauksissa oma kulttuurimme ja sen vaikutelmiin perustuva mutkikas hallintojärjestelmä suorastaan ruokkivat valehtelua. Jopa tutkijat ja tieteen tekijät alkoivat puhua “vaikutelmistaan” ja plagioida juttunsa muilta kilpaa muun median ja tiedon tuottamisen kanssa. Kilpailu oli liki sama asia kuin lupa valehdella, käyttää vilppiä ja esiintyä narsistisesti siitä jopa ylpeillen.
Yhteiskunta alkoi palkita vilppiä, kuten urheilijan kohdalla, joka otti riskin puolestamme tukien kansallista itsetuntomme heikkoja kohtia. Urheilija tuli siten palkituksi osana yhteistä tapaamme ummistaa silmämme rötöksiltä. Vielä hetki takaperin urheilija oli ylimystön edustaja ja lajin harrastus perustui juuri rehellisyyteen, ylimystön joutavaan ajanviettoon. Nyt me hyväksymme siinä vilpin mutta emme oikein siitä kiinni jäämistä. Ymmärrämme toki miksi näin on päässyt käymään, olemme kaksinaismoralisteja. Sama koskee politiikkaa, jossa oma puolue ja etu edellyttävät vilppiä ja tapaamme ylläpitää yhden kuppikunnan mukanaan tuomia etuuksia ja privilegioita, vedoten jopa ”maan tapaan”. Siinä demokratia on rapautunut ja vanhat puolueinstituutiot aatteineen muuttuneet markettoriksi.
Kateus ja yhteisöllisyys
Suomi on maa, jossa korostetaan rehellisyyttä, valehtelemme itsellemme. Joukossamme on jopa patologisia valehtelijoita, jotka ovat valmiina kertomaan mitä tahansa keksittyjä tarinoita ja sepitteellisiä valheita päästäkseen päämääräänsä. He eivät myöskään välitä, mitä muut ihmiset ja yhteisö heistä ajattelee silloin, kun lopulta jäävät kiinni ja alkavat hakea sopivaa syntipukkia. Oikeammin he ovat silloin jopa hyvillään vilppinsä tuomasta pienestä maineen lisästä osana vilpilliseksi muuttuneen yhteiskunnan tapaa palkita oman yhteisönsä edustaja rötöstelystään.
Oleellista on, että vilppi palvelee omaa yhteisöä, omaa päämäärää, kateutta, jonka kohde on joku muu koettu kilpaileva yhteisö ja sen päämäärät. Näin kateus näyttäytyy yhteiskunnallisissa päämäärissä ja vilppi sekä valhe muuttuu osaksi hyväksyttyä toimintaa, sitä jopa palkiten. Vasemmisto vetoaa ihmisten kateuteen, oikeisto maalailee niiden mahdollisuuksiin ja vilpillinen kateus ruokkii patologista valehtelijaa ja vallan tavoittelijaa.
Häiriintyneen valehtelijan yhteiskunta
Hiihtäjä voi tehdä jopa eräänlaisen “veljesvalan” ja allekirjoittaa sen ottaen vilpistä tulevan “häpeän” itselleen ja samalla miljoonan lunnaat. Sama koskee poliitikkoa, jonka syrjähypyt ja huijaus ovat osa hänen hyväksyttyä uraansa auervaaralaisena seikkailijana. Tähteys Suomessa syntyy usein juuri vilpillisen “renttuilun” kautta ja johtaa näkyvimpään menestykseen osana “maan tapaa”. Sen näyttely on kansakunnan suurinta huvia ja “turhapuromaista” elämän oivaltamista “mattinykäysmäisessä” kulttuurissamme.
Patologinen valehtelija ei osaa asettua toisen asemaan ja on tunne-elämältään häiriintynyt psykopaatti. Joskus lain koura kouraisee ja koko järjestelmä vaikuttaa epäilyttävältä, kuten hiihtäjäsuuruuksiemme kohdalla takavuosilta. Sama koski menneen vaalikauden poliitikkojamme, jossa koko järjestelmä sai kolhuja. Valmistaudumme tuon pyykin jälkipesuun pohtien samalla uutta myös institutionaalisesti toimivampaa sekä fossiilisten puolueittemme ”päivittämistä” että hallituskoalitioittemme järkevyyttä demokratiamme näkökulmasta. Puolueemme menevät vaaleihin, joko sammutetuin lyhdyin, tai kertomatta äänestäjille, mikä on se hallituspohja ja sen ohjelma, jota nämä edustaisivat? Tutkimusten mukaan oma järjestelmämme on vaikeasti ymmärrettävä ja vieraannuttaa etenkin nuoret, muistuttaa enemmän Itä- kuin Länsi-Eurooppaa. Se vaatii oman poliittisen eliittinsä, jolloin kansallista keskustelua ei pääse edes syntymään vaalien alla politiikan sisällöstä ja valinnasta hallitusvaihtoehtojen välillä.
Suomi monipuoluejärjestelmänä poikkeaa muusta maailmasta ja puolueemme ovat puoluejohtajansa oloisia ja tuovat nyt esille negatiivisia “kynnyskysymyksiä” jotka sulkisivat ne pois hallituksesta. Tällainen ruokkii jälleen vilpillistä tapaa jättää kertomatta, kuinka vaalien jälkeen on rakennettava joka tapauksessa uusi monipuoluehallitus, jossa kompromissit ja konsensus johtavat omista vaatimuksista tinkimiseen, ja lopulta kaikki haluavat olla mukana hallituksessa. Paikallishallinnossa oppositiota kun ei ole olemassakaan. Hallitukseen tulisi valita vain alan ammattilaisia, hallitusammattilaisiamme. Kun tällaiset henkilöt saavat toimia myös hyvin palkattuina ja ilman loan heittoa muissa tehtävissä, paikat täyttyvät tyhjänpuhujistamme. Näin syntyy tyhjiö, jossa tyhmyys tiivistyy, ja poljemme vuosikymmenet loassa.
