Kerroin jo kolmessa “Hämeen vaalit” blogissani, millaisia kuntia tähän laajaan vaalipiiriimme kuuluu lähtien Lounais-Hämeestä ja Loimijokilaaksosta, Pohjanlahteen ja länteen laskevasta, sekä edeten Forssasta, Rengon korpien kautta, kohti Hämeenlinnaa ja Kanta-Hämeen keskusta Helsingin ja Tampereen yhdistävän kolmostien kasvukäytävän puolivälissä. Matka täältä jatkui kohti salpausselkiä ja Lahtea, vedenjakaja-aluetta ja sen sekä koillista että luoteista Orimattilan ja Nastolan kaltaisten pitäjien maisemia.
Härkätietä siniselle tielle
Vedenjakaja-alue jakoi myös luonnonmaantieteellisesti ja kulttuuriantropologisesti alueen kahteen Suomeen, jossa mukana on niin antropologinen, fyysinen, luonnonmaantieteellinen kuin myös kasvillisuudessa nähtävä ero, sekä aikanaan miekalla piirretty Pähkinäsaaren rauhan raja. Kun matkaan Forssasta synnyinseudulleni Iisalmeen, Padasjoen kautta, kutsun tätä runsaan 500 kilometrin mittaista matkaa “Kabulin tieksi”.
Se kun muistuttaa silkkitien sitä liki täsmälleen samankaltaista tietä, joka kulkee Kabulista kiemurrellen kohti Pakistanin rajaa Afganistanissa. Se on ollut sotaisa ja verinen paikka ihmisten asua ja elää vuosituhannet. Suomessa se on niin ikään keihäänheittäjien ja rallikuskien vyöhyke, sieltä ovat suurjuoksijamme ja liki kakki huomattavat kulttuurihahmot sekä valtiomiehemmekin.
Näin Häme edustaa hyvin erilaista myös talousmaantieteellistä yksikköä ja kiinnostus Turun ja Tukholman suunnalla on yhteistyöstä kokonaan toinen, muuta odottava, kuin Pietarin vaikutusalueilla, jossa Savon ja Karjalan vesistöt yhdistävät myös läntisen Suomen Laatokan-Karjalan yhteyteen. Tämän ymmärtämiseen ei ole tarvis suorittaa maantieteessä laudaturia erikseen luonnonmaantieteessä, kulttuurimaantieteessä, aluemaantieteessä sekä suunnittelumaantieteessä. Saati väitellä tohtoriksi ja luennoida aiheesta yliopistoissa vuosikymmenet ja tieteenä samalla uutta tuottaen.
Talousmaantiede on sosiaalimaantieteen rinnalla näiden vaalien tärkein teema ja suunnittelumaantiede tapa ratkaista kuntarakenteita sekä sote -sotkujamme.
Olen asunut liki jokaisessa Hämeen solmukohdassa ja samalla haastatellut joko yrittäjiä, hallintoa, yksityisiä talouksia ja kuntiemme johtoa, maakuntien virkamiehiä, hakien myös verkottumista kohti Pietaria ja sen valtaisaa vaikutusaluetta koillisessa Euroopassa ja Itämeren piirissä. Heitä kun kiinnostaa tämä suunta ja myös Jäämeri.
Neuvostovenäjän kouristelua
Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä pohdimme, paitsi vanhan Valamon kunnostamista, myös vapaakauppa-alueita ja sellaisia vyöhykkeitä, jotka tarjoaisivat mahdollisuuden korkean osaamisen etenkin kulutustavaroita tuottavalle teollisuudelle ja kaupalle. Samalla sain tehtäväkseni etsiä keinoja ja mallin kuntien yhteistyölle 1990-luvun alussa, suuren lamamme alkaessa.
Näitä komeita keskuksia toteutettiin liki samaan aikaan myös Kiinassa mm. Shanghain ja Hong Kongin välisellä rannikolla ja nykyisin ne tunnetaan moderneina vapaavyöhykkeinä ja monen myös suomalaisen yrittäjän ja mm. puunjalostusteollisuuden osaamisympäristöinä.
Enemmänkin voisi olla tätä vientiä ja sen globaalia siirtoa myös muualle Aasiaan ja etenkin Afrikkaan. Valtion päämieskin on tästä suomalaisia huomauttanut ja aivan aiheesta. Itse olen tehnyt tuolla suunnalla parhaani useassakin ohjelmassa. Tällä kertaa siirtyen poliitikon hahmoon ja hakien kansakunnalta Hämeessä näkyvyyttä tai mandaattia edustaa maataan, joka on ajettu ensin täydelliseen vararikkoon.
