Jos sinulle myönnettäisiin kunnianosoituksena V.A. Koskenniemi -palkinto tai -mitali, olisitko onnellinen ja otettu tästä huomionosoituksesta? Vai kieltäytyisitkö koko kunniasta ja palauttaisit mitalin?
Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962) oli runoilija, kriitikko, yliopistomies ja akateemikko, suuri suomalainen kulttuurivaikuttaja ja vallankäyttäjä. Toki myös monialainen hallintomies ja poliittinen pelaaja, yliopiston opettaja ja rehtori, lehtimies ja toimittaja, ahkera kirjoittaja, “bolsevismivoittoisen radikalismin” ankara vastustaja, “juutalais-marxilaisen” kirjallisen maaperän kitkijä sekä suomalainen Goethen seppelöimä humanisti. Goethestä, Aleksis Kivestä, Maila Talviosta, Werner Söderströmistä monografiat kirjoittanut yli kymmenen runokokoelman ja runsaan parinkymmenen essee- ja aforismikokoelmien ohella.
Volter Kilpi kuvasi kollegaansa Turun yliopistossa “kansansa pimeimpien veritekojen lietsojaksi“. WSOY:n hallintoneuvostossa häntä luonnehdittiin Kai Häggmanin tunnelmoimana “häikäilemättömäksi opportunistiksi ja juonittelijaksi“, poliittinen vastustaja Raoul Palmgren “suomettarelaisen jesuiittaperinteen jatkajaksi“. Jokainen merkittävä vallan käyttäjä ja vaikuttaja olisi näistä nimensä eteen liitettävistä epiteeteistä tyytyväinen. Hän on onnistunut ja sanoma on mennyt varmasti perille.
Lainaukset ovat tuoreesta professori, historioitsija Martti Häikiön valtaisasta liki tuhatsivuisesta teoksesta, jossa Leinon rinnalla tasavallassa toimineesta runoruhtinaasta tehdään aikaansa sidottu kudelma, ymmärtävän arvostava ja jopa ihaileva historiateos. Jos kritiikkiä löytyy, se on pantu aikalaisten suuhun tai, kuten Helsingin Sanomissa Pekka Tarkka (HS 22.1), omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin ja tarinointiin Koskenniemen “huseeratessa” lehtimiehenä. Nuorelle toimittajalle sellainen kokemus on ollut esimiehestä traumaattinen eikä sellaisesta ikinä toivu.
Tarkka kuvaus
Tarkan mukaan Koskenniemi oli oman asiansa ajajana aktiivinen ja savusti tuon ajan medioista vaikkapa “ruokottoman” J.V. Lehtosen, “katupoika” Aaro Hellaakosken, “pikkupoika” Tuomas Anhavan ja “mitättömyyksiä kirjoittavan” Eino S. Revon. Pekka Tarkan mukaan kulttuurivallankäyttäjä pyrki vaikuttamaan oman lehtensä kulttuuritoimituksen ohella kilpaileviin medioihin, eikä kuunnellut edes akateemikkokollegojensa huomautuksia Eino Kailaasta alkaen. Kun lopulta ensimmäiset modernistit, Pentti Saarikoskesta alkaen, rantautuivat tasavaltaan, V.A.K:si kutsuttu Koskenniemi pyrki sulkemaan tien näiltä “ruokottomilta mitättömyyksiltä“, jollaiseksi Tarkka joutui myös itse ja vaihtoi työnantajaansa.
