Miksi perussuomalaiset ärsyttävät niin monia? Onko taustalla aitosuomalainen kateus vai tapa nähdä heissä jotain sellaista, joka paljastaa omaa perussuomalaista elämää? Rikkooko perussuomalaisuus jotain sellaista, joka olisi tutkimisen arvoista? Onko perussuomalaisuus sittenkin paljon enemmän kuin vain populistista liikehdintää Suomessa?
Onko suomalainen, itseensä kääntyvä viha ja raivo, perussuomalainen ilmiö sekin ja näemme tässä liikkeessä, perussuomalaisessa, oman kuvamme? Miksi perussuomalaisten äänestäjät edustavat parhaiten koko väestörakennettamme ja sen sosioekonomista jakaumaa samalla? Kun mediat ovat sitä pilkkaamassa, pilkkavatko ne samalla itseään? Onko perussuomalaisuus puhtaasti mediayhteiskunnan tuote?
Mikä vallan vahtikoiraa vaivaa?
Onko mediamme muuttunut suomalaisesta mediasta joksikin muuksi, muille kuin suomalaisille tarkoitetuksi? Yrittääkö se olla oppimestari, jotain parempaa kuin me muut, me suomalaiset? Kun mediavalta kasvoi, tuliko siitä samalla ylimielinen?
Onko mediatalo ja Pasila Suomen ylimielisin paikka ja ylimielisyyden hybridi? Onko se jatkoa Nokian ylimielisyydelle, jossa ahneus ja ylpeys sai ikävän lopun?
Onko valta aina sokaisemassa ja tekeekö se ihmisestä ylimielisen oli se kirkkovaltaa, ylimysvaltaa, poliittista valtaa, kapitalisimia tai sosialisimia, mediavaltaa? Meneekö valta aina päähän? Onko poliittinen valta, perussuomalainen liike, mediakratian tuote vai uhri?
Miksi media, vallan vaihtikoira, on alkanut haukkua oppositiota? Eikö sen kuulunut olla jo synkkää menneisyyttämme ja Neuvostoliiton aikaista elämäämme? Perussuomalaiset ja Keskusta ovat oppositiossa, eivät vallan kahvassa. Miksi media jahtaa opposition pieinintäkin käytösvirhettä arkielämän käänteissä? Onko se unohtanut tehtävänsä?
Onko median tehtävä vaientaa Suomessa opposition ääni? Onko demokratiamme todella näin syvässä kriisissä? Vai elääkö se vaihetta jossa mallit haetaan Venäjältä ja Kiinasta kuunnellen oppeja, jotka ovat muualta kuin Pohjoismaisesta demokratiasta? Tingitään demokratiasta ja pyritään harvainvaltaan? Eikö siitä ole saatu riittävän paljon huonoja kokemuksia?
Miten historia tuomitsee ja tulkitsee perussuomalaisen liikkeen? Liittääkö se sen lähelle uusmedian ilmiöitä, sosiaalista mediaa, kansalaismediaa, yhteisömediaa ja sähköisen median globaaleja ilmiöitämme kansallisella tasolla tulkiten?
Vai liitetäänkö ilmiö yleiseurooppalaisiin ilmiöihin, populismiin, talouden globaaliin muutokseen ja sen oireiluun Suomessa osana läntisen maailman ja euron, valkoisen miehen kriisiä ja deomokratiasta tinkimistä markkinatalouden hyväksi? Onko kyseessä sittenkin kansan oma kapina, herääminen puolustamaan omia työllä ja tuskalla hankittuja oikeuksia? Niistä tärkeimpiä ovat demokratia ja sananvapaus, parlamentarismi.
Perussuomalaisuuden salarakkaat
Toimittaja Olli Kivinen on Helsingin Sanomien toimittajista tyypillisin perussuomalaiseen ilmiöön sydämistynyt, liikkeen salarakas kirjoittaja oman hybridinsä sisällä.
Paikallisessa mediassa, Forssan Lehden kolumnisteista savolaisin, on niin ikään pyhää vihaansa ruoskiva juuri perussuomalaisista kirjoittaessaan. Edes työväentalon tapa pysyä hengissä ei saa aikaan hänessä sellaista kuvitteellisen Simo Puupposen kielestä syntyvää pakinaa kuin perussuomalaiset.
Aapeli oli sentään tavallisen kansan elämää nöyrästi kuvannut vasemmistolehden toimittajakolumnisti ja pienen ihmisen myötäeläjä. Kaukana pullistelevasta vallankäyttäjästä, edes kuvitteellisesta hörhöstä, narrina narrien joukossa. Hän haki kirjoissaan myös maailman suurinta narria opettajan hahmossa, siunatusti hullujen joukosta. Vastaavaa kirjoittajaa, oman aikansa ymmärtäjää, Suomesta on vaikea tänään löytää.
Onomatopoeettinen ilmiö
Perussuomalaiset ovat suomalaisen median onomatopoeettisin lähde sitten Veikko Vennamon ja hänen nostattamansa kansanliikkeen jälkeen. Vennamon kieli tavoitti kansan siinä missä Soinin julistus. Vennamon puheen nuotissa oli poeettinen lento.
Kun lapsena lausuin runoja Vennamon mukana kulkien, maalaisliiton tupailloissa Savossa, puheiden aksentti jäi mieleen ja Vennamon sutkaukset syntyivät onomapoeettisena lauluna, valmistelematta. Hän nautti silminnähden niiden tuottamisesta ja kansa seurasi kuulemaansa liki hurmoksessa.
