Tuuliajolla oleva valtio maakuntineen 30.11.2018–2021
Suomi on valmistautumassa aluevaaleihin ja listat odottavat lukijoitaan. Oikeammin nämä vaalit olisi tullut käydä maakuntavaaleina jo pari vuosisataa sitten sekä hankkia meille kymmenen Sveitsin mallin mukaista uskottavaa aluehallinnon edustajaa, kantonia. Nyt se on myöhäistä, jolloin ratkaisevaa on lopulta vain se, kuinka moni meistä osallistuu tällaisiin vaaleihin ja miksi. Tähän saakka kunnat ovat pyristelleet itsehallintonsa puolesta ja nyt se alkaa olla ohi. Uusilla ”maakunnilla” ei ole edes verotusoikeutta ja valtuutetujen tehtävät yhtä tyhjän kanssa vastuun kantajina.
Ei ole enää yhtä tai kahta mallia vaan aluehallinnon mallien kirjo. Kun malleja alkaa olla runsaasti, syntyy malliton yhteiskunta ja kulttuuri. Näin Suomi kansakuntana muuttui ja niin muuttui myös perheiden arki sekä lapset, jotka kokevat maailman olevan sitä, miltä se lähiyhteisössä heille näyttäytyy.
Kun he kasvavat aikuisiksi, se tapahtuu yllättävän nopeasti, mutta kuitenkin useamman hallituksen aikana, jossa muutoksen muutokset ovat vieneet sen ajan, jolloin perhe perustetaan ja lapsia hankitaan. Tuuliajoksi kutsutaan tällaista kulttuuria ja sen rakentajia, perheitä, joita ei ole olemassakaan sellaisina, kuin edellisen vuosisadan aikana tämän käsitteen ymmärsimme. Vain paikallista hallintoa muutellaan ja hoidetaan vuosikymmenen aikana jokaisen hallituksen toimesta. Lopputulos on lopulta kehnoin mahdollinen.
Professorit, jotka ylimpinä opettajinamme kouluttavat opettajia, insinöörejä, lääkäreitä ja tuomareita, myös poliitikkojamme, eivät aina hekään ole varmoja, onko seuraava vuosikerta koulutettava ehkä kokonaan uuteen kulttuuriin. Tiede sentään on ja pysyy luonnonlaeiltaan jotensakin samana, mutta ihmistieteet ovat sen sijaan elävässä tilassa, kiitos niiden poliitikkojemme ja median, joka ovat tuuliajolla virkamiehineen.
Käsitteet sosiaalinen pääoma, muisti ja eilinen päivä ovat kadonneet. Eletään virtuaaliajan fiktiota, joka ei ole reaalimaailma sekään. Ihmisen tapaaminen kasvotusten on ongelma, jota vältellään. Jos mukaan tulee vielä pandemia ja vuosia jatkuva eristäminen, hybridiksi jo muuttunut yhteiskunta on enemmän kuin vaikeuksissa medioineen.
Aivan kaikki ei saa olla vanhempien vastuulla ja päätettävissä, kun kyse on lapsistamme. He eivät välttämättä tiedä luonnontieteistä yhtään mitään tai ovat muuten kykenemättömiä kantamaan vastuuta muusta kuin heikosti itsestään. Ei tämä ole uusi ilmiö ensinkään. Näin on toki ollut joskus ennenkin. Tosin aluehallinnon rakenne on ollut jollan tavalla hallinnassa. Onko enää?
Uutta on se, että vastuuta aletaan jakaa vaikeista asioistamme yksilöille, olettaen että heillä olisi poikkeuksellisia lahjoja ja tietoja jo syntyessäänkin. Ei heillä ole. Oppiminen on hidas tapahtuma ja etuaivojen kuorikerros kypsyy vasta joskus parin vuosikymmenen jälkeen. Eikä sinnekään tieto siirry geeneissä perittynä. Olemme siinä poikkeuksellinen nisäkäs puhekielemme kanssa. Emme suunnista maapallon toiselle puolelle lentäen, kuten linnut lentävät jo vajaan vuoden ikäisinä.