Häikiön kirjoittama elämänkerta on historiankirjoittajan työtä, kuten historioitsijalle kuuluukin, ja Pekka Tarkan läheinen suhde kiisteltyyn Koskenniemeen, vallankäyttäjään ja konservatiiviseen kirjoittajaan, leimaa toki kritiikkiä. Tarkan otsikko Helsingin Sanomissa “V.A. Koskenniemi siirtyy lopullisesti historiaan” on ehkä enemmän Pekka Tarkan kuin lehden nykyisistä arvoista kertova purkaus olkoonkin, että otsikon voi tulkita kahdella tavalla lukematta Tarkan tekstiä. Luetun jälkeen toinen tulkinta kyllä karsiutuu eikä valtaisa historiateos saa oikeutta Tarkan kuvaamana, toisin kuin STT:n kautta tapahtuva ja medioille välitetty teksti tuosta valtaisan työmäärän vaatineesta julkaisusta. Lehdessä toimittajat tahtovat olla omavaltaisia ja etenkin eläkkeelle jäätyään.
Sota-ajan lapsi
Oulussa syntynyt, Helsingissä opiskellut ja Turussa eniten vaikuttanut Koskenniemi oli tyypillinen tuon ajan Pohjanmaalla kasvanut, isänmaallisuudestaan tunnettu oikeistolainen “valkoisen Suomen hovirunoilija”. Runous oli perinteiseen mittaan ja loppusointuihin nojaavaa eikä Koskenniemi koskaan oikein hyväksynyt vapaamittaista, loppusoinnutonta lyriikkaa. Vaikutteet Koskenniemi sai tuolle ajalle tyypillisesti joko Saksasta ja Goethea kääntäen tai antiikin Kreikasta ja Koskenniemi myös Ranskasta. Tunnemme Koskenniemen kansallismielisten sävelten sanoittajana Lippulaulusta Finlandiaan.
Paljon puhuttiin aikanaan Koskenniemen Natsi-Saksan suhteista, joista ehkä näkyvin meriitti oli sodan ajan Saksan kirjailijaliiton varapuheenjohtajuus Weimarin kirjailijapäivillä. Hän selvisi kuitenkin sodan jälkeisestä saksalaismielisten vainosta toisin kuin vaikkapa Viljo Kajava, joka joutui pakenemaan Ruotsiin. Tuossa vaiheessa Koskenniemi kuitenkin ajautui ulos suomalaisten kulttuurivaikuttajien joukosta.
Innovaattorista portinvartijaksi
Omat kokemukseni Koskenniemestä liittyvät kouluaikaan ja hänen ahkeraan tapaan tuottaa runoja myös lasten lausuttavaksi. “Olen unessa useasti, sinun kaduillas koulutie ja enköhän hautahan asti myös koululainen lie”, edusti tuon ajan pelkotiloja ja niiden toteutumista myöhempänä, koko elinkaaren mittaisena oppimistapahtumana, jossa koskaan ei ole valmis.
Myöhemmin Koskenniemen työt tulivat tutuiksi Oulun ja Turun yliopiston tutkijalle ja opettajalle sekä niin Kalevan kuin Turun Sanomien ahkeralle avustajalle. Tätä kautta Koskenniemessä oli jotain yhteistä, sielunveljeyttä, olkoonkin ettei Koskenniemi koskaan tullut niin läheiseksi kuin monet hänen teilaamansa aikalaisensa tai lähteet, joita hän ahkerasti viljeli tuotannossaan. Koskenniemen ja Leinon asema oli niin itsestään selvä, ettei heidän tuotantoonsa ollut syytä kajota sen enempää syventyen kuin Mika Waltarin romaaneihin tai Kalevalaan sen jo lapsena ulkoa lukien.
Esi-eksistentialisti
Koskenniemi oli liki epikurolainen eksistentialisti, jonka “laulut oli suruista tehty”. Vaikka tuotteliaan miehen elämä vastasi liki kymmenen oman aikamme uurastajan työuraa, pessimistinen ja puhdasoppinen lyriikka näytti kumpuavan kaikesta mihin hän ikinä ryhtyikin. Olemassaolon arvoitus ja ihmisenä olemisen ahdistus täyttää Koskenniemen runouden ydinsanomat, samalla kun hän toi maahan vahvan antiikin ja Ranskan kirjallisuuden tuntemuksensa sekä goethelaisen maailmankuvan.