Ensimmäisessä osassa esittelin hämäläiset 14 nykyistä edustajaamme ja samalla ne pari paikkaa, jotka ovat vapautumassa Lahdessa ja Asikkalassa sekä nyt yksi lisäpaikka, kun Johannes Koskinen jättää paikkansa eduskunnassa ja muuttaa Lontooseen toviottavasti perheineen sinne kotiutuen. Paikka on minulle kovasti tuttu vaikka jatkankin sitä yleensä Skotlantiin viettämään syntymäpäiviäni. Tweed oli jokena Loimijoen rinnalla tärkein verkotettava muiden Eurooppalaisten jokien rinnalla. Edinburgh taas tunnetaan Suomessa etenkin karjan kasvattajien pyhättönä ja MTT:n yhteistyöpaikkana yliopistoineen.
Koskisen paikan täyttäminen Hämeenlinnassa ja demarivoimin on ongelmallista siinä missä vaikkapa ylijohtaja Juhana Vartiaisen, joka Ruotsissa laaditun raporttinsa jälkeen otti ja jätti demarit loikaten kokoomuksen ehdokkaaksi.
Aneeminen puolue
Vartiainen moitti kovin sanoin aiemman mandaattipuolueensa ja se oli luonnollisesti avainpaikalta tehdyn henkilön ja lahjakkaan ekonomistin havaintoina erityisen merkittävä muistutus demaripuolueen tilasta.
Kun nyt sitten Hämeestä poistuu puolueen juridiset aivot ja perustuslaillisen puolen ainut uskottava osaaja, ongelma syvenee siinä missä vaikkapa kolmannen polven poliitikon Heli Paasion poistuminen riveistä Turussa. Näin puolue on ilman avainpelaajiaan sekä kymppitien länsipäässä että siten Kanta-Hämeen sydänmailla ja lopulta myös Lahdessa. Täyttääkö viran joku peruskoulun opettaja tai vanhusten hoitaja, jää nähtäväksi. Puuseppä tai kirvesmies voisi olla myös sopiva tehtävään sirkkelisahurien seuraksi. Puuseppää aina tarvitaan.
Politiikka ja sen avainpelaajat muistuttavat mitä tahansa pallopeliä koripallosta jääkiekkoon tai lentopallosta jalkapalloon. Olen niitä harrastanut ja tiedän mitä merkitsee Forssalle, kun avainpelaajat pitkinä miehinä jättävät seuran. Heitä ei korvata alan harrastelijoilla eikä lääkäriä valetohtoreilla.
Uuden kokoonpanon ostaminen voi onnistu Yhdysvalloista, mutta siihen varat eivät tahdo kuihtuvassa kunnassa riittää ja katsomo tyhjenee. Sama pätee silloin, kun jääkiekossa uuden polven kasvattaminen ei onnistu ja mäkihypyssä tämä vie suoranaiseen katastrofiin.
Koko laji alkaa kadota eikä uusia lahjakkaita tahdo löytyä, vaikka mäkiä olisi joka maakunnan suurimman harjun tai vaaran rinteille rakennettuina betonitorneina. Harva sinne uskaltaa edes kiivetä saati laske alas ja hypätä satojen metrien hyppyjä. Kuningaskotkien aika alkaa olla mennyttä maailmaa Suomessa.
Politiikka ei kiinnosta lahjakkaita nuoria
Politiikka oli kysytty ala ja siihen osallistui lahjakkaita nuoria etenkin 1960- ja 1970-luvun puolella. Nyt näistä vallankumouksellisista on jäljellä demareilla enää vain Erkki Tuomioja, jota puolueväki ei koskaan kelpuuttanut puheenjohtajakseen. Kansa taas piti häntä menneen vaalikauden parhaana ministerinä ja vielä vaativassa postissa.
Toinen surkean kauden menestyjä oli upean loppukirin ottanut kokoomuksen Turun telakan pelastaja ja nyt viimeksi mahdollisesti jopa Talvivaaran hoitanut Jan Vapaavuori. Häntäkään ei kelpuutettu puolueensa johtajaksi ja sitä varmaan nyt kadutaan siellä missä poikamainen esiintyminen ja selfie -kuvat eivät mieltä lämmitä pääministerinä esiintyen maan tärkeimmässä tehtävässä, vallankäytössä.