Rokotus nyt on ilman muuta sellainen ilmiö, joka on hoidettava kysymättä vanhempien mielipiteitä. Jonkun on huolehdittava myös koko kansakunnan turvallisuudesta ja tarttuvista taudeistamme, niiden torjunnasta sekä ihmisten arjen sujumisestakin. Vaikka tapaisimme kuinka fiksuja individualistejamme ja neroja, narsismiltaan häiriintyneitä päihteitten käyttäjiä. Reaaliaikaisesti toimiva yhteiskunta globaalina kulttuurinamme on meille uusi kokemus ja sen hallinta ilman selkeitä talousmaakuntia Suomessa ei tahdo onnistua, jos perinteiset kylätkin yhteisöllisiä rakenteinamme on onnistuttu tärvelemään.
Ihmiset on myös uskallettava kohdata kasvotusten ja palvelut netistä jaettuna ovat fiktiivinen virtuaaliharha. Moni nuori elää jo tällaisessa harhassa. Vakuutusyhtiöt ja pankit hoitavat asioitaan jo olettaen, että pelkkä mainos epäkimurantista on riittävän epäselvä, eikä vahinkoa tarvitse korvata muuten kuin rokottamalla ikäihmisiä, nettiä käyttämättömiä, neljä kertaa vuodessa eläkettä pienentäen vakuutusmaksuillamme.
Sellainen rokotus on kysyttävä kyllä näiltä vanhuksilta erikseen, tai sitä on ainakin jonkun seurattava, varmistettava sen laillisuus ikäihmisiä suojaten rikolliselta toiminnalta, nuoria ylivelkaantumiseltamme. Omilla vanhemmillani oli vuosikymmeniä vanhoja vakuutuksia, joilla ei ollut tuon taivaallista merkitystä ja niin on minullakin tosi paikan tullen tänään. Vihamielinen verkosto on sähköisenä sitä myös palveluverkostonamme, ei vain sosiaalisen median kokemuksena. Rikollinen toiminta kulkee nyt rinnan perinteisen hyvän hallinnon ja uskottavan palvelun. Aluehallinnon himmeleistä ei kukan ota selvää, saati siellä majailevista poliittisista virkamiehistämme.
Se on rikollista toimintaa, jos vanhukselle, vaikeasti liikkuvalle ja muististaan epävarmalle, tulee vahinko, jossa vaaditaan myös joku, joka sen korvaa ja selvittää paikan päällä, mistä on kyse. Sijoituksiakaan ja lainoja ei sovi jaella ja myydä ottamatta selville, kenelle ne tulevat ja ymmärtääkö varmasti, selviääkö lainoistaan ja hallitseeko sijoituksistaan tuon taivaallista. Netissä häärivät rikolliset kun ohittavat mennen tullen yhtiöiden palkkaamat etätyön tekijät tai aluehallinnon puuhastelijat.
Valtaosa meistä ikääntyvistä, mutta vielä varmemmin myös nuorista kun ei ymmärrä, ole koskaan kuullutkaan väliportaan hallinosta, ja liki miljoona vanhusta ei osaa käyttää nettiä lainkaan, saati täyttää vahinkoilmoituksia ja lähetellä sen kuvia kameralla, jota ei ole olemassakaan. Vahinkokin kun on kadonnut lähimuistista muutaman päivän kuluttua sen sattumisesta. Kun tätä käytetään sokeasti hyväksi, ilmiön juuret on kyettävä kitkemään välittömästi ja palattava perinteiseen palvelurakenteeseen kohtaamalla vanhukset edes kotonaan, ellei laitospalvelut hallintoineen enää toimi. Ei poliisia ole tarkoitettu sellaisen byrokratian jatkeeksi, joka ei itse palvele enää lainkaan. Ei yliopisto tuota tulosta, jos sen tekemä työ tutkijana on rahoittajalle täysin tuntematonta, käytännnössä pelkkää innovaatioiden odottelua.
Kapitalismi uusiutuvana ei voi olla moraalitonta 14.11.2018
Varoitin uuskapitalismin vaaroista vappuna vuonna 2006. Yritin tiivistää muutamaan kappaleeseen sen, mikä meitä odottaa ilmastomuutoksen ja globaalin hädän rinnalla omassa maassamme ja sen poliittisissa rakenteissamme kirjassa “Tuhannen ja yhden vuoden tarinat”. Jatkoin vaalien alla kirjassani, joka käsitteli utopioitamme ja dystopioita, taantumaa kylmään sotaan jo paljon ennen mediayhteiskunnan kriisiä ja hybridiyhteiskunnan kouristelua sekä populismin nousua myös Euroopassa.