Koskenniemi eli murroskulttuurin taitekohdassa ja pyrki toimimaan tietämättäänkin runoudessaan sellaisen portinvartijan tehtävässä, joita kansakunnalla oli sotien aikaan, ja vielä kauan niiden jälkeen, kuvataiteissa ja koko innovaatiorakenteemme vaikeasti uudistettavassa värien ja lyriikan, säveltaiteen ja tätä kautta koko sosiaalisen ja kulttuurisen taloudellisen rakenteemme uudistamisessa. Tuotteliaan ja lahjakkaan kulttuurivaikuttajan varjo oli pitkä ja monen nuoremman kollegan kohdalla myös synkkä.
Lallin lailla taistellen
Koskenniemeä ei pidä käsitellä yksittäisenä ilmiönä ja ajastaan irrallisena eurooppalaisen perinteen suomalaisena edustajana siinä Suomessa, jonka jäljet ulottuvat syvälle nyt eläkkeelle jäävän suuren ikäluokan kulttuurisissa kokemuksissa. Tuosta ajasta irtautuminen on kansallisen, liki pyhän topeliaanisen tradition ja myyttien siirtoa historiaan, ja siirtymistä seuraavaan suuren kulttuurimurroksen vaiheeseen, jossa omat uudet VAK:n kaltaiset voimat ovat osa kansallisen identiteetin muokkaamista ja muuttamista tuon ajan lehtimies professorista oman aikamme sosiaalisten medioitten tapaan käsitellä ja ohittaa eksistentialistisen filosofian sotien ajan “uuden kulttuurin luojat” ja heidän suomalaiskansallisen tavan ottaa vastaan uutta ja hyväksyä ideat, Lallin lailla vieraita vihaten ja torjuen.
Anu Kantolaa (SK 31.12. 2009) lainaten rasismin idea on väittää, että suomalaisuus on jotakin aina täällä ollutta ja ainutlaatuista. Tämä on Kantolan mukaan ikävä tapa soittaa kuolinkelloja kulttuurille sen muuttuessa suljetuksi, jossa kaikkien pitää elää ja ajatella samalla tavoin eikä mikään saa muuttua. Tässä muutoksen saumakohdassa Koskenniemi joutui ristiaallokkoon, kuten muutkin aikalaisensa, ja se ei voinut olla näkymättä tuotannossa.
Kasallinen tarina, identiteettimme, on voitava kertoa monella tavalla ja hyvin joustavasti. Agraarin yhteiskunnan teollistuessa ja palveluyhteiskunnan muuttuessa sekin seuraavaan vaiheeseen osana jälkiteollista informaatioyhteiskuntaa, jossa laaja koulutuksemme demokratisoi kansakunnan kriittiseksi ja samalla osaksi laajenevaa globaalia sosiaalisten medioittemme uusyhteisöjä. Oman aikamme koskenniemeläisyys olisi ikään kuin “kadotetun pyhän” etsintää Gerges Bartaillen filosofiassa.
Kulttuurivaikuttajan valta
Kykenemme tänään ottamaan avoimesti ja joustavasti vastaan ideat, myös suuret niin uskonnolliset kuin poliittiset liikkeet ja niiden parhaat oivallukset sekä talouden toimivat rakenteet laman taittuessa. Oleellista on, ettei näitä uusia mittavia ideoita, saati niiden pieniä osasia, kyetä hyödyntämään, ellei meillä ole samaan aikaan omaa innovaatiokoneistoa, omaa ideatuotantoa ja sen prosessin oivaltavaa sisästä kansallista avarakatseista uteliaisuutta ja suurpiirteistä suvaitsevaisuutta, joustavaa kulttuuria. Juuri tähän saumakulttuurien törmäykseen lukeutuu Koskenniemen kaltaisten kulttuurivallankäyttäjien sekä mahdollisuus että vaara monikulttuuristen ainesten yhdenmukaistuessa nyt myös Euroopassa ja rasismin lisääntyessä kasvavan muuttoliikkeen myötä.