Valon sytyttäjät ja siinä työskentelevät
Tänään veikkaillaan kuka voittaa rauhan Nobelin. Eilen ihmeteltiin medioissamme, kuka on tämä afrikkalainen Tansaniassa syntynyt kymmenen kirjaa kirjoittanut nobelisti. Yhtään kirjaa ei ole käännetty kielellemme. Se jos mikä kertoo kaiken Suomesta ja suomalaisista kirjan toimittajista, kääntäjistä ja kirjoittajistamme.
Kirjoitin eilen omasta toisesta väitöskirjastani suoraan lainatun luokituksen suomalaisista ekologisten tuotteitten kuluttajista. Yrittäjien luokitus löytyy samasta kirjasta. Onko sitä luettu aiemmin ja kuka luki sen tänään? Lukivatko yrittäjät, jotka pyrkivät saaman tuotteensa kaupaksi? No eivät he sitä ole lukeneet. Toimittajat lukemassa väitöskirjoja olisivat jo omituinen ilmiö Suomessa eläen.
Eivät he lue, vaikka kirja on julkaistu omalla kielellämme ja myös netissä, sosiaalisissa medioissamme ja tutkijoiden käyttöön väitöskirjana. Mukana on myös yrittäjien tyypitykset. Sieltä puuttuvat liki kaikki lukutaitoiset. Ei heillä ole aikaa hukattavissa sellaiseen turhuuteen. Vuonna 2004 julkaistu väitöskirja on jäänyt lukematta alan yrittäjiltä ja lukematta se oli myös toimittajiltamme, medioiltamme ja tutkijoiltamme. Vasta kun joku meistä voittaa Nobelin kirja alkaa kiinnostaa.
Kun Nobelin voittajat ovat 90 vuotta täyttäneitä ja tärkeimmät työt tehty 1960-luvulla, silloin on jotain vialla. Vai onko sittenkään?
Nobel palkintona on tarkoitettu juuri voittona pitkästä iästä ja elämäntaipaleesta, joka on ollut kohtuullisen tavanomainen ja jatkunut riittävän kauan kertoen hyvistä elämäntavoista ja myös geeneistä elää pitkä ja turvallinen, suojattu elämä. Se että tärkein elämäntyö on ajoittunut aikaan, jolloin oman aikamme tiede ei vielä tuntenut tietokoneita, on voittajalle eduksi.
Nythän tiede ei etene juurikaan ja kilpailu oli Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen aikoihin urheaa ja uskottavaa verrattuna oman aikamme tummapintaisiin juoksijoihin. Miten sellaisille voisi osoittaa Nobelia, kun tarjolla ovat eurooppalaiset ja amerikkalaiset kolonialismin ihmelapset tieteen ja kirjallisuuden, rauhan rakentajan osaajina.
Lainaan tänään kirjoitustani vuodelta 2014 Bulevardissa aiemmin julkaisten ja kysyen silloin, mitä tarkoittaa Bulevardi ja entä kuka on Mondiano? Eilen Helsingin Sanomat kirjoittivat keitä ovat kosketuksen ja lämmön aistien tutkijat lääketieteen Nobelin voittaneina ja Suomen Kuvalehti kansisivullaan esitellen erakon, uurastajan, hiljaisen tutkijan, maahanmuuttokriittisen kansanedustajan, puolueensa puheenjohtajan ja mahdollisen Suomen seuraavan pääministerin Riikka Purran.
Lehti toimittajineen kysyy kuin sumeassa pilvessä eläen, mistä tulevat nämä vielä viisi vuotta sitten täysin tuntemattomat maisterit, kolkuttelevat puoluetoimistojen oville ja ovat kohta Suomen seuraavia pääministereitämme? Mistä tulevat nämä nobelistit, puoluejohtajat, pääministerit ja yhdistääkö heitä muu kuin aiempi tuntemattomuus ja ikä, joka nobelistilla on 90-vuotta ja löydökset 1960-luvulta ja poliitikolla löydökset vielä puuttuvat, ja he syntyivät sen jälkeen, kun nobelisti oli tärkeimmät löydöksensä jo tehnyt. Vai tunsiko joku nykyisen pääministerimme ennen pandemiaa? Hän jos kuka pani maan hiljaiseksi ja palasimme Urho Kekkosen aikaan sosiaalisen muistin ja pääoman ohjaamana. Tänään sitten tauti leviää ankarammin kuin vielä pari vuotta sitten. So what?
Helsingin Sanomien varttunut kolumnisti, nimekkään kirjailijaisänsä poika, uskaltaa sen sijaan tarttua aiheeseen, jossa hän epäilee oman aikamme muistuttavan niitä pimeitä vuosiamme, jolloin tuomitsimme jyrkin sanoin ja rankaisemalla Urho Kekkosen ajan pelon maailman avaajia sekä toimittajien tavan kätkeä sellaista, johon median olisi juuri kuulunut puuttua. Kun siihen sitten lehden toimittajat nimettöminä tarttuivat 40-vuotta takaperin kirjallaan pimeän aikamme pesänjakajista, WSOY:n päätoimittaja rikkoi lupauksensa vaieta kirjan kirjoittajista ja sai siitä palkkion, jollaisesta teosta myös Juudas Iskariot jäi historiaan.