Joku talonpojista alkoi käyttäytyä aggressiivisesti, kiipesi talon katolle ja alkoi mylviä juovuksissa. Toimittaja Tikkaa lainaten, tuohon aikaan meillä oli vain kaksi poliitikkoa, Kekkonen ja Vennamo. Köyhällä maalla ei ollut enempään varaa. Nyt olisi.
Köyhän ihmisen siivellä
Mikä tässä karjalaisten siirtolaisten ja köyhien talonpoikien, korpikommunistien, liikkeessä sai aikaan niin suuren raivon, etenkin vasemmalle kallellaan olevissa toimittajissa 1960-luvulla, ja uudelleen tänään sen versoista puhjenneessa jytkyssä? Molemmathan syntyivät lopulta mediailmiöinä, siunatusti hullujen aikaansaannoksena Aapelia siteeraten.
Edellinen 1960-luvun ja televisioajan alun aikakauden tuotteena ja nykyinen jytky internetin iskiessä ihmisten tajuntaan ja tiedon levitykseen. Mikä siunatussa hulluudessa meni silloin Suomessa vikaan? Mikä muuttaa siunatun hulluuden siunaamattomaksi?
Juurettomien hätähuuto
Omia juuriaanko nämä vihapuheen käyttäjät niin raivokkaasti kaipasivat ja raivosivat, surutyötään samaan aikaan tehden? Maalaisliitossa puolueen hajaannus ei sekään selittänyt laestadiolaisen Suomen raivoa Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa. Kommunisti kun sai olla mutta ei nyt sentään vennamolainen.
Kuinka kaukana tällainen oman sinautun hulluuden ylittävä ilkeily, pahansuopuus, on totalitarismin synnystä ja siemenestä sikiävää? Onko se samaa kuin kiusaaminen ja sadismi työpaikoilla ja kouluissa? Onko se samaa kuin alkava terrori ja koulusurmat, mutta peilistä katsottuna? Voidaanko yksittäisiä ilmiöitä liittää yhteiskunnallisiin ilmiöihin? Esiintyvätkä ne vain vahingossa, sattumalta, samassa ajassa? Onko totuuden puhuja aina vahingoksi yhteisölleen? Onko totuus löydettävä aina jälkikäteen suurten jälkiomaksujien joukossa? Onko media aina historian kirjoittaja, jälkiomaksuja? Onko näin myös silloin, kun rinalla kulkee reaaliaikainen media, sosiaalinen media ja sen totuudenpuhujat? Onko demokratiamme reaaliaikaisen elämän jälkinäytöstä ja mediamme sen taustoittaja?
Jäätelön syönti selittää ja korreloi hukkumisonnettomuuksien kanssa. Jäätelön syöjät ovat usein lapsia mutta myös aikuisia. Jäätelön syöjät eivät ole taipuvaisempia hukkumaan ja osaavat uida siinä missä muutkin kansalaiset. Jäätelön syönnin vähentäminen ei vähennä hukkumisonnettomuuksia.
Sen sijaan jäätelöä syödään enemmän kesällä ja helteiden aikaan, jolloin myös uiminen lisääntyy. Näin lämpötila selittää hukkumiskuolemia, ei toki jäätelön syönti. Se vain sattuu kasvamaan samaan aikaan ja on yhteydessä lämpötilaan.
Tutkivan journalismin tuloksia
Liittyykö perussuomalaisuuteen muita sellaisia ilmiöitä, jotka esiintyvät sen kanssa samaan aikaan, mutta eivät liity suoraan siihen kuten selitämme, media selittää ja taustoittaa demokratiaa. Kiusaa oppositiossa olevaa uutta puoluetta.
Medialla on tapana tuottaa tutkimusta, jossa mukana on vain kaksi muuttujaa, jäätelön syönti ja hukkumisonnettomuudet. Niiden taulukointi keskenään lisää vain harhojamme ja saamme lukea sellaisia tuloksia kuin tahdomme, media meille jakaa.
Media ei kanna vastuuta hukkumisonnettomuuksista. Se vain tiedottaa niistä. Ei myöskään oppositio parlamentarsimissa.
Hukkumisonnettomuuksien estäminen kuuluu hallitukselle, vallassa oleville puolueille. Niitä median on haukuttava, ei oppositiota. Vielä vähemän etsittävä syitä ja seppiä siihen, miksi oppositio olisi vaihdettava hallitukselle mieluisaksi, mediaa palvelevaksi, pelkääväksi.
Sama media, samat poliitikot
Toki kansanliikkeen taustalla oli 1960-luvulla myös murroskulttuurin käänteitä ja yhdyskuntarakenteiden muutoksia sekä saranavaiheita. Aikoja, jolloin “vanhoista puolueista” tuli oikeasti vanhoja ajamaan asiaa, joka ajautui pakkomuuttajan näkökulmasta väärille uomille.
Kun kaikki oli menetetty toistamiseen sodan jälkeen, katkeruus nousi pintaan. Poltetut kylät oli rakennettu, pellot raivattu kylminä tiloina suolle, ja nyt ne oli jätettävä lopullisesti. Naulatut laudat ikkunoiden paikalla ja pellot paketoituina oli kuva tuon ajan katkeruudesta. Joku uskoi sydämessään vielä palaavansakin.
Nyt nuo ajat palaavat eläikäisen kansaosan mieliin, nostalgisesti suurten ikäluokkien ikääntyessä. Mukana ovat tutut samat poliitikot ja toimittajat. Tauti on vanhetessaan nuorentunut. Sitä voi seurata sivusta mutta sen keskiöön ei pidä mennä. Ei silloin eikä nyt.
