Pikainen silmäys Venäjälle ja Neuvostoliitoon
Neuvostoliitto syntyi vain noin sata vuotta sitten. Imperiumin tarina käynnistyi Leninistä ja jatkui Gorbatšoviin. Presidentti Koivisto oli koulinut itsensä Turussa satamatyössä ja yliopistossa kertoessaan, kuinka Venäjän idea ei koskaan muutu. Koivisto ei voinut tuntea oman aikamme globaalia viestintää ja digiajan välineitämme, avointa yhteiskuntaa älykkäine robotteineen.
Neuvostotasavallat irtosivat emämaastaan. Sen taustalla oli lukematon määrä muuttujia mutta ei vielä oman aikamme mediayhteiskunnan hybridit sekä reaaliaikainen taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen sidos maahan ja valtioon, rajattomaan toimijaan.
Neuvostoliittoa ja Venäjää voisi kuvata käsitteellä ”suuri ja mahtava” tai ”irtiottojen imperiumi”. Takavuosien Neuvostoliittoon kuului 15 neuvostotasavaltaa ja romahduksen jälkeen osa niistä harppasi länteen. Ne, jotka jäivät, niitä Venäjältä hallinnoidaan talousliitoin, kaasuputkin ja asein.
Kuvaus on luonnollisesti pelkistys mutta se auttaa hahmottamaan tämän valtaisan alueen eroja ja dynamiikkaa, historiaa ja maantiedettä samaan aikaan yhdistellen.
Viro, Latvia, Liettua ovat meille hiven tutumpia, Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova, Georgia, Armenia, Azerbaidzhan, Uzbekistan, Tadzhikistan, Turkmenistan, Kazakstan, Kirgisia ja lopulta Venäjä lähinnä vain mielikuvissamme, jos sielläkään.
Esimerkkinä vaikka Azerbaidzhan joka on periaatteessa vauras valtio. 1900-luvun alussa se tuotti lähes puolet koko maailman öljystä. Vain hetki takaperin käydyssä sodassa maa valloitti takaisin suurimman osan Vuoristo-Karabahista.
Konfliktissa Armenian kanssa he ovat saaneet liittolaisekseen Turkin. Maa on pyrkinyt pitämään kuitenkin hyvät suhteet myös Venäjän kanssa. Paperilla maa on parlamentaarinen demokratia, käytännössä sitä kuitenkin hallitsee Alijevin perhe diktatorisin ottein. Se on esimerkki yhdestä niistä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen syntyneistä ”valtioista”. Kaikkien kuvaaminen veisi aikaa ja tilaa yhtä paljon kuin Suomen kuvaaminen valtiona, sen syntyä ja erityisoloja kuvaten.
Neuvostoliitosta erkaantui siten suuri joukko Ukrainan tapaisia valtioita, joista Ukrainan eroaminen poikkesi kuitenkin muista. Sen irrottautumisen jälkeen ei ollut enää mitään mieltä yrittää pitää Neuvostoliitoa kasassa. Sellaista voisi pitää traumaattisena tapahtumana.
Ukraina on ollut hyvin korruptoitunut ja erilaisten valtataisteluiden repimä. Käytännössä valtaa on jaettu paikallisten oligarkkien kesken omien taloudellistenetujen ajamiseksi. Samalla tasapainoilu EU:n ja Venäjän välillä jatkunut viimeisimpään sotaan saakka.
Maassa on ollut useita vallankumouksia vastustamaan korruptiota ja valtaa käyttävää eliittiä. Parhaiten muistamme ehkä vuoden 2004 oranssin vallankumouksen. Taustalla on taistelu EU:n ja Venäjän intressien välillä, jolloin kyse ei ole niinkään poliittisesti muotoutuneesta ideologiasta kuin tyytymättömyys vallitsevaan systeemiin. EU:n integraatio odotetiin auttavan Ukrainan uudistumista.
Ukrainalla on poikkeuksellista potentiaalia, hyvin koulutettu väestö, enemmän viljavaa maata kuin missään muussa Euroopan valtiossa. Sodasta ja korruptiosta maan edistyminen markkinatalouteen on sujunut kuitenkin luvattoman hitaasti.
Valko-Venäjä toisena esimerkkinä poikkeaa edellisestä lähinnä halusta pysyä lähellä Venäjää. Hyvät suhteet hyödyntävät molempia. Talousjärjestelmä toimii, kun raaka-aineita ja energiaa ostetaan veljeshinnoin. Maan on mukana myös EU:n itäisen kumppanuuden ohjelmassa.
Lukašenkan diktaattorinen valta on häirinnyt maan demokratisoitumista. Näin maa muistuttaa äiti Venäjän perinteistä valtajärjestelmää. Kansa pidetään kurissa väkivaltakoneiston avustamana. Venäjän hyökättyä Ukrainaan Valko-Venäjästä tuli käytännössä Venäjän vallan alainen.
Viidentoista entisen neuvostotasavallan lisäksi irtiottoja hakevat alueet myös itse Venäjän sisällä. Näin Putinin hallinto joutuu operoimaan tavalla, jossa hyökkäys Ukrainaan oli piste sille kehitykselle, jossa länsi kävi normaalia diplomaattista keskustelua jättivaltion kanssa.
Tappio oli etenkin Venäjän liberaalille poliittiselle eliitille kipeä. Pettymys kohdistui myös länteen, joka asennoitui Venäjään torjuvammin kuin mitä oli odotettu. Kokemus muistutti kylmän sodan aikaista elämää. Sen vastavoimana syntyi Venäjälle uuspatrioottinen liike. Vallankäyttäjät ovat mobilisoineet jo aiemmin Venäjällä ollutta äärikonservatiivisuutta tuekseen.
Pakotteet vievät ihmiset köyhyyteen, venäläinen elintaso romahtaa. Kansa syyttää tästä luonnollisesti länttä. Tieto Ukrainan sodasta saadaan kiertoteitse ystäviltä ja sukulaisilta. Täysin suljettu yhteiskunta ja sen paluu ei ole kuitenkaan enää mahdollista. Venäjä ei voi olla Pohjois-Korea.