Donald Trumpin noususta kirjoitin Facebookissa jo vuonna 2012. Arktinen Babylon 2011 kirjana julkaistiin sekin jo vuosikymmeniä sitten mutta jäi painamatta Kalevan talon konkurssin seurauksena. Tuskin sitä olisi edes ymmärretty 1980-luvulla kirjoittaen. Nyt varmasti ymmärretään liiankin hyvin ja myös sen vuosiluvut ja tapahtumat, ennusteet. Futurologia tieteenä ei ole tähdistä ennustamista eikä taikuutta.
Ohessa lyhyitä kappaleita siitä, mistä kirjoitin vappuna vuonna 2006 ja jota on luettu runsaasti myös eilen kotisivultani. Olisiko siitä ollut opittavaa tuolloiselle hallituksellemme? Onko se tänään jo liian myöhäistä?
Uuskapitalismin varjossa 3.5. 2006
Vappu tuo mukanaan käsitteen työväestä. Presidentinvaalit kertoivat, kuinka työläisiä olemme me kaikki. Nykysosiologien mukaan ja etenkin Richard Sennettiä lainaten (The Culture of the New Capitalism) työntekijän arvo perustuu pikemminkin uudistumiskykyyn eikä niinkään aiemmin arvostamaamme ammattitaitoon. Ihmisen on opittava oppimaan ja oltava joustava, innovatiivinen. Ei niinkään ammattinsa osaava ja pitkän linjan kisällinäytteiden antaja. Niinpä ammattitaitoisia työläisiä ei enää tarvita tai heitä ahdistaa jatkuva hyödyttömyyden pelko. Tuntuuko tutulta nyt vuonna 2018?
Uudella työn määrittelyllä tarkoitetaan uutta kapitalismia. Siinä ihanneihminen elää iloisesti improvisoiden ja kuluttaen. Hän on valmis oppimaan kaiken aikaa uutta, joustamaan tarpeiden vaatiessa. Hänessä on potentiaalia ja dynamiikkaa. Uudessa innovaatioyhteiskunnassa hän elää retoriikan ja todellisuuden välisessä kuilussa. Hän pelkää elämän merkityksettömyyttä ja epäonnistumista.
Turhuuden ja turvattomuuden pelko on tämä päivän työläisen leimallisin piirre silloinkin, kun elkeet ovat voittajan. Myydäänkö näitä arvoja nyt vuonna 2018 jakaen kansaa kahtia?
Innovaatioyhteiskunnassa menestyjät ovat uudesta teknologiasta humaltuvia tietokapitalisteja. Tälle pienehkölle ryhmälle oleellista on kyky sietää epäonnistumista. Se on eräs innovaattoreiden tunnusmerkkejä. Toisin kuin varhaisemmassa yhteiskunnassa, jossa karttunut ammattitaito ja käden taidot olivat hyvän itsetunnon ja autonomian merkkejä. Nykyisin tämä hyvin tehty työ on vain nostalgian kohde ja historiallinen hyve. Näkyykö tämä tänään vuonna 2006 arvoissamme ja verotuloja tarkkaillen? Eläkeläisistä 90 % ja ylikin jää bruttoansioissaan alle 2500 euron. Miten sillä elät tällaisessa uuskapitalismin yhteiskunnassamme sen arvoja edustaen?
Samaan aikaan kun aiemmin kahlinnut ankea byrokratia ja luutuneet hierarkiat ovat lopullisesti kadonneet, vallitseva tietoyhteiskunnan Manuel Castellsin mainostama “virtojen tila” ja Zygmund Baumanin notkean moderni joustavuuskin rajoittavat. Jopa Helsingissä nuorten on purettava pahaa oloaan vappuna käsittämättömällä tavalla. Kehityspotentiaalin ulkopuolelle jäävät nuoret eivät ole yhtään sen paremmassa asemassa kuin toisessa päässä elävät vanhuksetkaan. Meitä on siis kaksi yhteiskunnan ulkopuolelle jätettyä suurta ryhmään, joilla ei ole toivoakaan paremmasta vuonna 2020.
Vielä hetki sitten laatu ja erilaisuus merkitsivät. Se oli eräs tapa tulla esille joko työelämässä tai nuorena kapinoitaessa. Nyt sekä opettajilta peruskoulussa, lukioissa ja yliopistoissa vaaditaan väsymätöntä työpanosta ja sitoutumista ilman vastineeksi tulevaa turvallisuutta. Tämä koskee myös hoitajia sairaaloissa ja vanhusten parissa. Työn tuottavuus on vaikeasti reaalisoitavaa, jolloin palkituksi tullaan lopulta muusta kuin hyvin tehdystä työstä. Olemme kadottaneet työhön liittyvät arvotkin vuonna 2020. Joku tienaa sinun työlläsi miljardeja tekemättä mitään.
