Vanha mutta konservatiivisella tavalla uudistava
Toimittaja Petri Ojanen (FL 14.9) on sukulaissielu Helsingin Sanomain päätoimittaja Reetta Meriläiselle. Molemmat hakevat uutisensa otsikoiden takaa ja ovat samalla vakavan asiansa huumorilla höystäviä. Kun Ojanen puhuu ruokahygieniasta, hysteerisistä peloistamme ja tavastamme kohdata todelliset myrkyt, kuten kofeiinin ja etanoli, kuin taivaan lahjana, Meriläinen iskee toivonsa vanhenevan kurttuisen Suomen iloisempaan ilmeeseen. (HS 13.9)
Peruspelot taustalla
Niin sienten ja ympäristön myrkyissä kuin vanhenemisessa ihmisen kuolevaisuus on peruspelkomme tärkein luomakuntaan asemoiva ilmiö. Oman kuolevaisuutensa oivaltamisesta saattaa seurata ennen kokematon ilo elämästä, joka on vielä ja nyt konkreettinen ja havaittavissa, järkeilee Meriläinen.
Joku on kohdannut sen omakohtaisesti vanhempien kuoleman kautta tai vakavan sairauden seurauksena. Päivien lukua alkaa laskea ja epäoleelliset asiat alkavat jäädä vähemmälle. Monen kohdalla sellainen on Marjo Turusen (HS 14.9) kuvaama henkisesti rujo, pihi ja kitsas työyhteisön tai ystäväpiirin jäsen, jonka kateus ja kauna ovat muuttuneet iän myötä sisään päin kääntyneeksi “minä en itselleni riitä” tuhoavaksi elämänarvoksi.
Tällainen pihi kadehtija kokee kuinka toisen hyvä on häneltä itseltään poissa, tunnustuksen saaminen kiellettyä ja sen antaminen kuin jättäytyminen löysään hirttoköyteen. Ikääntyessään sellainen ihminen alkaa olla miltei pelottava narsististen vaivojen viedessä kohti pahenevia vainoharhoja ja kuvitelmaa täydellisestä kaikkivoipaisuudesta ja riippumattomudesta itämaisen joogaajan elkein.
Äärimmilleen vietynä syntyy itsekäs ja kylmäkiskoinen ihminen, johon yhteyden saa vain ammattiauttajan välityksellä tai juristien kautta keskustellen. Koskaan ajassamme ei ole tarvittu niin paljon ammattiauttajia ja juristeja kuin juuri tänään. Avun vastaanottaminenkin kun peilaa vain heikentyneen terveyden ja kolhitun itsetunnon piilotettuja viestejä, joita niin auttajat kuin lähiomaiset käyttävät kilpaa hyväkseen. Niin kauan kuin vanhuksella riittää varallisuutta tai itseensä tyytymättömällä työn orjalla voimia.
Hyvin usein taustalla on alkoholisimia, vanhempien laiminlyönnit lapsuuden kodissa. Meiltä tahtoo unohtua kuinka Suomi on ollut agraari, sotaa käynyt maa ja se elää vielä kauan näiden kauhujen varjossa nyt vanhustensa kautta. Viikonlopun 13 väkivalta kuolemaa selittyvät maan väkivaltaisella, aggressiivisella menneisyydellä, ei toki tämän päivän vähäisellä taantumalla.
Pökkelöksi tainnutettu vanhus
Vanhukset hoidetaan pökkelöksi lääkkein ja sänkyyn sitomalla, ankeus vaivaa resurssipulana ja rahatonta kuntaa ei ole. Kunnat joutuvat tekemään kuitenkin arvovalintoja ja vastassa on usein poliittisen eliitin liberalismi ja suuren kansanosan sosiaaliturva niin meillä kuin Yhdysvalloissa tai Japanissa.
Meriläinen tahtoisi simuloida inhimillisen valistuneen yhteiskunnan toimintamallin, jossa päätöksiä tehtäisiin sillä perustein, loukkaavatko ne ihmisarvoa. Ongelma on vain siinä, kuka arvottaa ja missä, millainen politiikka johtaa hyvään arvovalintaan?