Elämmekö nyt samaa pimeää aikaa, jää jokaisen itsensä arvioitavaksi tai myöhemmin syntyvien sukupolvien pohdittavaksi ympäristökriiseineen, tutkijoineen ja toimittajineen. Moneen kertaan tehdyt väitöskirjat ja useammassa tiedekunnassa ne myös julkaisten ei tätä vaikenemisen muuria ainakaan ole murtamassa. Kuka kirjoittaa kirjan oman aikamme pesänjakajista ja likaajista? Kun sen kirjan kirjoitat, tee sen peitetyin sanakääntein. Juuri näillä sanoilla Veikko Vennamo kirjoitti tuon ajan teksteistäni omassa lehdessään ja niitä ahkerasti lukeneena. Opi nämä peitetyt sanakäänteet.
Torstai 9. lokakuuta 2014
Kuka ihmeen Modiano – mikä ihmeen Bulevardi?
Vuonna 2011 kesäkuun seitsemäs päivä kirjoitin kolumnin blogiini ja Bulevadiin nimellä “Mikä ihmeen bulevardi”. Se kertoi Pariisista, kehäbulevardien synnystä ja samalla niiden kautta luokiteltavasta ihmisen iästä, geneettisen koodiston ja sosiaalisen pääoman kautta syntyvästä identiteetistä eri bulevardin kehillä ja erikseen metropolista pois johtavilla Avenuen provinsseissa.
Tuolloin mainitsin nimen Patrick Modiano, joka sai tänään 2014 Ruotsin Akatemian myöntämänä kirjallisuuden Nobelin. Yllätyksenä pidetty voittajasuosikki Modianon saamaa Nobelia luonnehdittiin medioissamme jopa otsikkotasolla. Ei se sitä ollut, päinvastoin. Modiano oli jopa neljän veikatuimman joukossa eräissä merkittävissä suosikkeja hakeneissa listauksissa.
Hänen edellä oli mm. valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitj, kenialainen Ngugi wa Thiong’o ja japanilainen Heruki Murakami. Listoja on paljon, kun ehdokasasettelussa oli alkujaan 210 nimeä, joista 36 ensikertalaisia. Näistä 18 ruotsalaista kirjailijaa hakee ensin 20 nimeä ja siitä vielä karsien finalistit. Luultavasti pettynein oli nyt Murakami.
Kirjoitin bulevardien kuvauksen yhteydessä, ensimmäistä väitöskirjaani popularisoiden, ihmisen paikkaidentiteetistä ja sen synnystä sekä lapsuutemme juurista osana paikkaleimautumista ja sen teoriasta, spatiaalisesta identiteetistä osana sisäsyntyisiä juuriamme, erotuksena sepitteellisestä ja myöhemmin kielemme symboleiden ja sen opittujen elementtien kautta hankittuun regionaaliseen, rajoihin sidottuun identifioitumiseen alueeseen, kuntaan, maakuntaan tai kansallisuuteen, kansallishenkeen tai maakuntahenkeen.
Se on nytkin kunnissamme ja kuntarakenneuudistuksissa erityisen ajankohtainen aihe maakuntia ja sotea ajettaessa kuin käärmettä pyssyyn. Vielä ajankohtaisempi se on niissä kriisipesäkkeissä, joissa valtiot ovat osallisina rajoja muuttelemassa tai käyvät uskonsotiaan tai pelkäävät virusten leviämistä diffuusisena ilmiönä. Kun sellainen pandemia ilmestyy lähivuosina, se on hirveä yllätys, jälleen kerran.
Olisi syytä tuntea ainakin alan tutkimuksen perusteet, ei vain poliittista peliä ja sen perusteita, retorista puhetta, puppusanoja. Patrick Modianon runsaasta kahdestakymmenestä käännetystä romaanista “Kehäbulevardit” on vuodelta 1976 ja hän kuvaa siinä, kuten myöhemmin toistuvasti, ikään kuin muistinsa kadottaneita ihmisiä ja näiden juutalaisuutta, natisen miehitysaikaa, oman identiteetin menetystä holokaustin jälkeisenä painajaisena tai työnä.
Hänen tunnetuin kirjansa “Kadonnut kortteli” on vuodelta 1984 ja käännettiin suomeksi kolme vuotta myöhemmin vuonna 1987. Kirjassa ovat samat teemat kuin arvostetun Prix Goncourtin vuonna 1978 voittaneessa muistinsa menettäneessä, taivaltaen hakien historian kautta omaa itseään, ja jälleen kerran myös kadotettua identiteettiä, jo hieman vanhahtavaa teemaa sosiaalisen pääoman ja alueen omasta muistista.