Uudessa kapitalismissa työläisten on osallistuttava jatkuviin arviointeihin ja menestyttävä mahdollisimman näkyvällä tavalla. “Huippusuorituksella” voi taata hetken mielenrauhan ja usein saavutukset ovat vielä helposti rankattavia. Keskiarvon saavuttava ammattitaitoinen ihminen on silloin jo epäonnistuja ja luuseri. Hänessä ei ole potentiaalia. Tämä koskee myös johtoa ja etenkin keskijohtoa, joka omassa tuskassaan ei uskalla hakea edes apua. Tai sitä haetaan liian myöhään. Muodiksi onkin tullut jakaa terapiaa terveille ihmisille vuonna 2020. Mediasta tuli valemediaa siitäkin ja ihmisten aggressio alkoi kasvaa ensimmäisessä luokassa ja luokattomien armeijassa eläen.
Tämä sama näkyvyys koskee myös nuoria opiskelijoita. Hekin vaativat arviointeja vakuuttuakseen siitä, että investoinnit opiskeluun kannattavat. Nopeatempoisessa maailmassa kaikki olisi saatava tässä ja nyt uuskapitalismin käyttöön. Kukaan ei kaipaa siinä kilpailussa kisällinäyttöjä ja kypsymistä ihmisenä. Uuskapitalismissa nuorten kärsivällisyys ei riitä odottamaan vuosien kulumista ja opiskelukokemuksen kypsempää puntarointia. Siinäkin keskiarvon saavuttaminen on epäonnistumista. Näin siis kirjoittaen vappuna 2006 ja tarkoittaen vuotta 2020.
Yhä suuremmassa osassa nuoria ja kaikissa vanhuksissa elää pelko “potentiaalin” puutteesta. Vanhukset on syyllistetty kilpailua rasittavina ongelmaihmisinä. Vihan, pelon ja turhautuneisuuden kanssa kamppailtaessa syyllisiä on vaikea löytää. Kaikista ei voi tehdä terroristeja. Vastuullisia on mahdotonta löytää, kun johto menettää auktoriteettinsa ja tämä näkyy etenkin julkisen sektorin laitoksissa, tänään siis myös poliisi ylimmässä johdossa vuonna 2020. Oman “puolueen” miehet ja naiset ovat mukana johtamassa uuskapitalismia ja populistinen puolue, perussuomalaiset, jaetaan ahneuden avulla kahtia sekin hallitusta hoitamaan. Sekin kesytetään uuskapitalismin apupojaksi. On mahdotonta taistella itsensä vapaaksi maailmassa, jossa vastassa on ei kukaan, kertoo nyt valemediamme vuonna 2020.
Sepitteellisiä tarinoita vai tieteellistä faktaa 11.12.2018
Kirjoitin vuona 2006, marraskuussa aiheesta, joka olisi voinut olla viisaampi jättää silloin kirjoittamatta ja julkaista vasta tänään ja lähempänä sitä hetkeä, jolloin sosiaalinen media ja populismi ovat meille tutumpia ja helpommin käsiteltäviä. Eilen tuota tekstiä luettiin myös runsaasti. Samalla esitin kysymyksen, miksi tulevan kevään vaaleissa on hyvinkin mahdollista, että kaikki kotimaakuntani valittavat kansanedustajat Kanta-Hämeessä ovat naisia.
Lisäksi valtaosa heistä on maakuntakeskuksesta eli Kanta-Hämeessä Hämeenlinnasta. Tätä vaaraa ei olisi ollut, jos maakuntia olisi ollut vain kymmenen ja Kanta-Hämeen kohdalla Forssa ja Lounais-Häme olisi voinut saada tukea myös Pirkanmaalta ja palveluista Tampereen suunnalta. Toki moni hakee palveluja mieluusti myös Turusta ja Helsingistä. Pienet seutukunnat viiden maakunnan rajalla ovat hätää kärsimässä jos sitä koko ajan köyhdytetään kaikilta ilmansuunnilta.
