Miten tutustua Venäjään?
Vuoden 2022 alku ja etenkin palindromipäivämme on ollut täynnä Venäjää ja sen pitkän pöydän päässä istuvaa päämiestä ja hänen luonnehdintaansa. Ukrainan kohtalo vaikuttaisi olevan hänen käsissään. Keskellä Eurooppaa ja eläen vuotta 2022. Ilmiö vaikuttaa unenomaiselta, uskomattomalta. Miten valta voi keskittyä näin yhdelle miehelle ja koskien 50-miljoonan kansakuntaa Euroopan sydämessä?
En jatka tätä luonnehdintaa tuntematta miestä lainkaan tai hänen motiivejaan vanheta virassa, joka on varmaan hänelle yhtä hankala hoidettava kuin kenelle tahansa tuon maan menneen ajan tsaarille siirrettynä oman digiaikamme reaaliaikaiseen tiedotukseen sekä mediayhteiskunnan pyöritykseen.
Tiedän kokemuksesta ja mm. Silkkitietä oppilaitteni kanssa kulkeneena sekä matkasta raportoineena 1980-luvulla, kuinka erilainen tuo valtavan kokoinen valtio oli takavuosien rajoineen ja miten sen historia poikkeaa minkä tahansa valtion historiasta. Maantieteestä nyt puhumattakaan. Tänään vain sekä aika- että paikkatieteet ovat menneet uusiksi, ovat reaaliaikaisia ja osa myös hybridi- ja kybermaailman ilmiöitämme. Tätä digiajan mukanaan tuomaa valtaisaa muutosta kutsutaan paradigmaiseksi, maailmankuvat vaihtavaksi. Se koskee etenkin juuri historiaa ja maantiedettä. Horisontaalitiedettä ja vertikaalitiedettämme. Ne ovat hyvin vanhoja tieteitämme. Ne eivät saa mennä suuren johtajan kokemana virheellisesti lasten kirjoja muistuttavaksi aikuisen saduksi, ”shakkipelin” kaltaiseksi kirjaksi.
Mistä syntyy tuollaisen maan stereotyyppinen kuvaus ja miten sen voisi selittää mahdollisimman uskottavasti sellaiselle ihmiselle, jolla takana on matka turistina Pietariin, Leningradiin aikanaan, tai muistot sodistamme ja niistä tehdyt kirjat, itsenäisyyspäivänä seuraamamme elokuva sotakuvana.
Venäläiset tunnetaan Suomessa, näin oletan, kirjoistaan ja kirjailijoistaankin. Onko se vaarallista silloin kun elämme vuotta ja päivää 22.02.2022 ja kirjat ovat väärältä vuosisadalta?
Ehkä yksi tapa lähestyä rajojaan ja naapureitaan tarkkailevaa Venäjää on juuri heidän lukemansa ja kirjoittamansa kirjat? Koska omaa tulkintaan voitaisiin pitää miehen ja vielä jo ikääntyneenkin tutkijan kuivakkana poikkitieteisenä pohdintana, lainaan nyt naisen, Tiia Moilasen helmikuussa 2013 kirjoittamaa blogia. Hän pohtii siinä, millaista kaunokirjallisuutta venäjää opiskeleva ulkomaalainen lukee tai ainakin yrittää lukea.
Ensimmäisenä mieleen tulevat klassikot, Puškinia, Tolstoita, Tšehovia, Gogolia…
”Jos minä, melko sivistynyt ihminen, opiskelisin vierasta kieltä Dostojevskin kirjan avulla, luultavasti opiskelu päättyisi jo toisella sivulla. Vaikka nämä klassikot kuuluvat Venäjällä kouluissa pakollisiin luettaviin, saavat harvat kahlattua läpi Sodan ja rauhan tai Idiootin kokonaan. Jopa monet korkeasti koulutetut humanistit ovat perehtyneet Karamazovin veljesten tai Anna Kareninan juoniin pelkästään elokuvien kautta.
”En kehottaisi aloittamaan tutustumista venäläiseen kirjallisuuteen noista teksteistä. Ihan siitäkin yksinkertaisesta syystä, että klassikkokirjojen sanasto ei ole nykyaikaista”, kirjottaa Moilanen ja osuus oikeaan. Kirjallisuuden, minkä tahansa lukeminen, on parempi käynnistää jostakin vallan muusta kuin Tolstoista tai Dostojevskista. Ainakin jos tarkoitus on tutustua Venäjään ja sen tekoihin Ukrainassa 22.02.2022.