Katkeruuden nostalgiaa
Tänään tätä katkerutta jakavat kaupungistumisen ja lähiöelämän kaupunkilaistumisen rinnalla uusi globaali eurooppalaistumisen aalto ja sen tuoma epävarmuus. Nokian osake on myytävä sekin kahden euron hinnalla, kun sen olisi voinut myydä aikanaan 65 eurolla. Tuokin virhe on koettu ennekin. Jokaisen lamakauden yhteydessä. Samoin perussuomalaisten tapa säätiöittää varansa ja hankkia niiden vartioiksi luotetut miehet. Vennamolla se oli perhe.
Nyt tämä perhe on kasvanut ja juurtunut osaksi kansallista parlamentarismiamme. Sen hyväksyminen olisi medioiltamme nyt jo jälkiviisautta. Printtimedian on hyvä tulla toimeen lukijoittensa kanssa.
Mummon markoiksi muuttaen Nokian osakkeen romahdus huimaa eikä sitä kannata enää laskea. Ei auttanut lasten kasvattaminen insinööreiksi, on sekin väärää matematiikkaa. Taas on lähdettävä mieron tielle, Kiinaan, on sentään edistystä Ruotsiin muuton rinnalla.
Mikä meni vikaan? Ketä äänestät? Miksi tukea Kreikkaa kun konkurssi tulee Yhdysvalloista? Miksi palomuuria ei rakenneta sinne?
Siitä tulisi liian suuri urakka. Kreikka oli sopivan kokoinen. Euroopan yhdentyminen vaatii uhrinsa ja sadut, joita tuhannen ja yhden yön tarinat ovat täynnä.
Kun aiemmin Wall Street aivasti, Eurooppa vilustui. Kun tänään Kreikka aivastaa, Yhdysvalloissa vavistaan. Palomuuri estää Yhdysvaltain metropolien kuihtumisen ja vararikot. Uskokoon ken tahtoo.
Yhdysvalloissa joka toinen sen metropoleista on velkasaneerauksessa. Se on jotain paljon pahempaa kuin yhden pankkipahan konkurssi pari vuotta sitten laman syyn selittäjänä.
Kuka siunatusti hullu näitä selityksiä tekee medioillemme? Kuka hullu niihin uskoo? Hullu saa olla siunatusti mutta ei nyt sentään pähkähullu suomalaisen poliitikon tapaan. Nobelisti Paul Krugman nauraa näille hulluille. Suomen Kuvalehdessä Björn Wahlroos pitää nobelistia hörhönä. Kumpaa uskoa?
Populistinen vastuu
Toimittaja Olli Kivinen kertoo lehdessään (HS 24.4) kuinka suomalaiset ovat järkeviä. Täällä hyväksytään EU -jäsenyys nurisematta ja toisaalla myös euro, sen liitännäiset, monet valuviat ja eurooppalaisen kulttuurin erot, köyhien apu välimereiseen maailmaan.
Tosin siitä vihoitellen ja mieltä osoittaen, mutta hyväksyen kuitenkin. Se kertoo viisaudesta. Paitsi tietysti perussuomalaisten kohdalla. Osoittavatko he kuinka kuninkaalla ei ole vaatteita lainkaan? Mitä asialle voisi oppositiosta käsin? Hyväksyä jäätelön syönti osana hukkumistapahtumia, lihomista, ylipainoa kellukkeena?
Vieraannuttaako eurooppalaisuus päättäjiä suomalaisuudesta, onomatopoeettisesta kielestämme ja kulttuurista? Onko päättäjän, poliitikon, itsetunto poikkeuksellisen kehno? Toiko perussuomalainen liike siihen vanhasta sisäisestä korruptiosta vieraita piirteitä, rikkoiko Lapissa laestadiolaisen vallankäytön välineen, auktoriteetin ja hierarkian?
Ovatko virolaiset oikeassa?
Onko tässä jotain samaa kuin Sofi Oksasen kirjassa? Onko totuuden puhuja kipeä medialle, jonka kuului olla sen puhuja? Ei vain vallan myötäilijä veroeurojen käyttäjänä ja viihteen tuottajana.
Sama henkilö voi olla sekä ylen pääjohtaja että poliittisen liikkeen puoluesihteeri, epäonnistua kummassakin. Onko tämä mahdollista muualla kuin Suomessa? Yhteisillä veroeuroilla? Näinkö harvoissa käsissä ovat maan henkiset pääomat? Sama henkilö ja puolue johtaa suurinta mediaa ja puoluetta.
Miksi Putin ei ole samalla oman Pravdansa pääjohtaja? Miksi hän ei ota oppia läntisestä naapuristaan? Miksi hän ei pilkkaa meitä?
Vesinäytteitä Venäjältä hakenut suomalainen tutkija on liki kesitysleiristä palannut ja hengissä Siperiasta selvinnyt seuraava kansanedustajamme.
Hakeeko media aiheita, jotka peittävät todelliset asiat olemattomaan sisältöönsä hakkaraisista uutisoidessaan? Takavuosina pilkan kohteeena oli pienviljelijä Eino Poutiainen ja hänen puhevikansa.
Kun se oli r-kirjaimen sijasta d, se oli dramaattinen oireyhtymä ja syndrooma, jota koko maakunta häpesi. Se leimasi koko kansanliikeen. Antoi sille kasvot yhdessä tuon ajan yleisimmän kulkuvälineen mopedin kanssa. Puoluesihteeri Poutiainen kiersi sillä Pohjois-Karjalaa.
Juurien paradigmainen ikävä ja häpeä
Kaupungistuminen otti siinä niskalenkkiä maaseudusta ja sen moukista. Siitä oli hyvä alkaa jytkyn jälkeenkin, olkoonkin että perussuomalaisten edustajista ongelmallisimmat ovat nyt väitelleitä, akateemisia ihmisiä oppositiossa. Missä ovat muiden puolueiden lahjakkaat poliittiset johtajat?
