Vuosituhannen kolmas vuosikymmen
Mistä me muistamme kolmannen vuosituhannen toisen vuosikymmenen? Digitaalinen vallankumous jatkui ja kalliit statussymbolit älypuhelimina tulivat kaikkien käyttöön. Ilmiö oli Euroopassa ja Suomessa eläen globaalina koettu. Näin meille kerrottiin. Sitä se ei toki ollut.
Väkilukumme kasvoi, etenkin Afrikassa kohti kahdeksatta miljardiaan. Nokia menetti asemiaan ja taloudessa törmäsimme lamaan, eurooppalaiseen finanssikriisiin. Ilmasto, onnettomuudet ja terrori puhuttivat. Toki näin oli ollut jo 1970-luvulla ja monin paikoin paljon aikaisemminkin. Nämä aiheet vain tulivat tuolloin suuren yleisön ja myös jälkiomaksujien tietoisuuteen ja samalla medioihimmekin. Jopa osaksi politiikkaa ja vaalejamme.
Suuret ikäluokat tulivat eläkeikään ja se näkyi ja kuului kaikessa. Virtuaalikulttuuri ja sosiaalinen media, populismi politiikassa, olivat osa samaa leviävää ilmiötä. Sota Afganistanissa päättyi, mutta jatkui muualla. Maailmansotien aika oli kuitenkin takana eurooppalaisten se käynnistäen. Näin me ainakin oletimme ja olimme tässäkin väärässä. Sota Euroopassa ei ollutkaan vielä ohitettu kulttuurinen ilmiö.
Turkki siirtyi vahvan Erdoganin johtoon ja Yhdysvallat sai itsensä näköisen presidentin. Kiina ja Venäjä ohittivat monessa kriisiytyvän Euroopan, Ukraina jäädytti myös omia suhteitamme itään ja britit alkoivat pitkän tiensä ulos EU:sta. Kaikki tämä olisi kuulunut nähdä enteenä tulevasta ja valmistautua pahimpaan skenaarioon. Jokaisen meistä olisi tullut osata ulkoa ainakin sata ikivanhaa latinankielistä sananlaskua ja viisautta. Ne eivät ole säilyneet tuollaisina ilman varoittavaa tai rohkaisevaa sanomaa. Vaivaa vaatii voitto myös vaaleissamme ja väsyneet hakevat riitaa. ”Amat victoria curam” – ”A lasso rixa quaeritur”.
Arabikevät puhututti ja islamistinen talvi. Tiede eteni ja Higgsin kenttä sekä mustat aukot tulivat tutuiksi nekin. Elokuvista, musiikista ja kulttuurista löytyi nimi myös kirjalle. Menetetty maa sai neljä Oscaria samaan aikaan kun Ruotsin Akatemia törmäsi monelle yhteiseen skandaaliin. Tämäkin olisi voitu välittää latinankielisin viisauksin. Ilman näiden sananlaskujen sanomaa me laulamme kuuroille korville. ”Ad surdas aures canere”.
Tämä teksti on suoraan kirjastani ”Menetetty vuosikymmen” sen kansilehdestä. Toki paljon ehti tapahtua, mutta varsinainen tapahtumien vyöry syntyi heti kolmannen vuosikymmenen käynnistyessä. Oliko sattuma, että juuri silloin Suomella oli nainen liki jokaisen puolueen johdossa, ja samalla avainministereinämme. Sanna Marin nuorena pääministerinä sai hoitoonsa tehtävän, joka oli samalla askel kohti eurooppalaista suurta konfliktia Venäjän aloittaessa sotansa Ukrainassa ja pandemian vielä jatkuessa globaalina kriisinämme. Tällainen hetki ministereinä on koetteleva, mutta ketään ei toki velvoiteta mahdottomaan. ”Ad impossibilia nemo tenetur”.
Olimme kansakuntana velkaantuneet ja vaalit keväällä 2023 olivat pohdintaa, miten kriisiytyvä taloutemme voitaisiin hoitaa oikaisemalla samalla velkaantumiskierteemme. Suhteemme itään oli kokenut täydellisen haaksirikon ja pyrimme Ruotsin kanssa rinnatusten Naton täysjäseneksi.
Suurista kysymyksistä ilmastomuutos oli jäänyt hetkeksi sivuun, mutta se palasi agendalle heti ensimmäisessä vaalikeskustelussa. Tiesimme kyllä, kuinka tämän voittaminen vaatisi meiltä paljon vaivaa ja myös aikaa. Arpa oli kuitenkin heitetty jo aiemmin. ”Alea iacta est”.
Niin ikään ensimmäisessä IPCC:n arviointiraportissa vuonna 1990 todettiin, kuinka kasvihuonepäästöjen jatkuminen nykyistä tahtia, maapallon keskilämpötila vuonna 2100 tulisi olemaan noin kolme astetta korkeampi kuin esiteollisella ajalla. Viimeisimmät arviointiraportit muutaman vuoden takaa ja lukuisia tieteellisiä tutkimuksia viisaampana, kertoo saman hieman toisin sanoin: Lämpötila vuosisadan lopussa tulee olemaan 2–4 astetta esiteollista aikaa korkeampi. Herran vuonna, sanottiin medioissamme. Keppi sen todisti, toisteltiin tekemättä kuitenkaan mitään. ”Annon Domini”- ”Argumentum baculinum”.
Meillä on ollut riittävän paljon aikaa tehdä johtopäätöksiä ja toimia. Sen sijaan että ajautuisimme sotaan Euroopassa ja samalla ratkottavaksi tulevat myös omat kriisimme pandemian rinnalla. Näistä suurin liittyy väestömme vanhenemiseen ja nyt myös lastemme ongelmiin. Meillä on ollut aikaa reagoida ja me toimimme kuten Titanicin kannella ennen sen törmäämistä jäävuoreen. Olemme hukanneet yli 30 vuotta ja hukkaamme edelleen. Käynnistämme vaalien alla kaikkien sodan kaikkia vastaan. ”Bellum ominum contra omnes”.