Elämä Venäjällä on sittenkin hiven värikkäämpää kuin mitä klassikkojen lukeminen tai shakin peluu tarkoittavat. Suomalaisten matkat turistina takavuosien Leningradiin eivät avautuneet klassikkoja lukien vaan vallan muulla tavalla maahan tutustuen. Oikeastaan se antoi paremman kuvan maasta turistille kuin klassikot romaaneina.
Aloittelijalle Tiia Moilanen suositteleekin lastenkirjallisuutta. ”Se ei ole mitenkään primitiivistä, kuten voisi kuvitella. Lastenkirjojen sanasto on helppoa, puhekielistä sekä oikeaa ja tarpeeksi monipuolista. Hyvän lastenkirjailijan päämäärä on opettaa lasta puhumaan oikein ja auttaa heitä täydentämään sanavarastoaan. Tämä on nimenomaan vierasta kieltä opiskelevan henkilönkin tavoite, jatkaa Tiia suomalaisten kouluttamista venäläiseen kieleen ja kulttuuriinkin. Maantiede ja historia kun ovat vaikeita asioita erikseenkin saati rinnakkain opiskellen. Etenkin nyt kun ne ovat molemmat paradigmaisesti muuttuneetkin. Joku voi siinä jopa huijatakin. Käyttää joko hybridi- tai kybermaailmasta tunnettuja välineitämme apunaan.
”Kokeilkaa Viktor Dragunskin Денискины рассказы (Deniskan tarinat, Deniska on pienen Denis-pojan lempinimi). Monet venäläiset sukupolvet ovat kasvaneet näillä tarinoilla. Niissä on oikeaa venäjän puhekieltä, kiintoisia tapahtumia, kevyttä huumoria. Vaikka Deniskan tarinat on kirjoitettu neuvostoaikana, eivät ne ole vanhentuneita, ja jopa aikuinen nykylukija niitä ymmärtää.
Samalta sivulta löytyy muita venäläisten ja ulkomaisten lastenkirjailijoiden teoksia, kuten Nikolai Nosovin kertomuksia, joissa on myös hyvä, kevyt ja oikea venäjän kieli. Näitä ovat mm. «Мишкина каша», «Фантазеры», «Огурцы», «Карасик» (Miškan puuro, Satusedät, Kurkkuja ja Ruutana). Nosov on kuuluisan venäläisen satuhahmon Neznaikan (Незнайка) isä, mutta Neznaika-tarinat ovat mielestäni aikuisille tylsää luettavaa.”
Olen samaa mieltä Tiian kanssa myös silloin, kun joku haluaa tutustua Suomeen ja suomalaisiin. En todellakaan suosittelisi lukemaan ensimmäisenä ainoan nobelistimme romaaneja tai vuosittain palkittuja Finlandia voittajiamme. En myöskään suosittelisi Aleksis Kiveä tai Juhani Ahoa lastuineen. Ei Suomi ja tämän ajan ongelmamme näitä lukien avaudu, saati kielemme tule tutuksi. Syntyy omituinen kuva Suomesta ja suomalaisista 22.02.2022.
Sen sijaan hyvinkin voi seurata kirjailijoitamme keskustelemassa keskenään yhtenään toistettavissa TV:n sarjoissa ”Pitääkö olla huolissaan” tai visailumestari Jari Tervoa opastamassa meitä historiaamme kuvaten kylmän sodan ja Kekkosen ajan suomalaisuutta.
”Mitä tulee nuortenkirjallisuuteen, itse pidän Anatoli Aleksinin pienoisromaaneista. Ne on kirjoitettu puoli vuosisataa siten, ja niistä on hyvin mielenkiintoista lukea neuvostoihmisten arvoista ja elämäntavoista. Juuri näiden kertomusten ansiosta ymmärsin, että ideologisesta taustasta huolimatta 50–60-lukujen ja nykynuorison sisäisessä maailmassa on paljon yhteistä. Aleksinin teoksia pystyy myös lukemaan netissä. Aluksi voi valita «Мой брат играет на кларнете», «Записки Эльвиры», «О нашей семье», «И я ничего не сказал», «Дневник жениха» (Veljeni on klarinetinsoittaja, Elviran muistiinpanot, Meidän perheestä, Ja minä en sanonut mitään, Sulhasen päiväkirja)”, neuvoo meitä Tiia Moilanen ja jälleen hyvinkin harkitulla ja oivaltavalla tavalla vuodelta 2013, ei toki tältä vuodelta ja pandemiasta hitaasti samalla toipuenkin.