Vai onko kyseessä fiktiivinen harha? Joka vuosi syntyy sentään 70 000 lahjakasta lasta josta valita. Miksi silloin olisi valittava uudelleen Paavo Väyrynen tai Mauri Pekkarinen? Onko median siedettävä vielä myös Paavo Väyrystä pääministerinä?
Väyrysen edellisen puheenjohtajuuden jälkeen maahan on syntynyt sentään liki kaksi miljoonaa lahjakasta koulutettua lasta, joista keskustaa äänestää 20 %.
Eikö todellakaan heistä löydy yhtään uskottavaa puheenjohtajaa? Liki neljännesmiljoona nuorta lahjakasta keskustalaista on jäänyt jostakin syystä ulos vallan kammareista.
Miksi näin on käynyt alkiolaiseksi kansanliikkeeksi itseään markkinoivalle poliittiselle puolueelle? Onko perussuomalaiset ainut aito kansanliike tänään? Oliko Väyrysen tapa jalkauttaa itsensä herätys muille Helsingin herroille?
Oliko Väyrysen valitsematta jättäminen eduskuntaan lahja suomalaiselle, nyt kasvojaan pesevälle kenttäväen ruohojuuritason politiikalle? Olisiko puheet etelän medioista sittenkin pääsyy kaikkeen tapahtuneeseen?
Oliko perussuomalainen liike isku elitismin ja Helsingin hyväveli -verkoston näpeille? Elettiinkö uuelleen vuotta 1970? Ovatko sen eläjät nyt 65 vuotiatiaita? Syntyikö heitä samana vuonna 120 000?
Aito vastuunkantaja
Hallituksen toimissa on samaa järkkymätöntä vastuunkantoa kuin sotavuosinamme, kirjoittaa toimittaja Kivinen, jolle sodan vuodet ovat vastuunkannon vuosia, oli tulos tuolloin mikä tahansa ja kumppanina Saksan armeija, siis natsi-Saksa.
Median populistisessa kielessä ei välitetä siitä, miten sotaan jouduttiin ja kenen kanssa. Puhutaan vain “vastuusta”. Niin tänäänkin, kun hallitus kertoo ajautumisesta kriisiin ja sen rahoituksesta Kreikassa, Portugalissa, Irlannissa, Espanjassa jne. Jonkun on kannettava vastuu.
Mistä? Vastuuttomuudestako? Miksi palomuuria ei rakenneta silloin Yhdysvaltain talouden pelastamiseksi ja metropolien vararikkojen korjaamiseksi? Sehän leviää meille siinä missä Lehman Brothers pankin pieni onnettomuus. Mitä hallitus ajattelee tästä palomuurista? Oliko Nokia uhraus siihen palomuuriin?
Microsoftilta haettu johtaja on pilkkomassa kohta kansallista varallisuuttamme. Entisenä pääjohtajana Ollilla ymmärsi virheet, mutta ei niihin halunnut enää puuttua, kertoi analyytikko medioissamme. Microsoftilta haettu uusi johtaja haukkui ensitöikseen Nokian tuotteet ja sai aikaan paniikin, kertoi toinen analyytikko kauhistellen. Tähän on helppo yhtyä.
Kuka vastaa Nokiasta?
Kuka kantaa vastuun Nokiasta? Entä Nokian osakkeen omistajista ja työpaikoista? Onko vastuunkanto populistisista käsitteistä yleisin? Perustellaanko sillä vanhemmuus, johtajuus, hierarkiat, kohtuuttomat tuloerot, ihmisarvon loukkaukset, sodat, poliittinen retoriikka, autoritaarinen elämä jne. Onko tämä käsite kärsinyt suurimman inflaation juuri omana aikanamme? Onko se vitsiksi tarkoitettua ironiaa?
Miten voi kantaa vastuuta, jos vastuun kantaja ei kerro, mistä vastuuta kannetaan ja kenen ohjauksessa, millaisin välinein ja mihin sillä pyritään? Palomuuri käsitteenä on kovin abstrakti silloin, kun Nokian osake vajoaa kahteen euroon. Niin paljon olemme tuohon yhtiöön panostaneet vuosikymmenet.
Surullinen suomalainen
Analyytikko, brittiläinen toimittaja kertoo, kuinka suomalaiset suhtautuvat Salossa kaaokseen yllättävän rauhallisesti. Ovat oikeastaan vain murheellisia. Jos valinta on tehtävä Paavo Väyrysen ja Mauri Pekkarisen välillä, mitä siinä muutakaan oikein voi? Toinen vaihtoehto on äänestää yleisradion entistä pääjohtajaa tai ehkä kokoomuksen Kataista? Palomuurin rakentajaa.
Se että suomalaiset hyväksyvät EU:n ja euron, jonkun tutkimuksen mukaan, on reaalipolitiikkaa. Kun vaihtoehtoja ei ole, hyväksytään myös kehnoja näköaloja.
Kongnitiivinen dissonanssi
Niinpä, kun tutkimuksissa kysyimme suomalaisilta maaseudulla asuvilta, mitä mieltä he ovat palveluistaan ja elämästään yleensä, kaikkien myönteisimmät vastaukset saimme syrjäisimmiltä kyliltä. Mitä etäämpänä naapurista, mitä kehnommat palvelut ja mitä hankalamman pitkospuutien päässä vastaaja asui, sitä tyytyväisempi hän oli elämäänsä.
Tähänkö olisi pyrittävä? Luotettava tähän vastaukseen? Rakennettava palomuureja Euroopan ja Yhdysvaltain suojaksi? Mutta eikö tätä tehty koko se aika, jolloin puolustimme ruotsalaista suurvalta-aikaa? Puhuttiinko silloinkin vastuunkannosta? Varmasti ja kunikaan edessä läänityksiä hakien.