Ratkaisu tehdään 1990-luvulla ja sen jälkeen syntyneitten toimesta. He ovat jo oppineet globaalin tiedonvälityksen, ja tätä on vaikea murtaa ja katkeroittaa kansakunnan elinvoimaisinta nuorisoa, sen tulevaisuutta. Näin siitä huolimatta, että Venäjän repressio on sen historiasta johtuen suurta.
Näkyvin ja odotettavin vaihtoehto on nykyeliitin sekä sisäisen kahinoinnin johtavan lopulta eri ryhmien uudelleen liittoutumiseen. Aiemmin diktaattori saattoi pysyä vallassa pitkäänkin mutta nykyisen tiedotuksen ja median aikana se on epätodennäköinen vaihtoehto edes Venäjällä.
Mikä sitten pitää Venäjää yhtenäisenä, ja kuinka sen tulee käymään jatkossa pohtien sitä hiven perinteistä mediaa syvemmältä.
Ensimmäisenä venäläiseen luonteeseen vaikuttaa keisariajan perinnön sijaan uskonto. Se on Venäjällä muuta kuin meillä lännessä. Mehän Suomessa olemme etääntyneet kirkosta eikä sitä koeta sellaisena mahtina kuin mitä se on Venäjällä.
On aika avata Wikipedia ja kerrata Venäjän historiaa ja nykyistä hallintoa:
Venäjän perinteiset uskonnot ovat kristinusko, islam, buddhalaisuus sekä juutalaisuus, jotka määritellään Venäjän vuonna 1997 säädetyssä ”historiallisen perinnön laissa”. Kristinuskon ortodoksinen suunta on Venäjän selvästi suurin uskonto.
Venäjällä mielipidekyselyitä tekevän tutkimuskeskuksen mukaan 63 prosenttia vastaajista piti itseään Venäjän ortodokseina, 6 prosenttia muslimeina ja alle yksi prosentti piti itseään buddhalaisena, katolisena, protestanttina tai juutalaisena. 12 prosenttia ihmisistä sanoi uskovansa Jumalaan olematta minkään uskonnon harjoittaja, ja 16 prosenttia piti itseään ei-uskovana.
Tällä tiedolla on merkitystä, kun vertaamme sitä omaan uskoomme ja kirkon merkitykseen venäläisessä elämässä ja arjen ratkaisuissa.
Eri lähteiden ilmoittamat arviot ei-uskonnollisten ihmisten määrästä Venäjällä vaihtelevat suuresti. Lähteestä riippuen niitä on 16–48 prosenttia väestöstä. Ei-uskonnollisten ihmisten määrän arviointi on hankalaa, sillä etniset venäläiset identifioivat itsensä ortodokseiksi silloinkin, kun he eivät varsinaisesti harjoita uskontoaan tai edes usko sen oppeihin.
Sama koskee myös muita uskontoja, jotka ovat leimautuneet osaksi eri kansanryhmien identiteettiä. Uskontokuntiin kuuluminen jakautuu pääasiassa etnisten jakolinjojen mukaan. Slaavit ovat yleensä ortodokseja ja turkkilaiskielten puhujat muslimeita, joskin maassa on myös turkkilaisia väestöryhmiä, jotka eivät edusta islamia (esimerkiksi jakuutit).
Venäjän ortodoksinen kirkko on luonteeltaan puolivaltiollinen. Ortodoksikristillisyys omaksuttiin Venäjällä alun perin 900-luvulla. Ortodoksisen kirkon sisällä toimineista liikkeistä historiallisesti merkittävin on ollut vanhauskoisuus, jota vielä 1900-luvun alussa kannatti jopa 10 prosenttia väestöstä. Nykyään vanhauskoisten kannatus on laskenut tuntuvasti matalammaksi.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vapaat suunnat, kuten herätyskristillinen liikehdintä, ovat lisänneet kannatustaan. 95 prosenttia rekisteröidyistä seurakunnista kuuluu varsinaisen Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen, mutta sen lisäksi on myös pienempiä ortodoksisia kirkkoja. Suurin osa ortodoksiuskoa tunnustavista ei käy säännöllisesti kirkossa.
Kuitenkin kirkko on kunnioitettu sekä uskonnollisten että ei-uskonnollisten keskuudessa, sillä se nähdään Venäjän kulttuuriperinnön symbolina. Yhdysvaltain sisäministeriön vuoden 2007 uskonnon vapautta käsittelevän raportin mukaan 100 miljoonaa venäläistä pitää itseään ortodoksikristittyinä. Pienempiin kristillisiin suuntauksiin Venäjällä kuuluvat katoliset, Armenian apostolinen kirkko sekä muutamat protestanttiset suuntaukset.
Tämä luku, 100 miljoonaa aikuista venäläistä, on syytä muistaa ja pohtia samalla, mikä asema sillä on jatkossa valtion perinteisen otteen rapautuessa ja uskonnollisten liikkeiden, etenkin Venäjän ortodoksisen kirkon saadessa yhä näkyvämmän aseman valtiollisessa elämässä. Ortodoksisussu poikkeaa hyvin näkyvällä tavalla suomalaisesta maallistuneesta protestanttisesta luterilaisesta kirkostamme.
Kirkon jälkeen tulee toinen vaikuttaja ja se on sitä lähellä oleva venäläinen kulttuuri, etenkin kirjallisuus ja taiteet, musiikki. Palataan siis jälleen Wikipedian tietoihimme.
Taidemusiikki alkoi toden teolla nostaa päätään Venäjällä 1800-luvulla, jolloin musiikkielämää määritteli kiista kahden ryhmittymän välillä. Mihail Glinka ja hänen seuraajiensa muodostama viiden ryhmä korostivat venäläistä kansallistunnetta ja lisäsivät tyyliinsä kansanmusiikin ja uskonnollisen musiikin piirteitä.