Miksi me äänestämme heitä, nuoria naisia, saattaisi liittyä myös vastauksena kysymykseen, millaisia kertomuksia ja tarinoita, narraatioita, me luemme, kirjoitamme, ymmärrämme ja millaisia sosiaalisia kenttiä meille on syntynyt viimeisen runsaan vuosikymmenen aikana Kanta-Hämeeseen. Ehkä se avaa samalla silmiämme sille, miksi naiset lukevat enemmän, ovat kielellisesti lahjakkaampia, sosiaalisesti kieltä verkostojen rakentamiseen käyttäviä, faktan ja fiktion erot oivaltavia, yhteiskunnallisesti orientoituneita ja käsittelevät monitieteistä ja -taiteista aineistoa samaan aikaan joustavasti, uutta luovasti ja myös innovaatioita hyväksyvällä tavalla.
Sosiaalisen median aggressiivinen kieli ja karkeus ei ole naisten kieltä lainkaan, mutta ei myöskään kukkoilu ja tapa näyttäytyä siellä verbaalisesti luennoiden ja häiriköiden, pikemminkin vastaillen ja myötäillen sekä hakien tukea verkostolleen, jossa kieli on sosiaalisen kentän luojana miehen käyttämää kieltä oleellisesti mutkikkaampi ja samalla faktaa ja fiktiota joustavasti hyödyntävä.
Palataan siis blogiini yli vuosikymmen takaperin, jolloin taantumamme alkoi ja valmistelimme itseämme populismin jytkyille sosiaalisen medioittemme harrastelijoina.
maanantai, marraskuu 13, 2006
Tarua vai totta?
Elämme aikaa, jolloin sepitteellinen kerrontateollisuus on usein hyväksytympää todellisuutta kuin usein ikävät tosiasiat. Ikävissä tosiasioissa on kipupisteitä ja ne ovat myyttisiä taruja kompleksisempia. Mediaa on usein moitittu tästä todellisuuden hämärtämisestä. Kilpailu on tehnyt median alttiiksi kerrontatodellisuudelle, joka on joko myyttinen tai tarkoitushakuisesti polemisoivaa ja etsii myyviä näkökulmia.
Niinpä vaikka ilmastomuutoksessa tutkijoista suuri valtaosa hyväksyy toki ihmisen aiheuttamat muutokset syyksi jäätiköiden sulamiselle ja kiirehtii kansainvälisiä sopimuksia, media julkaisee edelleen myös vastakkaisia tutkijapuheenvuoroja taatakseen sananvapauden tai oikeammin saadakseen mukaan kiinnostavamman keskustelun. Näin toisinajattelijoiden prosentin kymmenys saa julkisuutta valtavasti mielipiteilleen. Se ruokkii sellaista ääriajattelua ja vähemmistöä, jonka fakta on fiktiota, jopa valemediaa, ja syntyy vaikutelma, jossa kaikki mielipiteet ovat oikeita.
Kuolema on taas ikävä tosiasia, jonka olemme sulkeneet pois sairaaloiden hoidettavaksi. Meillä ei ole siihen enää kosketusta. Näitä ikäviä tosiasioita on toki paljon muitakin ja niistä tutkija vaikenee. Joko tietoisesti tai tietämättään. Moni tutkija löytää lopulta aina vain ne luut, jotka on itse aiemmin haudannut ja hakee ennakkoasenteilleen vastausta ja tukea narsistiselle persoonallisuudelleen. Ohjaavan professorin piilottamat luut on nekin turvallista löytää aina uudelleen.
Tutkija tietää, kuten opetettu lapsi, mitä häneltä odotetaan, kun kysymys on kuluttajakeskeisestä tutkimuksesta. Samoin tutkija tietää myös, mitä rahoittaja odottaa, kun kyseessä on kuluttajakeskeinen tutkimus ja vaikkapa matkailun edistäminen, kuntayhteistyö tai maakuntahenkien rakentelu, puhdas kotimainen ruoka tai maaseudun nostalgiat, moderni lähiöelämän kuvaus, Suomi Nokiana, näkökulman Euroopan koilliskulmalta ja aiemmin suhteestamme itään tai länteen kylmän sodan aikana kirjoittaessamme. Myllykirje Kekkoselta oli palkinto väärästä tulkinnastamme. Me valehtelimme harvinaisen suoraan ja uskoimme omat valheemme Kekkosen ajan kulttuurissa. Siitä paluu takaisin toimivaan demokratiaan ja itsenäiseen ajatteluun ei tapahdu hetkessä, saati reaaliaikaisessa globaalissa maailmassa samalla menestyen.