Vastaavasti maaseudulla tyytymättömyys kasvoi palvelujen parantuessa ja etenkin koulutuksen kohotessa. Etelässä ja taajamien läheisyydessä asuminen oli hankalaa, palvelut kehnoja, naapurikin kiusasi läheisyydellään ja tyytyväisyys lisääntyi syrjäisyyden myötä.
Ihmisen tyytymättömyys kasvaa, kun hänellä on varaa olla tyytymätön. Ja päinvastoin. Kun mediayhteiskunnan vaihtoehdot vähenevät, köyhyys ja kehno koulutustaso lisäävät tyytyväisyyttä. Neuvostoliitossa äänestäjät, 110 %, kävivät uurnilla ja kaikki olivat tyytyväisiä. Vai olivatko todellakin?
Ihmisen tyytyväisyys kasvaa, kun tietoa paremmasta ei ole, naapurikateus ei ole ruokkimassa positiivista kilpailua eikä pitkospuiden päähän ole mahdollista saada kaikkea sitä hyvää, jonka lähipalvelut yrittäjän tuomana tai julkisin varoin yhdessä ylläpitäen vaurailla sydänmailla mahdollistavat.
Olemme Euroopan syrjäisimmän maan kansalaisina odotetusti tyytyväisimpiä kohtaloomme. Muuta vaihtoehtoa kun ei ole. On siis pakko muuttaa asennetta ja arvojaan, elettävä näillä eväillä, pelattava korteilla jotka ovat kädessä.
Syrjäisin kunta haluaa pysyäkin itsenäisenä. Köyhyys kun ruokkii juuri köyhyyttä, vähäosaisuutta, syrjäytymistä. Sen poistaminen vaatii hallitukselta jämäkkyyttä. Kun linja on valittu, siitä ei saa lipsua. Toki sitä saa korjata ja parantaa koko ajan. Nyt siihen on sopiva aika.
Tasapainon tavoittelua
Kun ihminen ei voi kateuttaan kylvää lähiympäristöön tai parantaa sen kalvavaa omaa ihmiskuvaansa, itsensä hyväksymistä kouluttamalla itseään, ponnistelematta eteenpäin, hän muuttaa asennettaan ja arvomaailmaansa.
Yksi keino on heittää opiskelu muille, jolloin normisto muuttuu moraaliksi, alkaa rappio, ympäristö slummiutuu, työn teon kulttuuri muuttuu. Elämä opettaa, hyvä veli verkosto auttaa, onnella laivatkin seilaavat, tyhmät työtä tekevät ja herra se on lopulta herrallakin.
Näin käy syrjäkylien etäisimmän pitkospuutien päässä. Ilmiötä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi ja balanssin, tasapainon, tavoitteluksi omien unelmien ja tavoitteiden sekä todellisen mahdollisuuksien välillä saavuttaa ne omin tai yhteisin voimin.
Jos näitä tavoitteita ei voi saavuttaa, helpoin keino on muuttaa asenteita ja arvoja. Toinen keino on kiusata kateuden kohdetta ja vaikeuttaa hänen elämää. Yksin vanheten, pitkospuun pään viimeisenä eläjänä, sellainen ei kuitenkaan toimi.
Rauha ja koskematon luonto
Pitkospuiden päässä on rauhaa, puhdasta ilmaa ja koskematonta luontoa, naapuri ei ole kiusaamassa äänillään ja puuhastelullaan, kertoi kylätutkimuksemme tulos.
Ihminen on erityisen onnellinen yksin eläessään ja mahdollisimman kaukana palveluista, koulusta, kaupasta, vahainkodista. Aleksis Kivi kuvasi onnistuneesti Jukolan veljesten onnelaa, unelmaa, joutenoloa.
Onomatopoeettisesti pulputtava pulu on muuttunut riekon riekkumiseksi, huuhkajan huhuiluksi, kuikan ja korpin kuolemaa enteileväksi ääntelyksi. Takavuosina huuhkajaa hävitettiin sen suuren koon ja kasvokiehkuroiden, ääntelyn, tuodessa mieleen tuonelan portit.
Keino ei auttanut, mutta vastuunkantoa sekin silloin osoitti ja johti vähäin erin rakenteelliseen korruptioon, omassa ajassamme poliittisiin virkoihin vastuunkannossa. Jakamalla optioita olet turvassa. Osa saa optionsa kultaisena kädenpuristuksena. Raha hoitaa markkinatalouden materaalisessa maailmassa kaiken taikauskoisella tavalla ja joku sairastuu tähän tautiin, haluaa lisää lääkettä.
Taikauskoista politikoitia
Pienessä maassa verkostot olivat pieniä jakaa etuuksia, uskotella kansalle taikauskoisia tarinoita. Jostakin syystä Ben Zyskowicz ei niihin uskonut. Taikauskoiset menot, epäuskottavat, eivät kuuluneet juutalaiseen kulttuuriin.
Taikausko ja hyvä veli järjestelmät, mytologia, ovat historiallisesti samaa tuotetta, Ku Klux Klan jopa onomatopoeettinen ilmiö matkiessaan kiväärin latausääniä. Liki kaikissa korruptoiduissa järjestelmissä mukana on juuri mytologinen historiallinen taustansa, jossa mukana on vahva vastuunkanto jostakin, yleensä synkän mielen tuotteesta, pelosta ja sen ruokkimisesta.
Keskiajalla syntyi ammattikuntien kiltoja. Ne vastasivat oman aikamme puolueita, hyväveli verkostoja, myyttisiä tapakulttuureja. Vapaamuurarit on yksi esimerkki tuon ajan tuotteista.