Toista suuntausta edustivat kansainvälisemmin, mutta silti konservatiivisemmin suuntautunut Anton Rubinstein ja hänen veljensä Nikolai. Myöhempää romantiikkaa Venäjällä edustivat esimerkiksi Modest Musorgski, Nikolai Rimski-Korsakov ja tunnetuimpana Pjotr Tšaikovski, josta tuli musiikkinsa selkeän venäläisistä piirteistä huolimatta yksi kaikkien aikojen suosituimmista säveltäjistä myös ulkomailla.
Romantiikan lippua piti yllä 1900-luvun alussa vielä etenkin pianokonsertoistaan tunnettu Sergei Rahmaninov. Muita 1900-luvun maailmankuuluja ja yhä suosittuja venäläissäveltäjiä ovat Aleksandr Skrjabin, Igor Stravinsky, Sergei Prokofjev, Dmitri Šostakovitš ja Irving Berlin, joskin viimeksi mainittu vaikutti Yhdysvalloissa.
Näistä etenkin ulkomaille muuttanut Stravinsky oli uudistuksellinen hahmo, joka vei taidemusiikin kehitystä eteenpäin. Neuvostoaikana säveltäjiä valvottiin tarkkaan ja musiikin tuli olla optimistista, isänmaallista ja helposti ymmärrettävää.
Venäjän musiikkikonservatoriot ovat tuottaneet suuret määrät maailmankuuluja solisteja. Näistä tunnetuimpiin kuuluvat viulistit David Oistrah ja Gidon Kremer, sellisti Mstislav Rostropovitš, pianistit Vladimir Horowitz, Svjatoslav Richter ja Emil Gilels sekä laulaja Galina Višnevskaja.
Tänään myös Venäjällä musiikki on vapautunut ja eikä sitä kahlitse Neuvostoajan isänmaallinen henki sekä helppo ymmärrettävyys. Toisaalta Venäjä on suurten nerojen kulttuuri musiikin tuotannossa. Tätä ei pidä väheksyä pohtiessamme, mihin suuntaan 2000-luvun nuoriso on Venäjällä kulttuuriaan viemässä.
Musiikin rinnalla kulkevat aina myös kuvataiteet ja kirjallisuus. Venäjä kun ei ole vain raaka-aineita, öljyä ja kaasua tuottava kansakunta.
Siinä missä lännen teollisuusmaissa elokuvat nähtiin vuoden 1917 vallankumouksen aikoihin vielä halpana viihteenä työväenluokalle, Venäjällä alettiin tutkia filmien editoinnin mahdollisuuksia elokuvailmaisun kehittämiseksi. Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton elokuvateollisuudesta tuli kasvualusta innovatiivisille elokuville välittömästi vallankumousta seuranneina vuosina. Tämän seurauksena syntyi maailmankuuluja elokuvia, kuten Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin.
Eisenstein oli saanut oppinsa ohjaaja Lev Kulešovilta, joka oli uraauurtavien editointioppien kehittäjä ja opetti maailman ensimmäisessä elokuva-alan oppilaitoksessa, Moskovassa sijaitsevassa Valtion elokuvainstituutissa. Dziga Vertov taas kehitti kameran ja todellisen elämän suhdetta käsittelevän kino-glaz-teorian, jolla oli valtava vaikutus dokumenttielokuvien kehittymiselle.
Sosialistisen realismin politiikka tukahdutti filmintekijöiden luovuutta, mutta myös rajoitusten alla tehtiin onnistuneina pidettyjä neuvostofilmejä, Kurjet lentävät ja Vain neljä päivää. Leonid Gaidain 1960- ja 1970-luvuilla tekemät komediat ovat edelleen hyvin suosittuja. Vuonna 1970 valmistui Vladimir Motylin elokuva Aavikon laki, joka aloitti ”osternina” tunnetun elokuvan lajin. Kosmonauteilla on tapana katsoa kyseinen elokuva ennen avaruuslentoja.
1980- ja 1990-luvuilla venäläinen elokuva oli kriisissä. Vaikka ilmaisunvapaus saavutettiin, valtiontuki elokuville romahti, minkä seurauksena elokuvia tehtiin selvästi vähemmän. 2000-luvun alkuvuodet ovat tuoneet talouskehityksen myötä taas lisää katsojia ja menestystä elokuvateollisuudelle, ja elokuvia tehdään Venäjällä jo enemmän kuin esimerkiksi Briteissä ja Saksassa. Lipputulot Venäjän elokuvista olivat 1996 yhteensä vain 6 miljoonaa dollaria, mutta vuonna 2006 tulot olivat jo 412 miljoonaa dollaria, mikä oli 18 prosenttia kasvua edellisvuoteen verrattuna.
Voiko joku vakavissaan väittää, ettei elokuva vaikuta kansakuntien ajankäyttöön ja käyttäytymiseen 2000-luvulle tultaessa? Yhdysvallat ja Ukraina saivat tuolta suunnalta myös presidenttinsäkin.
Kuvataiteet
Varhainen Venäjän maalaustaide keskittyi Bysantista periytyneeseen ikonimaalaukseen sekä freskoihin. Moskovan voimistuttua Theofanes Kreikkalainen ja Andrei Rubljov kohosivat varsinaisen venäläisen taiteen johtonimiksi. Omintakeinen välimuoto ikonin ja renessanssimuotokuvan välillä oli venäläisen muotokuvamaalauksen laji, parsuna.
Venäjän taideakatemia perustettiin vuonna 1757 ja sen tarkoituksena oli tuoda venäläisille taiteilijoille kansainvälistä roolia ja asemaa. Akatemian huomattavia muotokuvamaalareita olivat Ivan Argunov, Fjodor Rokotov, Dmitri Levitski ja Vladimir Borovikovski.