Tutkija tietää myös mitä poliitikko odottaa, jos kyseessä on mandaattitutkija. Näin tutkija ei olekaan tiedemies hänkään vaan poliitikko, tai hän haluaa tukea tieteensä dogmaattista konventiota, joka on taas myyttinen käsite. Aina tutkija on kuitenkin inhimillinen olento, narsistinen ja ihmissovinistinen suhteessa ympäristöönsä. Oleellinen kysymys onkin siinä, onko tässä faktan ja fiktion käsittelyssä eroja, joita voi tulkita sukupuoleen liittyviksi. Ei niitä voi sulkea pois kuten Urho Kekkosen aikaan komentotalouden määräyksin ja sakottamalla.
Tieteen piirissä ”poleemiset” mielipiteet ja löydökset ovat tuttuja median levittäminä ja usein niihin ylireagoidaan. Tutkija ei ole toimittaja eikä oivalla, kuinka uutinen on ”tehtävä” ja lehti on myytävä joka ikinen päivä. Näin toimittaja on tutkijaan nähden usein kyynisempi. Tutkijaa toimittaja voi erehtyä pitämään jopa idealistina ja tekee tutkimuksista omat persoonalliset tulkintansa. Viisas tutkija ei anna lausuntoja, jotka voivat pilata hänen maineensa pelkästään tahattomana väärinymmärryksenä tai populistisen tulkinnan seurauksena. Tieteen popularisointi on vaikea asia, nykyisin miltei mahdotonta, vääristelemättä lainkaan ankaraa totuutta mutkikkaana todellisuutenamme. Oma kielemme ei ole sekään tieteen kieltä palveleva siinä merkityksessä kuin kuvittelemme.
Usein viisas tutkija vaikenee Suomessa. Siitä mistä ei voi puhua siitä on vaiettava. Näin tutkija muistuttaa pilakuvaa simpanssista, joka sulkee silmänsä, korvansa ja suunsa. Kriittinen tutkija on opetettu Suomessa pelkäämään, jolloin luova ja innovatiivinen on jäänyt sanomatta ja oikeat asiat tekemättä. Ne on korvattu tarinoilla ja kertomuksilla. Nämä kertomukset ovat pääosin kirjailijoiden ja toimittajien työtä. Ne eivät edusta tieteellistä faktaa lainkaan.
Maaseutu ja maatalous on ollut perinteisesti konservatiivinen ja nostalginen, eikä tutkija ole halunnut sitä loukata maaseutua tutkivana. Heikon itsetunnon kansa pitää sisällään yhä enemmän pelokkaita ihmisiä ja näiden käyttäytymistä ja maaseutu on heikompi osapuoli yhdyskuntarakenteiden muutoksessa. Maatalous ja maaseutu on joutunut taistelemaan pelkän olemassaolonsa puolesta sekä ankaria luonnonoloja että usein vihamielisenä koettua kaupunkikulttuuria vastaan. Pilailu ja pilkanteko on johtanut häpeän tunteisiin ja niitä on kaiken aikaa myös ruokittu.
Siinä itsetunnon säilyttäminen on ollut ensimmäinen yhteinen tehtävä ja se on hoidettu kertomuksin ja tarinoilla, ei niinkään faktalla. Suomalainen maaseutu ja maatalous ovat täynnä huikeita selviytymistarinoita, mutta myös myyttisiä satuja. Matkailu käyttää näitä myyttisiä aineksia edelleen, mutta luonnonvarain hoitoon tai kunnallispolitiikan palvelutehtävään, kylien uusasutukseen ja yrittäjyyteen luonnonvarojen käyttöön ne eivät sovellu lainkaan. Maaseudusta ja luonnonvaroistamme tuotetaan edelleen kuluttajille sellaista narraatiota, joka on vääriltä vuosikymmeniltä. Matkailun tapa myydä tuotettaan on sekin kokonaan muuta kuin oman aikamme maatalous ja sen vaatima koulutuksellinen ja tekninen osaaminen pääomineen.
Tieteen tehtävä on kertoa maaseudun ja maatalouden faktat ja kerrontateollisuutta paljon monimutkaisempi todellisuus, olkoonkin että media ei siitä aina pidä tai haluaa oikoa mutkat suoriksi, popularisoida väärin ja joskus tahtomattaan, ei tarkoitushakuisesti. Maaseutu nostalgisena kohteena on kaukana oman aikamme todellisuudesta, faktasta.