Mitä vennamolaisuus rikkoi laestadiolaisessa yhteisössä Lapissa tai Pohjois-Pohjanmaalla sellaista, jota kommunismi ei ollut jo rikkonut? Toiko se karjalasille jotain sellaista, jota heillä ei aiemmin ollut käytettävissä siirtolaisina? Toivon paremmasta elämästä?
Ketulle happamia pihlajanmarjoja
Kun eurolle ja euroviisuille ei voi mitään, kun kukaan ei meistä piittaa, on muutettava asennetta ilmiölle myönteisemmäksi. Siinä auttaa ironia, satiiri ja sarkasmi.
Kun mukana ovat omat mediat, pienen kansakunnan eläjän on helpompi muuttaa myös arvojaan ja kiukutella hyväksyen kuitenkin tosiasiat, mediamaailman viesti, vaihtoehdoton mediakratian tuote.
Aiemmin protestissa auttoi vennamolainen kansanliike, nyt vielä suuremmassa ahdingossa perussuomalaiset. Kun suuret luvut, velat ja niiden takaukset, markkinatalouden eurooppalaisessa romahduksessa ovat käsittämättömiä, kieli muuttuu sekin käsittämättömäksi. Käytettäköön siis populistista käsitettä ”aidosta” vastuunkannosta.
Fatalismiin ja pragmatismiin taipuvainen kansakunta hyväksyy onomatopoeettisen ääntelynsä vieraaksi ja alkaa opiskella kieliä, joita edustaa saksan ja ranskan ohelle myös venäjä ja kiina. Latinomaat tulevat vasta näiden jälkeen ja englanti nyt on jo toinen kotimainen ruotsin rinnalla. Euromaiden velat koskevat valtioita, joiden kielikin on suomalaisille vieras opittavaksi.
Kieleen sidottu ymmärrys
Kreikkaa voi viestittää kännykässä käyttäen vain konsonantteja. Onomatopoeettisesti vokaalejaan viljelevä suomalainen oli täysin eksyksissä tässä uudessa maailmankolkassa. Turistina siellä voi liikkua mutta ei toki tehdä uskottavaa onomatopoeettista talouttamme.
Kiina on onomatopoeettinen kieli. Se suunta on nyt oikea. Enso on yritys, joka osaa Suomessa parhaiten globaalit markkinat jo vuosisadan takaa. Nokia tuli ja meni mutta Enso on ja säilyy. Se ei hurahda ylimielisyyden hybridiin. Vai joko se ehti tehdä niin Etelä-Amerikassa?
Onomatopoeettista kieltä innovaatioissaan hetken vaalinut Nokia katosi samalla eikä tuohon lyhyen menestyksen aikaan voida enää palata. Olemme tiellä, jossa oman kansakuntamme hankkima varallisuus ja hyvinvointi ovat vakavasti uhattuna. Seikkailemme aivan väärällä kielialueella ja taloutemme pito ei ymmärrä sitä lainkaan. Se on mahdotonta vaikka tahtoisimmekin.
Mitä vähemmän ymmärrät, sitä myönteisempi olet ja seurailet madiamaailman menoa, mediakratian tarjoamaa humpuukia.
Hallitus vastaa tänään epäluottamuslauseeseen, jonka sisältö on kokonaan toinen kuin koskaan aiemmin maamme historiassa. Se liittyy globaalin talouden aiheuttamaan kriisiin, sen arvoille asettamaan muutokseen, oikeuteen onomatopoeettiseen kieleen, pitkospuiden viimeisten talouksien elämänmuotoon Euroopassa. Hyväksyen samalla sen kuinka meillä on paljon vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.
Konservatiivinen media
Konservatiiviseksi äityneen printtimedian toimittajan tehtävänä on pyrki käyttämään ironiaa, satiiria ja sarkasmia oman aikamme narrina esiintyen ja myyden printtimediaansa eläkeläisille. Kun kilpailijaksi ilmaantuu nettimaailman kirjoittajat, näitä on seurattava ja korjattava virheet, joita oman kirjoituksen kohdalla oikovat toimituksen oikolukijat.
Näiden tehtävä on huolehtia siitä, että jutun voi lukea kuka tahansa. Vaikeat käsitteet katoavat ja juttu lyhenee, tilaa jää ilmoituksille ja mainoksille. Yliöjutut on takoitettu nekin vanhusten luettaviksi, konservatiiviselle lukijalle. Kieli on vanhan ihmisen kieltä.
Jos sammakoita syntyy, vanhuksen luettavaksi, niitä ei päästetä lehtiin. Jos päästetään, niitä ei pyydetä anteeksi muuten kuin toverituomioistuimessa, Julkisen Sanan Neuvostossa. Siellä käynti on kuin piipahtaminen pitkospuiden päässä ja meriitti sinänsä.
Se kertoo rohkeudesta, jossa on uskallettu kirjoittaa ruskeista takeista ja hihamerkeistä, vastuunkannosta. Se on kannanotto, jossa köyhä kansa on muutakin kuin populismin uhri ja tyhmää vaalikarjaa Ranskassa, Saksassa ja Välimeren rannoilla eläen. Kriisi siellä on vasta alkamassa Espanjan kohdalla. Heillä on kuitenkin vaihtoehtoja enemmän kuin kreikkalaisilla. Ilman sitä maa ei olisi menestynyt maailmalla ja menestyy jatkossakin. Heille euro ei tule olemaan ongelma.
Kun joka toinen nuori on työtön ja tätä menoa on jatkunut vuosikymmenen, syntyy syrjäytyneitten valtaisa euroalueen joutilas joukko elätettäväksi. Mikään palomuuri ei sellaiselta kehitykseltä ja taloudenpidolta pelasta. Se on hoidettava muilla keinoilla.