Haastajat ovat Hämeessä eri asemassa kuin muualla Suomessa. Kanta-Häme ja Päijät-Häme suosivat melkoisen perinteistä politiikanteon elämää, takavuosien mallit näkyvät vaalityössä ja printtimedia on maakunnissa edelleen vallassa.
Kun kirjoitin aikanaan Oulussa ja Turussa artikkeleitani maakuntalehtiin tuhatmäärin, niistä hämäläiset mediat eivät tiettävästi julkaisseet yhtään, eivätkä julkaise tänäänkään muuten kuin Forssan lehti pitkin hampain ja MTT:n kautta tulleena pakkopullana.
Vastaavasti Turussa ja Oulussa maakuntalehti julkaisi kaikki artikkelini ja niin taisi jakaa myös Lappeenrannassa ilmestyvä mediamme. Jopa Maaseudun Tulevaisuus oli valovuoden edellä julkaisijana verratessani sitä Hämeen omituisella tavalla pimeiksi ja tuntemattomiksi jääneisiin lehtiin.
Kadotetut sanat
Ilmiö selittyy yliopiston ja kampusalueen puuttumisella, jossa toimittajat voisivat viettää aikaansa siinä missä viikonloppujaan yliopistoihmisten kanssa yhteisissä kapakoissaan. Kun yhteinen kieli puuttuu, katoaa myös yhteinen kulttuuri, koskien mediakieltä ja sen muotoutumista. Syntyy museaalinen maisema, joka pitää yllä omalaatuista, jo kauan sitten elettyä ja muuttunutta maailmaa, konventiotaan.
Normaali suomalainen lehden lukija hallitsee noin 40 000 sanaa, kun taas kieltä käyttävät ja sitä myös kääntävät noin 120 000 tai enemmän. Ero on siis valtava ja maailma avautuu aivan eri tavalla kun avaajana on kolminkertainen määrä käsitteitä joilla sitä pohdiskella ja siirtää paperille tai sähköisiin välineisiin. Mukana on luonnollisesti myös musiikkia ja kuvataiteita, väriä ja muotoja sekä ymmärrys niiden synnystä ja käsittelystä uuden teknologian keinoin.
Maailma on sanojen vanki ja maailmankuva syntyy hermeneutiikasta, sanoistamme. Kun median toimittaja joutuu pohtimaan, kuinka viesti menisi perille myös punaisen mökin mummolle, hänen käytettävissä oleva sanavarastonsa on enintään 20 000 sanaa. Kun niitä toistelee Hämeessä vuosikymmenet, Palasjoen kunnasta tulee siitäkin lopulta Padasjoki ja padat kelluvat kunnan vaakunan aalloilla. Lappilainen joen tietä tai väylää kuvaava sana “palas” on ollut kunnanisille vieras käsite sekin.
Sellainen tietämättömyys siirtyy kolmanteen ja neljänteen polveen ja vielä kostaen isien pahat teot tyyliin “kuritta kasvaa, kunniatta kuolee”. Muualla Suomessa tämä elämäntapa ja ammattimainen kiusaaminen on jo vähentynyt ja Raamatun kääntäjän tekemän virheen ovat yliopistoihmiset jo aikoja korjanneet.
Kyse ei ole kostamisesta vaan juutalaisen lainsäätäjän järkevästä tavasta hyvittää isien pahat teot vieraille kulttuureille ja oudoilla kielillä puhuville aina kolmanteen ja neljänteen polveen, joskus jopa ylikin, kun juutalainen kulttuuri ei hetkessä siirtynyt vieraan omaksuttavaksi. Kieli ja kulttuuri sen tuloksena ovat mutkikkaita ja vaikeita asioita, jos sanoja on vain 40 000 ja vaadittaisiin 120 000. Tämän juutalaiset toki ymmärsivät jo tuhansia vuosia takaperin. Massa maan tavalla eläminen ei onnistu hetkessä.
Mykkien miesten maakunta
Huhtikuun vaaleissa haastajien joukossa on nyt vähemmän 120 000 sanan taitajia kuin takavuosina ja niinpä viestiin on pantava vain muutama sana tai slougan, iskukoukun kaltainen kolmen sanan huudahdus, mainoslause.