Tyypillinen myyttinen uutinen liittyy usein historiaan. Professori Matti Klinge (Suomi, maa, kansa kulttuuri 1999) kuvaa suuren määrän Suomi -myyttejä, joiden tarkoitus on ollut luoda kuva, kuinka pohjoinen maa on meille kaunis ja kallis, vaikka muut sitä ehkä vähättelevät. Nämä tarinat liittyvät pääsääntöisesti maaseutuun, johtuen historiamme agraarista luonteesta. Karut luonnonolot ruokkivat helposti sankaritarustoa Saarijärven Paavosta, Jukolan veljessarjaan ja Kukkiviin roudan maihin, “suohon kuokkaan ja Jussiin”, Kivenpyörittäjän kylään ja suurten savottojen jätkäromantiikkaan oppimestarimaisesti osoittaen hyveitään; kohtuullisuus, ahkeruus, kotiseututyö, perheensisäinen työnjako, kollektiivinen tapa ajatella pysyvästä ja turvallisesta. Se tarina oli hyvin maskuliininen ja kaukana Kanta-Hämeestä tänään äänestämässä naisia eduskuntaan ja hämeenlinnalaisia aluehallintoon. Äijäpuolueeksi kutsuttu on sekin hakemassa johtoonsa naisia. Oli puolue mikä tahansa luku- ja kirjoitustaito on eduksi.
Sankaritarut ja kansalliset eepokset ovat tyypillisiä myyttien aineksia. Monet murrosvuodet ja -ajat kuvataan myyttisinä, etenkin sodat ja sotien tapahtumat. Talvi- ja jatkosota ovat täynnä myyttejä, mutta vielä myyttisempiä ovat tarinat sortovuosista ja menneen maiseman ja maaseudun kuvauksessa (Luostarinen 1982) sekä Kekkosen ajan Suomesta. Myyttinen oli myös murrosvuosi 1968 Laura Kolben kuvaamana (1999). Myyttien ja satujen riisuja on kuin Joulupukin parrasta vetävä kiusaaja. Tällainen tutkija on jopa tiedeyhteisön silmissä loukkaava ja niinpä tiedettä on usein mahdollista tehdä vain yhteisön ulkopuolella. Dogmit ja teoriat ovat myyttejä nekin. Kun kirjoitan näin, tiedän toki, ettei siitä kaikki pidä.
Lappeenrannan hautakaivauksissa ja jatkosodan myyteissä on samoja aineksia kuin kesän 2005 murhamysteerin selvittämisessä. Haluamme tutkijalta myös järkevän syyn horroksessa Hämeenlinnaan eksyneen karhun seikkailulle. Tutkija kertokoon tarinan. Kaoottiset tapahtumat saavat näin selityksen ja voimme nukkua turvassa karhuilta. Tiede on tämän päivän shamanismia ja sitä pönkitetään mihin uskotaan. Vaikkei sitä ymmärretä. Olemme deterministisesti kiinni luonnossa ja maailmankuvamme on vahvasti kausaalinen, johdonmukainen ja pragmaattinen, mutta vain teoriassa. Oikeasti myyttisessä ja narratiivisessa kerronnassa ei ole mitään pragmaattista.
Ankara luonto ei antanut anteeksi sellaisille kokeiluille, joita tänään uusi teknologia tuo päivittäin eteemme ja se on kaikkea muuta kuin suo kuokka ja Jussi. Kaikkea ei voi kuitenkaan hylätä vain historiallisen sosiaalisen pääomamme konservatiivisena tapana torjua ja olla jälkiomaksujia tai jälkiviisaita. Jälkiviisaus ei kuulu tieteeseen ja innovoivaan prosessointiin vaan jälkiomaksujan tapaan hakea selitystä hitaalle reagointikyvylle innovaatioaaltojen dynaamisessa kulussa, nykyisi vielä reaaliaikaisesti niihin reagoiden. Jälkiomaksuja ja viivyttelijä keksii parhaat sepitteelliset tarinat. Hänellä on siihen sekä syytä että aikaa. Onko miehistä tullut jälkiviisaita selittelijöitämme reaaliaikaisessa todellisuudessamme?