Suomessa voi seurata samaan aikaan kateudesta tehtyjä tutkimuksia, joissa väsymys, alkoholi ja oma tunarointi on suurin syy ilmiön yleistymiselle, ei niinkään naapurin huimat suoritukset syrjäisen maan kolkassa, jossa perussuomalaisia äänestettiin kun muutakaan mahdollisuutta ei enää ollut, eivätkä syksyn kuntavaalitkaan kovin hyvää uutta ole lupaamassa.
Kolmannen tien syndrooma
Kun konfliktissa balanssia ei saavuteta, haetaan kolmatta vaihtoehtoa. Liitettäköön kunnat toisiinsa säilyttäen kuitenkin ikivanhat kuntarajat. Optimaalinen malli olisi edellyttänyt kokonaan muuta. Miksi rajan olisi oltava optimaalinen? Vähempikin riittää. Se on sitä vastuunkatoa.
Jos kansakunta on kuitenkin edelleen euroalueen kärkeen kurkottava, kolmella tähdellä luottoluokitettu, miksi sellaista ei sitten pidettäisi ihan kohtuullisena tuloksena?
Suomalaista omanarvontuntoa nostaa tieto siitä, miten muilla menee vielä huonommin. Hollanti on hallituksensa taas kaatanut ja ranskalaiset eivät oikein tiedä, ketä äänestävät nyt, kun äärilaidat ovat poissa toiselta kierrokselta.
Taistelu Euroopasta
Le Pennin äänestäjät kokevat Sarkozyn rikkaiden presidentiksi, mutta ovat vaa’ankielenä kun vihreät ja vasemmisto ovat tukemassa Hollanden valintaa. Oletetaan Suomessa, jossa vihreät ovat vasemmalla. Ranskassa vasemmistolla ymmärretään vallan muuta kuin Suomessa. Samoin vihreillä.
Meillä nämä käsitteet ovat nyt epäselviä ja äänestäjä ei voi tietää ketä äänestää ja miksi. Se kertoo eniten perussuomalaisen liikkeen synnystä. Nyt vaikuttaa siltä että juuri he ovat hallitusvastuussa. He vastaavat, koska eivät tulleet vastuunkantajiksi hinnalla millä hyvänsä.
Taistelu Ranskasta on alkanut, julisti Le Penn ja muistutti hänkin sotavuosista, vastuunkannosta ja Normandian maihinnoususta, Charles De Gaullen puheesta. Kun Euroopassa taannutaan, se tapahtuu aina pysähtyen sotavuosiin. Ei niinkään kolonialismin aikaiseen ihmeeseen ja sen syitä ihastellen (HS 24.4). Kirjoitin kirjassani Arctic Babylon, mitä taantuma tarkoittaa.
Kirjan löytää sivuiltani jo useampi sata lukijaa joka päivä. Kun kirja tuli painosta vain muuta lukija kuukaudessa. Printtimediassa kirja käyttäytyy sähköisenä tuoteena toisin kuin takavuosina. Se ei venhene kuukaudessa eikä muutu bulkiksi joulusesongin jälkeen.
Kun menossa on taistelu Euroopasta, molemmat kilpailijat Ranskassa joutuvat olemaan eurokriittisiä, pyllistämään Euroopalle ja Saksan jatkuvat näkemykset säästöjen tarpeesta ovat kritiikin kohteena. Railo Saksan suuntaan kasvaa taas kerran. Samaan aikaan Hollannin vaivalla koottu hallitus hajosi ja Suomessa hallitus saa vastattavakseen tänään opposition yhteisen epäluottamuslauseen.
Toki se siitä selviää, mutta Sarkozyn kyky selvitä toiselle presidenttikaudelle vaatisi jo hurjia myönnytyksiä Le Penin köyhimmille äänestäjille. Näin Suomen hallitus ottaa kantaa suoraan Euroopan ydinkysymykseen ja Ranskan vaalien aikana. Aika ei voisi olla kehnompi. Olettaen, että Suomi olisi aidosti osa Eurooppaa. Näin ei kuitenaan ole.
Viulunsoittaja katolla
Olemme pitkospuut ei mihinkään. Hallitus kertoo kuinka meillä ei ole vaihtoehtoja. Se on meidän vahvuutemme Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Venäjällä jopa Afrikassa. Onomatopoeettisen kielen oppineet, samoilla levaysasteilla usein asuvat uskovat, ettei heillä ole muuta mahdollisuutta, ovat kielensä vankeja ja ajatukset kulkevat samaa rataa. Symbolirakenne, ikonit ja indeksit ovat yhteisiä.
Eurooppa on jakautumassa yhä selvemmin pohjoiseen ja etelään, rikkaisiin ja köyhiin, pitkospuut kulkevat yhä lähempänä Pariisin allasta ja niiden päässä on jatkossa entistä rauhattomampaa.
Kognitiivisen dissonanssin teorian toteutus, balanssin tavoittelu, on yhä vaikeampaa ja ranskalaisten tyytymättömyys kertoo, kuinka heillä on siihen varaa, toisin kuin alusmaassa aina eläneillä suomalaisilla.
Näin teoria ajopuusta on kuvaus maasta, jossa tyydytään siihen mihin muu maailma on ohjailemassa ja muutetaan omia arvoja ja asenteita, eletään ilma omaa poliittista arvomaailmaa, onomatopoeettista kieltämme, myydään Nokian osakkeet sovinnolla salkustamme. Se ei ole mielestämme opportunismia vaan viisautta, vastuunkantoa.