Oppositio ei mahdollista suurten enemmistöhallitusten aikana vaikuttamista sieltä käsin, ja pyhistä omista lupauksista, kynnyskysymyksistä, on tingittävä niistäkin. Monet niistä ovat lisäksi käytännössä muualla kuin Suomessa, tai yksin hallituksessa tehtäviä ratkaisuja, ja poliitikkomme liioittelevat huijarin tapaan valtaansa näissä kynnyskysymyksissään. Suomalainen protesti suuntautuu yhä selvemmin vanhaa puolueinstituutiota vastaan ja demokratian laajentamisen puolesta lähemmäs Länsi-Eurooppalaista käytäntöä. Olemme kriisissä, jonka synty on mytomaniassa, pelureitten ja pelon maailmassa, uudessa mediayhteiskunnassamme.
Elämme huijareiden aikaa
Kun jokin ihminen tai asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei käytännössä yleensä olekaan totta. Jos joku ryhmä tai ihminen jää tästä valheesta kiinni, hän on ollut huono valehtelija. Usein kyseessä on silloin sanomatta jättäminen, jolloin valhe on vain peiteltyä ja usein “maan tavan” hyväksikäyttöä. Kun se on toistunut vuosikymmeniä, syntyy vaikutelma patologisesta toimintakulttuurista ja jossain vaiheessa siihen haetaan korjausta. Tästä myös Suomessa on alettu puhua kyseenalaistaen vaikka kansalliset “maan tapamme” ja rehellisyytemme sekä korruptiosta vapaa maamme. Rakenteellinen korruptio on ruma ilmiö.
Tietämättömyys ja tiedon tai tietämättömyyden puute, ei toki ole valehtelemista. Sen sijaan ajan henkeen kuuluu korostaa tietoa ja taitoja, joista ei ole dokumentteja ja joita ei ole oikeasti olemassakaan. Yksilöllisyyden ja idolis-ihmisten maailmassa on entistä hyväksyttävämpää korostaa taitoja, vaikkei näille olisikaan mitään katetta. Lauermaa ja Walamies korostavat tällaista yhteiskunnallista ja sosiaalista valehtelemisen taipumusta, jossa huijaamisen taiteesta on tehty salonkikelpoista.
Naurettava eliitti
Pertti “Spede” Pasanen teki siitä taas huumoria, nauraen eliitin tavalle nostaa näkyville kykyjä, jotka eivät ole erityisen merkittäviä tai käyttivät vilppiä. Keskiluokkaistuva yhteiskunta on käyttänyt tätä huumoria runsaasti ja hyväksynyt sitä kautta naurun itselleen ja osana yhteiskuntaluokkien välitä kateutta ja stand-up komiikkaa. Pitäisikö siitä olla huolissaan, kun sen hoitavat viihdekirjailijana tunnetut huijarimme, tehden siitä komiikkaa. Sodan jälkeisessä Ranskassa ja Britanniassa, myöhemmin Hollywood -maailmassa, tämä komiikka oli suurta muotia muutama vuosikymmen takaperin, ja se on rantautunut nyt myös uudelleen naurettavaksi.
Samoilla ilmiöillä on taipumusta toistua sukupolvesta toiseen ja juuri osana plagioida vanhemman kulttuurin “valheita“. Aina sille ei osata uudessa kulttuurissa nauraa ja ne muuttuvat todeksi. Nettimaailma ja sosiaalinen media on väline, jossa tällaista tapahtuu koko ajan huomaamattamme. Koomiseksi tarkoitettu ilmiö yhtäällä muuttuu toisessa kulttuurissa draamaksi, jopa tragediaksi.
Peltipoliisin huijaaminen on luvallista siinä missä liioittelu vakuutusyhtiölle vahingoista, todistavat tutkimukset. Suomalainen vilpillisyys on yhtä yleistä kuin missä tahansa kulttuurissa, olkoonkin että pidämme muita kansakuntia meitä vilpillisempinä. Näin tekevät toki muutkin kohdallaan. Tuoreen uutisen mukaan joka viides rikos Helsingissä on ulkomaisten tekemiä. Lauerman mukaan kuitenkin myös suomalaiset ääriliikkeet, testamentinteettäjät ja kirousten poistajat pyrkivät lietsomaan pelkoa, epävarmuutta, uhan aavistusta ja perusteetonta syyllisyydentuntoa. Juuri nyt jälkimmäinen on muodissa.
Ruokkimalla salaisia pelkoja ja toiveita, kiitollisuudentuntoa, suomalainen patologinen valehtelija on parhaimmillaan niin kotona, työpaikalla kuin urheilukentällä valmentajana, opettajana koulussa, esimiehenä linjajohdossa. Kateuden kavaluus on asiansa osaavan poliitikon ja huijarin, työpaikkakiusaajien ja kenen tahansa tuon taudin tuntevan parhaita työkalupakin välineitä, oli kansakunta ja sen ahneus mistä tahansa maailmankolkasta.