Toivottavasti Suomessa muisti palaa, ainakin pätkittäin. Modianon kirjat ovat pieniä, 130-150 -sivuisia ja usein liki novelliksi jääviä, joissa haetaan kaiken aikaa liki pakkomielteisesti juuri teemoja muisti, menetys ja identiteetti. Nuo aiheet olivat tuolloin muodikkaita myös tieteessä sen jälkeen, kun niiden tutkimus ja käsitteistö tuli suurelle yleisölle tutuksi 1970-luvun aikana.
Se oli diffuusina liikkunut sisäkehän bulevardeilta ulommille ja myös kirjailija saattoi saada niistä leipänsä tuottaen pieniä julkaisujaan printtimedian tapaan näin itsensä elättäen. Ruotsin Akatemian ironia osuu mutta uppoaako kevytlastinen laiva? Kysehän ei ole mistään Kekkosen ajan jälkeisestä pesänjakajien kirjasta.
Kirjallisuus kielellisenä ja nuorena symboleiden käyttäjänä kulkee aina askeleen jäljessä tieteen ja tutkimuksen löydöksistä, joita pyritään muuttamaan narratiivisen kerronnan kautta popularisoiden kirjailijan itselleen tuttuja teemoja, Patric Modinon tapaan hänen kokemiaan lapsuuden muistoja miehityksen jälkeisessä Pariisissa ja tavalla, joka on lukijalle mahdollisimman omakohtainen ja myös lempeä, ymmärtävä ja monen yhteinen kokemus etenkin Pariisissa eläen.
Valon sytyttäjät ja siinä työskentelevät
Mondianon “Hämärien puotien kuja” ja “Nuoruus” saavat pian jatkoa ja ensimmäisenä käännettäväksi joutuu epäilemättä tuoreimmat kääntämättä jääneet. Hänhän voitti vuonna 2012 Itävallan myöntämän Euroopan kirjallisuuden palkinnon, joka enteili jo Nobelin palkintoa seuraavana. “L’Horizon ja L’Herbe de nuit”, Dans le cafe de la jeunesse perdue” ovat kaikki vuoden 2007 jälkeen julkaistuja Modianon kirjoja ja 2000-luvulla hänen kirjojaan löytyy kuusi kappaletta käännettäväksi.
Kaikkia ei varmaan käännetä, mutta pari näistä nähdään jo joulumyynnissämme. Edellisen kirjan käännöstyöstä ehtikin kulua jo yksi sukupolvi. Se kun on vuodelta 1984. Ei siis ihme, jos Patric Modianon palkinto tuli suomalaiselle medialle yllätyksenä. Epäilemättä myös kirjailijoillemme, jotka ovat nyt Frankfurtissa, väärässä paikassa Pariisista katsoen.
Palaako muisti ehkä 1970-luvulle? Iskeekö ruotsalainen ironia? Modianon vanhemmat olivat, kuinkas muuten, juutalainen isä ja äiti hänkin Pariisin esikaupunkiin ajautunut ihmiskohtaloiden uhri näyttelijänä vuona 1945. Kirjailija syntyi Pariisin esikaupungissa kaksi kuukautta sen jälkeen, kun toinen maailmansota päättyi heinäkuussa 1945. Tänään 69 vuotta jo täyttänyt kirjailija ei esiinny juurikaan julkisuudessa eikä anna mielellään lausuntoja medioille. Vaimo on sentään miestään yli neljännesvuosisadan nuorempi. Hän antaa lausuntoja.
Koko mennyt viikko on ollut Nobeleiden jakoa ja niistä yksikään ei nyt yllättänyt. Keskiviikkona kemian palkinto myönnettiin fluoresenssimikroskopian kehittelijöille, tiistaina fysiikan palkinto meni energiaa säästävän, sinistä valoa säteilevän diodin kehittelijöille ja lääketieteen palkinto myönnettiin aivojen sisäisen GPS:n tutkijoille paikantamista varten. On oltava oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Perjantaina ja maanantaina odotetaan vielä rauhan ja lopuksi taloustieteen palkinnon saajat. Enää ei yllätä, ellei norjalasilta puutu huumorintajua Petter Northugin jouduttu lusimaan, ehdottomana vankilatuomina kansakuntansa ylpeytenä. Hän tekee seuraa kaikkien aikojen menestyneimmälle uimarille Michael Phelpsille. Molemmat ovat hyvässä seurassa.
Se, että yksi palkinnon saaneista oli käynyt myös Suomessa, näytti olevan kuluvan viikon merkittävin uutinen meriittinä suomalaisille palkinnosta, jonka jakaminen on vähän arveluttava aikana, jolloin tiede etenee reaaliaikaisesti ja tuhansien, miljoonien, tutkijoiden siihen yhdessä osallistuen. Se, kuka synnyttää valon innovaattorina ja ketkä ainoastaan työskentelevät tässä valossa, on vaikeasti todistettava ongelmamme Nobelin jakajille muuten kuin leikkimielisenä ironiana.