1800-luvun realismi pyrki kuvamaan venäläistä identiteettiä. Tämä näkyy maisemamaalauksessa, sekä arkipäiväisiä tapahtumia kuvaavissa genre-maalauksissa ja vahvapiirteisissä aikalaisten muotokuvissa. Toiset taiteilijat keskittyivät yhteiskuntakritiikkiin kuvaamalla köyhien oloja ja tekemällä karikatyyrejä auktoriteeteista. Tämä kriittisen realismin suuntaus kukoisti Aleksanteri II:n aikana.
Harvoin näkee historiaa ja valtioita kuvattavan tavalla, jossa sotakoneiston sijaan kerrotaankin ilmiön syntyneen taideakatemian tai balettitanssijoitten ja elokuvan tekijöiden työstä. Olisiko viimeinkin aika pohtia ilmiöiden syytä kurkistaen mitä tapahtuu gallerioissa ja teatterien uumenissa, millaista musiikkia tuotetaan ja kuinka kansakunta menestyy huippu-urheilussa.
1920-luvun lopulla NKP:n myötävaikutuksella toteutettu sosialistinen realismi oli jo vähentänyt avantgarden merkitystä huomattavasti ja se katosi virallisen taiteen piiristä Stalinin valtaannousun myötä. 1940-luvulla neuvostotaiteilijat, kuten Vera Muhina loivat ”antifasistisia” ja kiihkoisänmaallisia töitä, joissa esiintyi myös henkilökulttia.
Suureksi isänmaalliseksi sodaksi kutsutun toisen maailmansodan taistelut ja muut tapahtuvat olivat usein teosten aiheena. Sodan jälkeen kuvanveistäjät loivat juhlallisia monumentteja sodassa kuolleiden kunniaksi.
1900-luvulla monet venäläistaiteilijat siirtyivät Länsi-Eurooppaan, koska bolsevikkien hallinto rajoitti taiteen vapautta. Vasili Kandinski (Wassily Kandinsky), Marc Chagall ja Naum Gabo esittivät töitään ja ajatuksiaan Venäjän ulkopuolella. Nämä taiteilijat opiskelivat usein Pariisissa ja Münchenissä ja heidän pakolaisuutensa takia venäläinen taide usein onnistui levittämään vaikutustaan maailmanlaajuisesti.
Virallisen taiteen ulkopuolella työskennelleet Non-konformistiset taiteilijat, kuten Ernst Neizvestnyi, Ilja Kabakov, Mihail Šemjakin ja Erik Bulatov pyrkivät ironisoimaan sosialistista realismia sots-taiteessa tai kehittämään kiellettyjä suuntauksia, kuten ekspressionismia, abstraktia taidetta, hyperrealismia tai käsitetaidetta ja yhteistä heille on vastustava suhtautuminen sosialistisen realismin kaanoniin.
Nämä riippumattomat taideyhteisöt ilmaantuivat käsi kädessä kansalaisyhteiskunnan syntymisen kanssa, jonka laajuus ja syvyys osaltaan aiheutti Neuvostohallinnon luhistumisen. Non-konformistien taidetta pidetään nykyisin osana ja eräänä vaiheena nykyisen Venäjän taidehistorian synnyssä.
Tämä on syytä kirjata myös nyt vuonna 2020 pyrkiessämme seuraamaan mitä Venäjän tapaisessa valtavassa valtioliitossa on tapahtumassa ja kuinka meidän olisi asennoiduttava sen kehittymiseen osana läntistä kulttuuriamme.
Kysehän on jättikokoisesta valtioliitosta ja siellä toimivista sadoista, tuhansista kulttuureista sekä niiden korkeakulttuurisesta ilmiöstä. Sen seuraaminen on jäänyt lähinnä Putinin kaltaisen henkilön seurantaan etenkin lännessä medioitamme lukien. Mutta mitä on venäläinen mediamme tänään 2020 Wikipediaan luottaen.
Media
Venäjän media on hallinnon valvonnassa. Muutamien vielä riippumattomien viestimien toimintaa ryhdyttiin hankaloittamaan Venäjän Ukrainaan 2022 tekemän hyökkäyksen aikana. Valtakunnansyyttäjä vaati Roskomnadzoria rajoittamaan pääsyä Eho Moskvyyn ja riippumattomaan Doždiin niiden uutisoinnin vuoksi. Kiristyneessä tilanteessa Eho Moskvy ja Dožd ilmoittivat lopettavansa tai keskeyttävänsä toimintansa. Novaja gazeta oli Venäjän viimeinen valtiosta riippumaton tiedotusväline, mutta sekin joutui keskeyttämään toimintansa.
Riippumaton Meduza toimii Latviasta käsin ja on Venäjällä määritelty ulkomaiseksi agentiksi. Pohjoismaissa julkaistavat lehdet Ilta-Sanomat, Helsingin Sanomat, Dagens Nyheter ja Politiken ovat ryhtyneet tuottamaan uutisia venäjän kielellä.
Televisio on useimpien venäläisten tärkein uutislähde. Venäjänkielisiä kanavia on yli 250. Venäjän pääkanavat ovat Pervyi kanal, Rossija-1 ja NTV. Venäjän televisiota dominoivat kanavat, jotka ovat joko suoraan valtionomistuksessa tai joilla ainakin on läheiset suhteet Kremliin.
Televisio on Venäjän valtiolle keskeinen informaatiovaikuttamisen kanava. Valtio rahoittaa omistamiaan tiedotusvälineitä 1,3 miljardilla eurolla vuosittain. Yleisvenäläinen valtion televisio- ja radioyhtiö VGTRK, jonka kanavaperheeseen kuuluu muun muassa Venäjän katsotuin kanava Rossija-1, saa vuosittain 339 miljoonaa euroa valtiontukea. Uutiskanava RT:tä, joka tunnetaan ulkomaille suunnattuna monikielisenä propagandakanavana, rahoitetaan valtion budjetista 325 miljoonalla eurolla vuosittain. Valtion panostus kanaviinsa on kasvussa.