Todellisuus on usein paljon mutkikkaampi kuin myyttinen yksinkertaistus. Eniten me yksinkertaistamme kansallisia ominaisuuksia ja myyttiset kuvaukset ovat siellä tyypillisimmillään, typeriä stereotyyppejä. Toisaalta siellä niitä kaivataan kaikkein vähiten. Kansat ja kansakunnat eivät ole yhdellä tai kahdella ominaisuudella kuvattavissa, kun sellaiseksi ei suostu yksityinen ihminenkään.
Näitä kuitenkin päivittäin käytämme ja vielä niinkin myöhään kuin 1980-luvulla maantiedon oppikirjat olivat täynnä hyvinkin rasistisia kuvauksia kansakunnista. Jotkut kansat olivat sitkeitä, uutteria, täsmällisiä, miltei nerokkaita ja jotkut taas rikollisuuteen taipuvaisia, velttoja ja jopa siivottomia, niillä oli “neekerin haju”. Näistä kirjoista opiskelleet ovat tämä päivän opettajia. Kuvilla vahvistettiin näitä stereotyyppejä. Kun niistä kirjoitin ja kritisoin 1970-luvulla lehtiimme, harva media julkaisi. Lähinnä vain Turun ja Oulun mediat ja yliopiston kampusalueen vaatimana. Eivät maantiedon oppikirjat saaneet olla rasistisia ja stereotypioita ruokkivia.
Kertomus idän ja lännen välisestä kansasta, brutaalin pahoista ja hyvistä, on niin ikään omaa kansallista tarustoamme. Risto Alapuroa (Suomi maa, kansa, kulttuuri 1999) lainaten moraalinen krapula jatkosodan aikaisesta natsiseikkailusta ja sodan jälkeinen symbioosi maailmanhistorian kaksinaamaisimman harvainvallan kanssa, ovat vaikeita siedettäviä ja vaikeaa se on monelle vielä tänäänkin. Vaikeat traumat vaativat sepitteellisiä kertojia. Me uskallamme jo hieman raottaa Väinö Linnan kertomusten “historiallista” totuutta.
Alueiden kuvaus on samaa myyttistä perua. Valkokankaan maaseutumaisema näkyy nostalgisena muistina vielä nykyisinkin. Markku Pölösen “Kivenpyörittäjän kylä” ja “Onnenmaa”, “Kuningasjätkä” ovat jatkoa vanhalle Suomi -filmi traditiolle. Joskus muuta ei oikein edes siedetä ja etenkin maaseutuun liitetyt tuotteet on pakko muuttaa puhutellen kuluttajan muistoja. Maatalouden tai maaseudun tutkijalle tämä on kiusallista kerrontateollisuuden ongelmaa, etenkin matkailun ja median yhteydessä. Kuluttaja ei halua tietää totuutta ravinnon tuotannon arjesta. On parempi kertoa tarina punaisesta mökistä ja kananpojista ryytimaalla. Luomukanalan tuhannet broilerit ovat iljettävä näky ja teurastamot eivät ketään kiinnosta.
Meillä on sisäsyntyinen alue, jonka merkitys on meille äärimmäisen tärkeä ja liittyy vaikkapa juuriimme ja tapaamme hankkia sosiaaliset ja ympäristöpsykologiset kokemuksemme. Näiden rinnalla kulkevat taas sepitteelliset alueet ja ”brändit”, joita rakentavat lehdet, kirjallisuus, kouluopetus, myyttinen tarusto maista ja kansoista, maakunnista ja sukumme tai kansojen juurista. Matkailuesitteet ovat muuta kuin maaseudun todellisuutta. Suomi myy matkailumaana parhaiten niillä eväillä, joita täällä on ilman niiden vääristelyäkin.
Kuntien rajoista puhuessamme alamme pääsääntöisesti nähdä myyttisiä aineksia pikemminkin kuin sisäsyntyistä todellisuutta, ympäristöpsykologian kätkettyä paljon mutkikkaampaa ja kompleksista piilotajuntaa. Politiikan yksinkertaistetussa retoriikassa riittävät muutamat näennäiset faktat ja loppu on populistista kerrontateollisuutta, jossa yhdistyvät sepitteelliset tarinat ja muutokset alkavat vyöryä kohti todellisuutta, jota kukaan ei ole ajatellut tai halunnut maaseudun tuhansissa kylissämme tai maakuntiemme muutamassa keskuksessa. Historia kuvatkoon myöhemmin sankarillisen todellisuuden tarinankertojiensa toimesta. “Ne ovat eri miehet, kun tekevät rumihia ja eri miehet, kun niitä pesee”.