Oikein hyvää viikonloppua ja kaatuneitten muistopäivää. Näihin kuviin päättyi kevätkalastus ja alkoi kuhan kutuajan mittainen tauko. Samalla veljeni Riston hautajaiset hiljentävät. Muistot säilyvät. Yhteinen lapsuus ja nuoruus. Kaikki me lopulta ikäännymme yksin.

Ei korona siinä ole muuta kuin muodollinen tapa lisätä suomalaisten luonnostaan erakkomaista tapaa ikääntyä. Ei siinä päivien määrä ratkaise vaan niiden laatu. Risto eli täyttä elämää.

Meille muille jäivät muistot. Vanhempi veli on aina askeleen edellä ja haaste nuoremmalle. Keskimmäinen veljeksistä on tylsä diplomaatti. Nuorin on luova ja mielikuvitustaan käyttävä lapsi. Vastakohta vanhimmalle.

Lepää rauhassa. Kuolema on edelleen asia, jota emme ole onnistuneeet täysin arkistamaan edes koronan avulla. Millainen elämä, sellainen kuolema. Suomalaiselle yksinäinen.

Kumpi on krisityn elämässä vaikeampaa, elää hyvin vai kuolla hyvin? Ei kuolema mitään ole, hirvittävää on olla elämättä. Jos toisten ihmisten kuolema on lähinnä surullista, oma on lähinnä vitsi.

Jos tämä nykyinen koronan aika on kuolemista, se on todella tylsää. Luonnollista kuolemaa ei ole olemassa. Kuolema on viimeinen juhla tiellä vapauteen. Kuolevat eivät kuole, he katselevat ja auttavat. Loppu on hiljaisuutta, siellä on kaunista, mustaa valoa.

Kuoleman renkinä

Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin,
kuolema kynti ja minä itse itkin.

”Tule mies rengiksi!” kuolema huusi –
”Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi”.

Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan.
Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.

Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa –
viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.

Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä –
Herra, koska seison ma sarkani päässä?

Eino Leino