Medioissamme pohditaan lähivuosien runsasta vaalien määrä ja uutena maakuntavaalejamme. Niistä ei oikein vielä tiedetä millaista valtaa poliitikko siellä käyttää ja mitä valtaa jää kuntien valtuustoille. Valtaa on jaettava myös keskushallinnon kanssa ja etenkin niin kauan, kun mahdollinen maakunnallinen verotusoikeus toteutuu.
Puolueet haluavat luonnollisesti näkyvät ehdokkaansa kaikkiin mahdollisiin vaaleihin. Ongelmana on se, riittääkä aika ja onko moraalisesti reilua toimia samaan aikaan rahan hakijana ja sen jakajana sekä myös valvojana. Näin kun näyttäisi käyvän etenkin maakuntavaltuutetun ja kansanedustajana toimivan kohdalla. Valta kun näyttäisi ilman maakunnallista verotusoikeutta jäävän keskushallinnolle. Maakuntahallinto alkaa muistuttaa ikivanhaa lääninhallintoamme, joka piti jo purkaa ja siirtää valtaa paikallistasolle. Nyt kunnille näyttäisi jäävän vain lähinnä koulutuksen ja kulttuurin hoito sekä vaakunan kiillotus alue- ja elinkeinopoliittisena tehtävänä. Mahtaako se oikein kiinnostaa jatkossa tulevia poliitikkojamme?
Toki tämä ongelma ei ole uusi. Meillä on edelleenkin kunnissa valtaa, joka liittyy legitiimiin, lain mukaan toimivaan poliittiseen valtaan sekä sen rinnalla virkamiesvaltaan. Mukana on myös professionaalista valtaa, jota käyttävät virkamiesten rinnalla valtuustoissa vaikkapa opettajat, hoitohenkilökunta, sosiaalityötä tekevät, kaikki kunnan duunarit, mutta myös muut julkisen sektorin verotuloilla elävät vallankäyttäjämme. Forssassa kuntapuolue hallitsee mennen tullen eikä sen puuhasteluun voi puuttua mitenkään. Etenkin valtiotyönantajan työpaikkoihin ei paikallinen media halua puuttua. Media jotuu varomaan omia työpaikkojamme.
Hankala vallankäyttäjä on myös ns. intressikonfliktinen ryhmä, jota voisi edustaa Lounais-Hämeessä ja Jokioisissa vaikkapa Luonnanvarakeskus (LuKe), entinen MTT. Halutessaan se voisi käyttää hyvinkin vahvaa isännän ääntä. Kuntatutkimuksia takavuosina johtaessani typillisiä tällaisia ryhmiä Pohjois-Suomessa olivat vaikkapa puutavara- ja kemianteollisuuden työllistäjät, voimayhtiöt, Raahessa Rautaruukki ja Torniossa oma terästehdas. Pienissä kunnissa pankit ovat niin ikään näitä neljännen sektorin vallankäyttäjiä. Kaivosyhdyskunta on yhden työntajan varassa elävä.
Luonnonvarakeskus Lounais-Hämeessä on nykyisellään laitos, jonka kansalliseen ja kansainväliseen osaamiseen tulisikin tarttua monin verroin merkittävämmällä ja talouttamme nostavalla tavalla kuin mihin nyt panostamme. Tähän tarvitaan substanssiosaamista myös omassa kuntien ja maakuntien yhteisessä päätösenteossa ja sen kansainvälisessä yhteistyössä. Se ei ole näin hoidettuna uhka paikalliselle demokratiallemme, päinvastoin.
Se, miten polittikot jatkossa osallistuvat oman talousalueensa, kunnan ja maakunnan vaaleihin, on Helsingin Sanomien päätoimittajan mukaan kiinni poliitikon luonteesta. Itse olisin tuon kohdan korjannut. Poliitikoilla voi olla hyvinkin monia kytköksiä, intressejä tai narsistinen luonne, oma lehmä ojassa. Takavuosien vaalirahoituskohu oli tästä tyypillinen esimerkki.
Ongelma syntyy, ei niinkään poliitikon luonteesta, kuin politiikan luonteesta. Tätä taas voi ohjailla lainsäädännöllä ja varoa löperöä lakia, kuten vaalirahoituksessa poliitikkomme erehtyivät tekemään. Nyt olisi oltava tarkkana, ettei tämä toistuisi, ja jopa pahene juuri kunta-, maakunta- ja eduskuntavaalien yhteydessä ja valtaa jaettaessa myös Brysseliin. Legitimiteetti ei ole vain luottamista hyvään hallintoon sen muotoutuessa nyt uuteen muotoon, sen me jo muistamme, vaan pikemminkin lainsäätäjän työtä ja tätä kautta ohjautuvaa maakuntahallinnon syntyä heti sen alkuvuosista alkaen haluamallamme tavalla.