Innovaatiojärjestelmä surkastui
Valtion tuottavuusohjelmien ja karsintojen seurauksena vuodesta 2000 alkaen valtion leipää syövien ihmisten määrä tuloksen tekijöinä on vähentynyt noin 40 000 ihmisellä. Tämä on koskenut etenkin yliopistoja ja tutkimuslaitoksiamme.
Siellä on vähiten poliittisiin rakenteisiin sidottuja virkoja, rakenteellista korruptiota. Se ei kyennyt pitämään puoliaan, toisin kuin poliittiset virat pääkaupukiseudulla, Brysselissä ja maakunnissamme.
Yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat suomalaisen älymystön sekä innovaatiojärjestelmän ydin. Ne tuottavat uudet insinöörit Nokialle ja kaiken sen tutkimuksen, jolla Nokian kaltainen ilmiö oli aikanaan mahdollinen.
Teimme päätöksen keskittää aikanaan näiden instituutioiden koulutusta ja tutkimusohjelmia painottaen välineellisiä tieteitä ja niiden sovelluksia. Otimme käyttöön innovaatiopolitiikan ja tätä aiemmin hajasijoitetun yliopiston.
Se että maatalous menetti samaan aikaan 40 000 talonpoikaa, johti maatilojen pinta-alojen kasvuun ja teolliseen maatalouteen. Ei siis vihreitten markkinoimaan luomuun ja mummon kanaloihin, ei sinne päinkään.
Olemme edelleen elintarvikkeittemme kohdalla liki omavaraisia ja puhdas suomalainen ruoka löytyy markettien hyllyiltä niin halutessamme. Vihreitten saavutus on kaksi uutta ydinvoimalaa ja luonnonvarojen tehokäyttö sen kaikissa muodoissaan. Sitä kutsutaan kompromissiksi ja vastuunkannoksi. Vastuuta kannetaan kun vahinko on jo tapahtunut, pilannut vedet läpi koko Lapin Kolia myöten.
Ryöstöviljelyn vaara
Vastaavaa, maataloudessa koettua, kehitystä ei voinut odottaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteydessä. Tehtäviä ei voi siellä yhdistää vaikka väitöskirjoja voisikin suorittaa useammassa tiedekunnassa. Ryöstöviljely ihmisen kohdalla on eri asia kuin peltojen, luonnonvarojen. Kaikki eivät siihen suostu tai kykene.
Voimat loppuvat. Jotain on jätettävä tekemättä joko hallinnossa, tutkimuksessa, opetuksessa, rahojen hankinnassa tai kaikessa näissä tasapainoillen uudella tavalla. Fasiliteetin katoaminen vie kuitenkin siltä lopulta merkityksen. Kaikkea ei voi tehdä kotonaan keskiaikaiseen tapaan sinne laboratorionsa ja kirjaston, mediatalon rakentaen.
Kun virat ja laboratoriot katosivat, hävisivät myös Nokian kaltaisten yritysten mahdollisuudet hankkia työvoimaa ja käytännössä verovaroin hankitulla tiedolla teknologiakyliä, tiedepuistoja käyttäen.
Samoin katosivat laboratorioiden hoitajat, osaava hallinto ja kouluttajat. Tämä koski myös yhteiskuntatieteilijöitä, taloustieteilijöitä, lääkäreitä, humanisteja, koko sitä ketjua, jonka kautta onomatopoeettinen innovaatiojärjestelmämme toimi ja ylläpiti Nokiaa maassa, jonka paikka oli Euroopassa pitkospuiden päässä, mutta asenteet ja arvot kunniahimoisia.
Uskoimme silloin vielä itsemme, emme muuttaneet arvoja ja asenteitamme, meissä oli kansallinen identiteetti, onomatopoeettinen symbolirakenne, ikonit.
Niistä ei tingitty tyytyen vain kadehtimaan vuoroin itään ja vuoroin länteen vilkuillen takavuosien tapaan sieltä mallimme hankkien ja rakenteellinen korruptio oppien.
Imitoinnista ja kopioidusta, diffuusisesta innovaatiosta siirryttiin omaan, onomatopoeettiseen innovaatioon, organisaatioihin ja symbolirakenteisiimme. Ne vain jäivät täysin vieraiksi nykyiselle poliittiselle johdollemme, medioita seuraaville.
Tiedepuiston surulliset rakentajat
Kun ne nyt hajoavat, niiden rakentajat ovat vain surullisia. Brittilehden toimittajan havainto on oikea. Mitä muuta voisikaan? Kun Lapissa joki padottiin, lohi ei noussut enää jokeen ja loheen perustuva rikas talousmuoto ja kulttuuri katosi. Mitä muuta siinä voi kun olla surullinen?
Kreikan kriisin pelastaminen ei pelasta tämän palomuurin puuttumista, kansallista katoamista, tänään Suomessa. Tästä tehty opposition välikysymys hallitukselle olisi ollut ajankohtainen ja epäluottamuslause vastuuta aidosti kantava, keskustalaisittain ja perussuomalaisten yhdessä tekemänä uskottava.
Yliopistojemme ja tutkimuslaitostemme hajasijoittaminen ja innovaatiopolitiikan ohjelmointi oli hyvin keskustalainen ilmiö, vaikkei siitä mitään ymmärrettykään. Siis onomatopoeettisen kulttuurin rikkaasta symboli-innovaatioiden synnystä kertova rinnan organisaatioinnovaatioiden kanssa. Antti Chydeniuksen tapaan tämä ymmärtäen.
Nyt se on taantumassa ja katoaa. Tiedepuistot osaamiskeskustemme luovina innovoijina ovat kadonneet. On vain byrokraattisia laitoksia, kiinteistöjä rakentavia yhtiöitä, kohta ei niitäkään.