Professori Sirkka-Liisa Kivelä on toitottanut koko aikuiselämänsä vanhushoidon koulutuksen lisäämistä. Vaikka hoivaavia käsiä olisi kuinka paljon, niistä ei ole apua, jos ne eivät tiedä mitä kuuluisi tehdä. Meidän asenteiden kuuluisi muuttua viimeistään nyt, kun pääosa meistä on ikääntyneitä ja hyväksymme jo kuolevaisuutemme, odotamme arvokasta vanhenemista ja hyvää kuolemaa. Sen jokainen meistä on varmasti ihmisenä ansainnut.
Poliitikkoihin professori ei näytä enää uskovan ja samaa kirjoittaa Meriläinen. Muuttumattomuus kertoo lainsäädännön tarpeista, lakikirjaa vaativasta hoidosta ja sen kunnioittamisesta. Se laki ei saa olla niin löperö kuin kansanedustajien itselleen aikanaan laatima korruptiolaki. Sellainen laki syntyy jos kiellämme ongelman olemassaolon, olemme kuuroja ja sokeita viimeisille päivillemme.
Pihi ja kitsas yhteiskunta – konservatiiviset arvot
Pihi ja kitsas ihminen ja yhteiskunta on samaan aikaan myös kade ja ahne. Tällaiselle yhteiskunnalle toisen hyvä on samalla oma puute, pohjaton henkinen nälkä haalia itselle hyvää, joka on samalla muilta poissa. Näin vanhustenhoito nähdään usein rasitteena, kun sen tulisi pikemminkin osoittaa, kuinka vanhuksistaan huolehtiva yhteiskunta huolehtii varmasti myös lapsistaan ja nuoristaan. Sellaisessa maassa on tilaa elämänilolle, tuhoava kateus ja ahneus muuttuvat kaikkivoipaisuuden illuusiosta kateuden ja ahneuden vastakohdiksi, kiitollisuudeksi ja anteliaisuudeksi.
Ajatus inhimillisestä kasvusta on ollut aina osa vanhenemiseen liitettyä viisautta. Samalla siihen on liitetty konservatiiviset arvot ja niiden kasvaminen koko yhteiskuntaa ohjaavaksi. Käytännön filosofian professori Timo Airaksisen mielestä ajassamme on runsaasti merkkejä, jotka kertovat konservatiivisten arvojen kasvusta.
Paheksumme alkoholia, päihteitä, arvostamme armeijaa, uskonnollisuutta, vieroksumme kerjäläisiä, maahanmuuttajia, haemme yhdenmukaisuutta asenteisiin ja arvoihimme. Elämän laadulla ja mielekkyydellä taas ei tahdo olla merkitystä, arvot ovat hajaantuneet ja pirstaleisia. Kaiken tämän seurauksena ainakin näyttelemme kohtuullisen suvaitsevaa.
Sosiaalipolitiikan professori J.P.Roosin mukaan kyse ei olekaan konservatiivisista arvoista, vaan pyrkimys suojella uhattuja arvokkaita asioita, tosiasioiden tunnustamista, jolloin vasemmistosta on tullutkin konservatiivista ja oikeistosta vallankumouksellista. Vasemmiston on puolustettava saavuttamiaan arvoja, museoitava ne. Roosin mukaan miehet ova monessa asiassa jääneet jo naisten jalkoihin ja heidän hätänsä on muuta kuin konservatismia. Kotona hoidettu alle 3-vuotias lapsi on siellä Roosin mukaan oikeimmassa ympäristössään.
Arctic Babylon
Ilmiö on kuin globaali Babylon, joka johtaa kaikkien väkivaltaan kaikkia kohtaan, kuten esikuvansakin. Näin liberaalin kansainvälisyyden vastakohtana syntyisikin kansallinen konservatismi, josta esimerkkinä ovat vaikkapa Norjan vaalit ja oma keskustelumme vanhusten asemasta puolustaa itseään turvajärjestelmien kadotessa yhteiskunnan “uudistumisen“ myötä.
Iloisesti kurttuinen Suomi voi toteutua, mutta vain lainsäädännön turvin ja vanhusasiamiehen avustamana. Arctic Babylon on etenemässä kohti saman nimisessä romaanissani kirjoittamaani loppua, jossa Mayakansan syndrooma näkyy Meksikon kaltaisena surrealistisena näkynä, Picasson tapana maalata kasvamatta koskaan aikuiseksi. Ei sellainen elämä ole hyvää elämää Picasson läheisille. Mitä syytä meillä on ihailla Picasson kaltaisia narsisteja ja tuomita joku vähäinen vätys, Audimies? Missä kulkee rationaaliseksi markkinoidun järkevän ihmisen logiikka?