Niitä on toisteltava turuilla ja toreilla eikä vähiten sosiaalisen median ja selfie -kuvien ja tviittien maailmassa, jossa tyhmyys tiivistyy pääministerin viestinä lopulta tyyliin “VVMP, EVVK”. Lainaus on Aleksanterin ilmoituksesta kansalleen päivämäärällä 13.11.2011, jolloin hän ei arvannut joutuvansa hoitamaan rappiolle vajoavaa maataan savolaisen Jyrki Kataisen viedessä hänelle kuuluneen komissaarin salkkunsa.
Haastajien tapa tarttua ehdokkaana vaativaan tehtävään on Yle ja sen Areena ikuistanut videogalleriaksi neljän minuutin haastettuluina. Niissä on haastajille, noin 2000 ehdokkaalle, esitetty tosikkomaisia kysymyksiä ja vastausten pituus vaihtelee 59 sanasta 675 sanaan. Samaa sanaa toistavia on miehissä enemmän kuin naisissa. Naiset laulavat sanojaan paljon miehiä vikkelämpään. Loogisesti ne ovat vielä oikeassa järjestyksessäkin kun kielessämme sanajärjestyksellä ei ole suurtakaan merkitystä.
Perussuomalaisista ylivoimaisesti katsotuin on edustaja Hakkarainen ja itse kuulun häntäpään katsottujen joukkoon Hämeessä. Olen kyllä varonut vieraita sanoja ja muistuttanut kuinka käsite “onomatopoeettinen” on sanana kaunis ja tarkoittaa lähinnä luontoon liittyvää, sitä matkivaa suvutonta kieltämme, jossa toisin kuin vaikkapa ruotsin ja venäjän kielessä ei ole sukua sanoilla lainkaan.
Emme ymmärrä, miksi Ruotsin akatemia häpeillen otti käyttöön käsitteiden “han” ja “hon” lisäksi “hen“, rahvaan käyttämänä ilmaisuna sukupuolettomille tapauksille. Meillä taas kaikki ovat tällaisia sukupuolettomia tapauksia kielessämme (hän) ja siirtyminen takaperoisesti jakamaan ihmiset vuohiin ja lampaisiin, maskuliiniin ja feminiiniin, neutriin, uuden sukupuolineutraalin lakimme indoeurooppalaisen kielimaailman ajattelun kautta eläen, on meille käsittämätön ja vieras asia ja edellyttää pakkoruotsia tullakseen ymmärretyksi.
Arkkipiispamme viisaana miehenä pyysi tätä ihmisen identiteettiin ja sen loukkaukseen liittyvää väärinkäsitystä koko kirkkokuntansa puolesta anteeksi. Tarkoitus ei ole siirtyä punavihreään maailmaan ja sen asettamiin haasteisiin yhdessä muiden vasemmistoälykköjen mukana. Ihmisen identiteetti ei ole poliittinen väline ja pilailun kohde.
Tämä on yksi vaaliemme pääteemoista yhdessä Naton ja meille muuttavien siirtolaisten kanssa. Puolustammeko jatkossa diplomatiaamme, kykyä tulla toimeen idän ja lännen kanssa kauppaa käyden ja kulttuureja vaihtaen, geenejämme pesten ja sosiaalista pääomaamme rikastuttaen omana valintanamme, vai joutuen suurvaltojen tikkatauluksi, suurkulttuurien kohta kieltäessä meiltä jopa oman kielemme käytön tervan ja pontikan rinnalla, on oma valintamme ja sellaisena se on säilytettävä.
Aina talouden pidossaan viisas Nalle Wahlroos pahoittelee hänkin markasta luopumista ja on siinä luonnollisesti jälkiviisaana oikeassa. Hänen pankkiinsa minäkin uskallan tallettaa vähäiset varani. Tällaisia viisaita miehiä Suomi kaipaa enemmän.
Viisas ihminen hankkii itselleen rikkaan 120 000 sana elämän ja varjelee vapauttaan käyttää näitä sanojaan pelkäämättä sen enempää itää kuin länttäkään. Meitä kun hallitaan pelolla ja orjamoraalilla, kun jokaisen meistä tulisi hankkia itselleen herramoraali. Ei puhua hyvästä ja pahasta vaan hyvästä ja huonosta, Wahlroosin tapaan maataloustukia nostaen.