Venäjä levittää kanaviensa kautta esimerkiksi EU-vastaista ja nationalistista viestiä. EU:n ulkosuhdeyksikön raportin mukaan parhaillaan Venäjällä on käynnissä koronaviruspandemiaan liittyvä disinformaatiokampanja, jossa virheellistä ja väärää koronavirukseen liittyvää aineistoa levittää esimerkiksi espanjankielinen RT.
Itä-Suomen yliopiston tutkijaryhmässä olevan tutkijan Teemu Oivon mukaan Venäjän valtion kanavat pyrkivät välittämään kyynistä maailmankuvaa ja aikaansaamaan katsojissaan poliittista passiivisuutta.
- Rossija 1 – kansallinen verkko, jota ylläpitää valtion televisio- ja radiolähetysyhtiö VGTRK
- Pervyi kanal – valtakunnallinen verkko, 51 % valtion omistuksessa, 49 % yksityisten osakkeenomistajien omistuksessa
- NTV – kansallinen verkko, jonka omistaa valtion Gazprom
- Center TV – Moskovan kaupunginhallituksen omistama
- Ren TV – Moskovassa sijaitseva kaupallinen asema vahvalla alueellisella verkostolla, omistaa NMG]
- RT – valtion rahoittama kansainvälinen englanninkielinen uutiskanava
- Dožd – riippumaton, liberaali kanava, toiminta keskeytetty
Radio
Venäjällä toimii yli 3 000 radiokanavaa. Valtion radiokanavien rinnalla on musiikkipainotteisia yksityiskanavia. Pääkanavat ovat Radio Rossii, Mayak ja Vesti FM.
- Radio Rossii – kansallinen verkko, jota hallinnoi valtion VGTRK
- Vesti FM – valtion omistama, uutisia ja puheohjelmia
- Eho Moskvy – toimituksellisesti riippumaton, enemmistön omistaa valtion Gazprom – lakkautettu.
- Mayak – valtion hallinnoima kansallinen verkko
- Russkoye Radio – suuri yksityisomisteinen verkko, musiikkiohjelmia]
Lehdistö
Venäjänkielisiä sanomalehtiä on 16 000. Niistä 22 on koko maan laajuisia.
- Komsomolskaja pravda – laajalevikkinen, Kreml-myönteinen tabloid
- Kommersant – päivittäinen, liike-elämään suuntautunut lehti, Ališer Usmanovin hallussa
- Moskovsky Komsomolets – suosittu yksityisomisteinen moskovalainen päivälehti
- Izvestija – suosittu Kreml-myönteinen päivälehti, omistaja NMG
- Rossijskaja gazeta – valtion omistama päivälehti
- Nezavisimaja gazeta – vaikutusvaltainen yksityisomisteinen päivälehti
- Argumenty i fakty – suosittu viikkolehti, omistaa Promsvjazbank
- Novaja gazeta – tutkivasta journalismista tunnettu riippumaton lehti, julkaiseminen keskeytetty Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyksen ajaksi.
- RBC – päivittäinen talouslehti
- Vedomosti – päivittäinen talouslehti
- Fontanka – riippumaton, pietarilainen paikallismedia
Internet
Pääsy Facebookiin, Twitteriin ja Instagramiin on estetty. Pääsy 504:lle uutissivustolle on estetty. Estettyjä uutissivustoja ovat mm. BBC, Bild, NPR, Deutsche Welle, Euronews, Meduza, Voice of America, Bellingcat, Postimees, Politiken, Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat.
Tuntemattomasta syystä Wikipedia on edelleen kansalaisten saatavilla. Myöskään Youtubea ei ole vielä blokattu, ja moni katsoo sieltä poliittisia lähetyksiä. Kansalaisille tärkeä tietokanava ovat pikaviestipalvelujen kuten Telegramin vaihtelevan tasoiset uutisryhmät.
Pääsy Telegramin oli virallisesti kielletty vuodesta 2018, mutta käytännössä valtio ei onnistunut rajoittamaan sovelluksen käyttöä merkittävästi ja vuonna 2020 valtio luopui estoyrityksistään. Toimittaja Alexey Kovalev huomauttaa, että nykyään valtiokin käyttää Telegramia propagandan levittämiseen.
Valtion asettamia nettirajoituksia on mahdollista kiertää VPN-yhteyden avulla. Erityisesti Facebookin ja Instagramin kieltämisen jälkeen VPN-yhteyksistä on tullut suosittuja. Monien VPN-palveluiden käyttö on kuitenkin kielletty. F-Securen edustajan mukaan sallittujen VPN-palveluiden käyttö ei ehkä ole turvallista, vaan Venäjän valtio saattaa salakuunnella yhteyttä. Suosituimpien VPN-palveluiden tarjoajat toimivatkin nykyään Venäjän ulkopuolelta väistellen valtion estoyrityksiä]. Vuoden 2022 huhtikuussa 70:stä testatusta VPN-palvelusta Venäjällä toimi vielä 5 kpl. Joitakin palveluita, kuten Twitteriä ja Facebookia, on mahdollista käyttää estoista huolimatta myös Tor-verkon kautta.
Maan suosituin hakukone on Yandex. Mail.ru -yhtiö omistaa suosituimmat somepalvelut VKontakten ja Odnoklassnikin.
Venäjä on suunnitellut ottavansa käyttöön maan sisäisen tietoverkon, joka ei olisi lainkaan yhteydessä Venäjän ulkopuolelle. Asiantuntijoiden mukaan järjestelmä on teknisesti valmis, mutta sitä ei ole otettu käyttöön, koska kansainvälisten yhteyksien katkeamista on pidetty vahingollisena Venäjän liike-elämälle. Suunnitellun sisäisen verkon nimi on Runet, tai virallisesti Venäjän kansallinen internetsegmentti.
Venäjä on myös julistanut rakentavansa oman sähköisen tietosanakirjansa vastapainoksi Wikipedialle.