”En suosittele luettavaksi Suomessa suosittuja Eduard Uspenskin Fedja setä, kissa ja koira -kirjaa («Дядя Федор, пес и кот»). Tämän kirjan pohjalta tehdyt Prostokvašino-piirrosfilmit («Трое из Простоквашино», «Каникулы в Простоквашино», «Зима в Простоквашино») ovat ehdottomasti kaikkien aikojen venäläisten aikuisten ja lasten hitti. Mutta nimenomaan kirja on kirjoitettu kömpelöllä, rumalla ja usein virheellisellä venäjän kielellä”, jatkaa Tiia tarinaansa ja tuo mieleen myös muutaman suomalaisen juuri tähän aikaan sopivan lastenkirjailijankin nimen. En ala heitä kuitenkaan mainostamaan piirustuskirjojen tekijöinä ja luetuimpina kirjailijoinamme samalla piirroshahmoineen. Jos suomalainen ei oikein lue kirjallisuutta niin hän voi ainakin kuunnella valmiiksi luettuja ja äänitettyjä kirjojamme. Tästä tekstistä tuskin tulee kuitenkaan koskaan klusteri artikkelia ja samalla äänikirjaa kuvineen.
”Jos haluatte itse valita kirjan venäläisen kirjakaupan lastenosastolta, mutta ette tiedä kirjailijoiden nimiä, voitte ostaa kokoelmia, joiden nimissä esiintyy sana ”krestomatia”, esimerkiksi ”Yläasteen koululaisten krestomatia”. Yleensä krestomatioihin on koottu koululaisille suositeltuja teoksia, ja niiden tekstit ovat aitoja, viranomaisten tarkastamia. Kirjakaupoissakin on suuri riski törmätä väärennöksiin. Nykyjulkaisijat kiinnittävät usein enemmän huomiota houkutteleviin kuviin, mutta kirjan tekstit kirjoitetaan vapaasti omin sanoin tai jopa vääristellään kokonaan”, neuvoo meitä vääristelijöistä ja sosiaalisen median rötöstelijöistä täysin tietämättömiä ja sinisilmäisiä, nuhteettomia suomalaisia, enkeleinä maalittamassa nuhteettomia kanssaeläjiämme ja kirjoitellen aikuisten satuja salaliitoistamme.
Nykykirjailijoista suosittelisin seuraavia, joiden kertomuksia löytyy netistä:
Maria Lukashkina «Записки пятиклассницы» (Viidesluokkalaisen muistiinpanot), osa kirjasta täällä. Oleg Kurguzov «Рассказы маленького мальчика» (Pienen pojan kertomuksia). Pääasiassa tytöille suunnattuja Elenan Usatšovan kertomuksia ensimmäisestä rakkaudesta. Konstantin Arbenin «Король жил в подвале» (Kuningas asui kellarissa). Etenkin tätä suosittelen silloin, kun kyseessä on valtaa pitävän pitkästä pöydästä ja hänen kollegoistaan.
Venäjällä on toki monia muitakin lastenkirjailijoita, mutta kaikkien teoksia ei pysty lukemaan suoraan netistä. Yhden kuitenkin Tiiaa mainitsee. Ilona Lipatova: Kirjoittaja on Pitkärannasta Suomeen muuttanut toimittaja. Jutussa mainitut teosten suomennokset ovat suuntaa antavia, eivät suomennettujen teosten oikeita nimiä, päättää Tiia Moilanen bloginsa, johon ei ole mitään lisättävää, eläen vuotta 2013, sen helmikuista pakkaspäivää.
Tänään takana on kuitenkin jo menetetty vuosikymmen ja raskaat vuodet pandemiaa paossa eläen, hybridiyhteiskunnan kouristelu sekä klusterit politiikan, talouden ja taiteen välineinä, dystopiaa näin vältellen, kiinalaisen härän ja kreikkalaisen omikronin vuodet kiinalaisten tiikeriksi ja venäläisten karhuksi tai jenkkien pörssinoteerauksista paremminkin tunnetuksi, niin ikään karhun vuodeksi härän vuoden vaihtaen.