Vasta vuonna 2015 Pariisin ilmastoneuvotteluissa saatiin aikaan sopimus maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä alle kahteen asteeseen. Sopimuksesta huolimatta globaali päätöksentekokäyrä osoittaa edelleen itsepintaisesti koilliseen. Kun tästä kirjoittaa vuosikymmenet, on vaikea olla kirjoittamatta satiiria. ”Difficile est satiram non scribere”.
Näin kirjoittaa kollegani, maantieteen professori Jukka Käyhkö Turun yliopiston edustajana Suomen IPSS -työryhmässä. Maantieteelle me emme voi mitään, sanaili aikanaan presidentti Juho Kusti Paasikivi. Saman havaitsivat myös myöhemmät presidenttimme ja varmaan samalla pääministerimmekin. Miksi he eivät pukeneet sanojaan globaalille kielelle, tekoälyn käyttöönkin ja kertoen samalla, kuinka oppi tuo vaikeudet ja tieto lisää tuskaa. Se kun olisi auttanut jälkipolviakin. ”Difficultatem facit doctrina”.
Vuonna 2018 lokakuussa IPCC:n erikoisraportti 1.5 asteen maailmasta riipaisi syvältä. Olimme saavuttaneet maapallon rajat. Puoli astetta lisää ja maailmamme mullistuu siitä, millaisena olemme sen kokeneet. Titanicin kannella soitto kuitenkin jatkui ja maapallo oli ohjautumassa itseohjautuvaan lämpötilakierteeseen. Olimme ajautumassa kierteeseen, jota ihmiskunta ei ollut esi-isinemme ikinä kokeneet. Ikirouta ja jäät katoavat, kasvipeitteet muuttuvat, merien kiertoliikkeet muuttuvat nekin. Palautuminen veisi vuosituhansia, raiteiltaan suistuva juna jatkaisi syöksyään päästövähennyksistä riippumatta. Kun toistan tätä vuosikymmenet, olen puhunut ja huojentanut mieleni. ”Dixi et animam levavi”.
Eikä kyse ole pelkästään ilmastosta. Maantieteilijöinä, biologeina, robotiikan ja tekoälyn hallitsevina, me tiedämme, kuinka typen ja fosforin kierto tapahtuu ja mitä näille kierroille merkitsee biodiversiteetin järkkyminen. Tiedon puutetta on turha syyttää rajoja yliteltäessä. Syyllisten etsintä johtaa yleensä syyttömien rankaisemiseen. Kerromme, kuinka erehtyminen on inhimillistä. ”Errare humanum est”.
Kuka meistä on kertonut politiikoillemme, mitä olisi tehtävä? Ja jos olisi, miten tällainen poliitikko voisi hankkia itselleen ääniä vaikuttaakseen edes hivenen yhteiskuntamme uudistumiseen? Tärkein siis puuttuu. Mitä olisi tehtävä? Ketä syyllistää tavalla, joka ei johda syyttömien rankaisemiseen? Muutokset kun tapahtuvat vaivihkaa nekin.
Kevään pakkaset ja lumimyrskyt eivät viestitä lämpötilan noususta. Pikemminkin päinvastoin. Monimutkaiset kytkennät ovat vaikeasti selitettävissä silloin, kun ulkona on pakkasta ja sähkölaskussa on säästelty jo yksi talvinen vuosi sekä koettu pandemian pakkolomat ja lomautukset, suljettu kotiarestiin vuosikausiksi. Mitä tällainen vanheneminen oikein on oman aikamme nuorten tiedemiesten lahjana meille eläkeläisille? Tyhjästä ei synny mitään eikä idästä näy nyt valoa. ”Ec nihilo nihil fit – Ex oriente lux”.
Meitä moititaan itsekkyydestä ja samalla myös välinpitämättömiksi. Jos vastaus olisi keksitty, se olisi jo käytössä. Perinteisen tiedontuotannon rinnalla kaivataan nyt kokonaan uutta asennetta ja arvoja. Uudenlainen toiminta ja ajattelu on luovaa ja innovatiivista työtä. Ei moittimista ja rajojen rakentelua. Saati sotaa Euroopassa. Kerralla tätä ei saada kuntoon ja ihminen on lopulta itselleen ankarin tuomari. ”Illico perfectum! – ”Homo sibi judex durissimus”.
Tieteenalan toimijoiden yhteistyö tunnetaan. Samoin monitieteisyys ja tieteiden välisyys verkostoineen sekä poikkitieteisyys saman henkilön itse itsensä kouluttaen. Meidän on määriteltävä hyvinvointimme ja samalla omat saavutuksemme uudella tavalla lapsemme kasvattaen ja motivoiden. Muutos etenee yksilöstä kohti yhteisöä ja lokaalista kohti globaalia mutta samalla toiseen suuntaankin. On tehty virheitä ja niistä on otettava oppia. Menneen ajan ylistäjät ovat olleet hekin väärässä. ”Laudator temporis acti”.
Maailma ei tulle toki koskaan valmiiksi. Meillä ei ole hävittävää, vain voitettavaa. Kaikki nämä ovat paremman tulevaisuuden ja yhteisen vision kysymyksiä. Pallo on heitetty yliopistoillemme ja tutkijoille. Kouluttajillemme siellä. Opettamalle me opimme ja niin kauan kuin hengitän toivon. ”Docendo discimus” – ”Dum spiro, spero”.