Urheilu
Venäjä on ollut menestyksekäs lukuisissa urheilulajeissa sijoittuen niissä jatkuvasti olympialaisten mitalisijoille. Neuvostoaikana maajoukkue osallistui 18 olympialaisiin ja sai 14 kerralla eniten mitaleja; Neuvostoliitto olikin vuosikymmenestä toiseen dominoiva mahti olympialaisissa. Vuoden 1952 olympialaisista lähtien Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän yleisurheilijat ovat aina olleet kolmen eniten kultamitaleita saaneen maan joukossa. Vuoden 1980 kesäkisat pidettiin Moskovassa ja vuonna 2014 talviolympialaiset pidettiin Sotšissa.
Neuvostoliiton voimistelijat, yleisurheilijat, painonnostajat, painijat, murtomaahiihtäjät ja nyrkkeilijät olivat jatkuvasti maailman huipputasoa, ja näissä lajeissa Venäjä on ollut huippumaa myös Neuvostoliiton jälkeisenä aikana. Jalkapallo on useimpien maailman maiden tapaan hyvin suosittua Venäjällä. Venäjä järjesti jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2018 (Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut 2018). Jääkiekko on niin ikään suosittua ja Neuvostoliitto oli lajissa kansainvälisellä huipulla, sillä se voitti kultaa useimmissa maailmanmestaruus- ja olympiakisoissa. Jääpallo on paikoin suosittua. Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä ovat alusta asti hallinneet lajin kansainvälisiä kilpailuja. Koripallossa Venäjän maajoukkue on voittanut Euroopan-mestaruuden ja lentopallossa maajoukkue on saavuttanut parhaimmillaan olympiakultaa.
Taitoluistelu on myös ollut Venäjän vahva laji; Neuvostoliitto hallitsi etenkin pariluistelua ja jäätanssia. Neuvostoliittolainen tai venäläinen pari on voittanut kultaa jokaisissa talviolympialaisissa vuodesta 1964 nykypäivään asti, mikä on yksi koko urheilumaailman pisimpiä voittoputkia. Neuvostoliiton jälkeisenä aikana tennis on kasvattanut suosiotaan ja Venäjältä onkin jo tullut joukko kuuluisia tennistähtiä. Judo on suosittua Venäjällä, ja sitä on tuonut esille presidentti Vladimir Putin, joka on judoka. Shakkiin venäläisillä on myös ollut pitkään erityissuhde ja peli on maassa suosittua ajanvietettä; monet kansainväliset mestarit ovat olleet venäläisiä.
Ruokakulttuuri
Venäläinen keittiö tunnetaan etenkin keitoista, kalaruoista ja suolaisista leivonnaisista. Sieniä ja kasviksia käytetään paljon. Liharuoista suosituimpia ovat paistit, mutta ortodoksisen kirkon paaston aikana punaista lihaa ei saa syödä. Tunnetuimpia venäläisiä ruokia ovat muun muassa kaalikeitto, borssikeitto, blinit ja stroganov.
Juhlapäivät
Venäjällä on 8 yleistä virallista juhlaa, yhteensä 12 yleistä vapaapäivää. Lisäksi vietetään erinäisiä kirkollisia juhlia, virallisia muistopäiviä sekä eri ammattialojen juhlapäivä. Kirkollisia juhlapäiviä vietetään sekä gregoriaanisen että juliaanisen kalenterin mukaan. Kirkolliset pyhät eivät ole vapaapäiviä, joulua lukuun ottamatta, koska kirkko on erotettu valtiosta. Joulu on 7. tammikuuta, koska kirkon kalenteri on 13 päivää jäljessä gregoriaanista ajanlaskua. Lisäksi monet viettävät vanhaa uuttavuotta (Старый Новый год). 14. tammikuuta, joka ei ole virallinen juhlapäivä.
Venäjä 1990 luku
1990-lukua leimasivat aseistetut etniset konfliktit Pohjois-Kaukasuksella. Konflikteissa oli kyse islamistien kapinasta federaation valtaa vastaan (etenkin Tšetšeniassa) tai paikallisten ryhmien välisistä etnisistä tai klaanien kahinoista (kuten Pohjois-Ossetia-Alaniassa osseettien ja inguušien välillä tai eri klaanien välillä Tšetšeniassa).
1990-luvun alussa tšetšeeniseparatistit julistivat maan itsenäiseksi, jonka jälkeen alueella on käyty katkottaista sissisotaa (Ensimmäinen Tšetšenian sota, Toinen Tšetšenian sota) tšetšeenien kapinallisryhmien sekä Venäjän armeijan välillä. Separatistien terroristihyökkäykset siviileitä vastaan, kuten Venäjän kerrostalopommit, Moskovan teatterikaappaus ja Beslanin koulukaappaus tappoivat satoja ihmisiä ja aiheuttivat huomiota maailmalla. Tšetšenian sodissa kuoli joidenkin arvioiden mukaan pari sataatuhatta ihmistä ja niihin liittyi paljon siviileitä vastaan kohdistettuja julmuuksia ja muita sotarikoksia.
Presidentin ympärille syntyi ”perheeksi” kutsuttu sisäpiiri. Käyttöön otettiin uudissana ”oligarkki”, joka tarkoittaa poliittista valtaa käyttäneitä suurliikemiehiä, jotka näin pyrkivät edelleen edistämään rikastumistaan. Suuret budjettivajeet sekä Aasian talouskriisi saivat aikaan vuonna 1998 Venäjän talouskriisin, joka supisti maan BKT:ta entisestään.
Putinin Venäjä
Vuosituhannen viimeisenä päivänä (1999) presidentti Jeltsin erosi presidentin tehtävistään ja jätti paikan äskettäin nimitetylle pääministerille, Vladimir Putinille, joka voitti vuoden 2000 presidentinvaalit. Putin lisäsi suosiotaan toisen Tšetšenian sodan voitolla, vaikka ajoittainen väkivalta jatkuu alueella edelleen.
Korkeat öljyn hinnat ja heikko valuutta yhdistettynä kasvavaan kotimaiseen kysyntään, kulutukseen ja investointeihin asettivat Venäjän talouden tähän päivään jatkuneelle kasvu-uralle, nostaen ihmisten materiaalista elintasoa ja lisäten Venäjän painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Putinin kaudella merkittävimpiä luonnonvaroja, kuten öljyn ja maakaasuntuotanto palautettiin valtion hallintaan ja muutama vaikutusvaltaisimmista oligarkeista menetti omaisuutensa. Putin keskitti myös valtaa takaisin Moskovaan mm. poistamalla alueiden kuvernöörien suorat vaalit.
Putin on saanut länsimaista paljon kritiikkiä uudistustensa epädemokraattisiksi katsotuista piirteistä. Putinin Venäjää on arvosteltu erityisesti median vapauden polkemisesta. Esimerkiksi Freedom House -järjestön mukaan hallitus on rajoittanut uutisointia säätämillään laeilla, ja toimittajat ovat joutuneet väkivallan ja uhkailun kohteeksi.
Toimittajat ilman rajoja -järjestön 169 maata kattavassa lehdistönvapausindeksissä Venäjä oli vuonna 2010 sijalla 140. Putinin kaudella kasvanut vakaus, järjestyksen paluu ja talouden edistys tekivät hänestä kuitenkin kotimaassaan suositun sekä toivat tunnustusta myös ulkomailta.
Vuonna 2008 käyty Georgian sota päättyi ranskalaisten välittämään rauhansopimukseen ja Venäjän sotilaallisen läsnäoloon Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Georgia viivästytti Venäjän liittymistä WTO:n vuoteen 2011 asti.
Entinen miljonääri Mihail Hodorkovski tuomittiin vankilaan talousrikoksista 2005 ja 2010, mutta armahdettiin vuoden 2013 lopulla.
Vuoden 2008 presidentinvaaleissa presidentiksi nousi Dmitri Medvedev ja Putin siirtyi pääministerin paikalle. Medvedevin kaudella suhteet Yhdysvaltoihin lämpenivät. Medvedevin julkisia esiintymisiä seurattiin ulkomailla tarkkaan etsien mahdollista omaa linjanvetoa eroon Putinin varjosta. Tällaista ei juurikaan havaittu, eikä monillekaan tullut yllätyksenä, kun Putin ilmoitti asettuvansa ehdolle vuoden 2012 vaaleihin. Putinin valintaa seurasivat opposition mielenosoitukset.
Venäjän politiikka kehittyi 2010-luvulla yhä itsevaltaisempaan, vanhoillisempaan suuntaan, jossa ortodoksinen maa asettui yhä näkyvämmin länsimaita vastaan. Venäjän hallintoa ajoi länttä ja demokratiaa vastaan pelko mahdollisesta lännen ajamasta opposition vallankumouksesta tai muusta Kremlin kaatavasta vallanvaihdoksesta. Mahdollisen vallankumouksen vastatoimet itsessään uhkasivat laukaista niitä vastaan suuntautuvan protestivallankumouksen.
Kun Putin palasi presidentiksi toukokuussa 2012, Venäjän hallinto siirtyi yhä autoritaarisemmalle linjalle. Protestien aikaansaama poliittinen liberalisointi valjastettiin nopeasti osaksi Kremlin manipulatiivisia hallintamenetelmiä, joita kutsutaan Venäjällä »poliittiseksi teknologiaksi.»
Uusien puolueiden rekisteröintiä helpotettiin, minkä ansiosta presidentinhallinto on voinut hyödyntää pseudopuolueita opposition äänten hajottamiseen. Ehdokkaiden rekisteröinnissä hallinto on sen sijaan säilyttänyt monopolin, jonka avulla liian vaaralliset ehdokkaat voidaan sulkea pois vaaleista. Toimenpiteet ovat osaltaan marginalisoineet poliittisen kilpailun minimiin valtapuolue Yhtenäisen Venäjän hyväksi. Kremlin vaikeudet kuitenkin jatkuivat ja presidentin kannatus laski loppuvuoteen 2013 saakka. Vasta Krimin valtaus helmi-maaliskuussa 2014 muutti asetelmat tyystin.
Vuonna 2013 Kreml laati lain, jonka pohjalta monia järjestöjä voitiin julistaa ulkomaisiksi agenteiksi. Tätä täydennettiin myöhemmin lailla ”ei-toivotuista” järjestöistä.
Vuonna 2014 Ukrainan vallankumousta seuranneina päivinä Venäjä teki sotilaallisen intervention venäläisenemmistöiselle Krimin niemimaalle. ja liitti sen itseensä. Sotilasmiehityksen aikana tehdyn alueliitoksen perusteluja ja liitoksen juridista oikeutusta ei juurikaan ole hyväksytty kansainvälisessä yhteisössä. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous piti Venäjän alueella järjestämää kansanäänestystä oikeudellisesti mitättömänä selkein numeroin ja monet maat asettivat talouspakotteet Venäjälle joka asetti puolestaan vastapakotteita.
Helmikuussa 2015 oppositiopoliitikko Boris Nemtsov ammuttiin kuoliaaksi ohiajaneesta autosta Moskovassa. Nemtsov oli presidentti Vladimir Putinin vaikutusvaltainen ja äänekäs arvostelija. Hän kritisoi muun muassa Venäjän roolia Ukrainan kriisissä, maan talouden heikkoa tilaa ja Sotšin olympialaisten korruptiota. Nemtsovilla oli keskeinen rooli kahden muun oppositiopoliitikon, Aleksei Navalnyin ja Garri Kasparovin kanssa, kun Moskovassa järjestettiin jättimielenosoituksia vuonna 2011 ennen Putinin paluuta presidentiksi.[103] Tapahtuma muistutti monien mielestä hallintoa voimakkaasti kritisoineen tunnetun journalistin Anna Politkovskajan murhaa vuonna 2006.
Venäjä on ollut keskeinen sotilaallinen toimija Syyriassa syyskuusta 2015, jolloin se lähetti joukkojaan Syyrian presidentin Bashar al-Assadin tueksi Syyrian sisällissodassa. Se oli tukenut Assadia jo aiemmin, mutta Venäjän pommitukset käänsivät sodan suunnan al-Assadin eduksi.
Vladimir Putin valittiin jälleen presidentiksi vuoden 2018 vaaleissa 76,69 prosentin kannatuksella Kesällä 2018 hallitus esitti eläkeiän nostamista asteittain useilla vuosilla. Taktiikka oli perinteinen: uutinen kerrottiin jalkapallon MM-kisojen avauspäivänä, Putin pysyi erossa epäsuositusta uudistuksesta, vastuu oli hallituksella ja tämän jälkeen presidentti selitti televisioidussa puheessa uudistuksen välttämättömyyttä.
Tammikuussa 2020 Venäjän uudeksi pääministeriksi tuli Mihail Vladimirovitš Mišustin, joka seurasi pääministerinä vuodesta 2012 toiminutta Dmitri Medvedeviä. Tarkkailijoiden mielestä Putin pyrki vuoden 2020 perustuslain uudistuksella takertumaan valtaan.
Konfliktit ja sodat
Venäjä miehittää Krimin niemimaata ja on osallinen Itä-Ukrainan sodassa, joka helmikuussa 2022 eskaloitui toistaiseksi vahvimmilleen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vahvemmin voimin.
Venäjän hallinto on salamurhannut vihollisiaan ulkomailla. Esimerkiksi entinen FSB-agentti Aleksandr Litvinenko myrkytettiin radioaktiivisella aineella Lontoossa vuonna 2006, tutkimuksen mukaan Vladimir Putinin hyväksynnällä. Vuonna 2018 venäläinen tiedustelu-upseeri Sergei Skripal tyttärineen myrkytettiin Britanniassa venäläisellä hermomyrkyllä, ja syylliseksi nimettiin Venäjä. FSB ampui tšetšenialaisen aktivistin Zelimhan Khangošvilin Berliinissä vuonna 2019.
Venäjän mukaan sille ”epäystävällisiä maita” ovat Suomi ja muut Euroopan unionin jäsenmaat, Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia, Ukraina, Montenegro, Sveitsi, Albania, Andorra, Islanti, Liechtenstein, Monaco, Norja, San Marino, Pohjois-Makedonia, Japani, Etelä-Korea, Australia, Mikronesia, Uusi-Seelanti, Singapore ja Taiwan.
Kiista Kuriilien saarten omistuksesta jäytää Venäjän ja Japanin välejä ja on estänyt toisen maailmansodan aikaisten vihollisasetelmien virallisen päättämisen aina näihin päiviin saakka. Venäjän tuki Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäistymiselle Georgiasta on katkeroittanut Venäjän suhteet Georgiaan. Iran kiistelee Kaspianmeren omistuksesta. Suomessa eräät järjestöt kannattavat Karjalan palautusta, mutta Suomen valtio ei sitä ole virallisesti vaatinut. Venäjän ja Viron välistä rajasopimusta ei ole allekirjoitettu. Duuma ei ole ratifioinut Beringinmeren rajasopimusta Yhdysvaltain kanssa.
Syyria oli Venäjän vanha liittolainen. Venäjällä oli siellä tukikohta Neuvostoliiton peruna jo ennen sisällissotaa. Syyskuusta 2015 Venäjän ilmavoimien apu käänsi Syyrian sisällissodan suunnan presidentti al-Assadin eduksi. Yhdysvaltain vetäydyttyä syksyllä 2019 Syyrian kurdialueelta al-Assadin joukot pääsivät etenemään myös sinne. Samalla Venäjän merkitys vain kasvoi.
Suomen poliittisen johdon mukaan jokin ulkopuolinen taho häiritsi Naton harjoitusten aikana GPS-signaalia Suomen ja Norjan Lapissa. Suomen johdon arveltiin tarkoittaneen Venäjää.
Aluehallinto
Federaatiosubjektit
Venäjän federaatio eli liittovaltio koostuu 83 jäsenestä, federaatiosubjektista. Subjektit ovat itsehallinnollisia yksiköitä, joilla on tasavertainen edustus Venäjän liittovaltioneuvostossa (kaksi edustajaa kustakin). Subjektit kuitenkin eroavat toisistaan siinä suhteessa, kuinka paljon autonomiaa niillä on.
Federaatiosubjektit käsittävät:
- 46 aluetta eli oblastia: yleisin federaatiosubjektityyppi. Alueella on liittovaltiotasolla nimitetty kuvernööri ja paikallisesti valitut lainsäätäjät.
- 21 tasavaltaa: nimellisesti autonomisilla tasavalloilla on oma perustuslakinsa, presidenttinsä ja parlamenttinsa. Tasavalloilla on oikeus käyttää omaa virallista kieltään Venäjän kielen rinnalla, mutta kansainvälisissä asioissa niitä edustaa federaatio. Tasavallat on tarkoitettu etnisten vähemmistöjen kotialueiksi.
- Yhdeksän aluepiiriä (krai): nämä ovat hyvin samantyyppisiä kuin alueet. Aluepiirit on rajattu historian perusteella. Alun perin ne olivat rajamaita ja myöhemmin myös hallinnollisia lohkoja, jotka sisälsivät alueita tai autonomisia piirejä.
- Neljä autonomista piirikuntaa (avtonomnyi okrug): alun perin alueiden ja aluepiirien sisäisiä kokonaisuuksia, jotka luotiin etnisiä vähemmistöjä varten. Näistä tehtiin federaatiosubjekteja 1990-luvulla. Ne ovat Tšukotkaa lukuun ottamatta hallinnollisesti alueiden tai aluepiirien alaisia.
- Yhden autonomisen alueen, joka on Juutalaisten autonominen alue: autonomiset alueet olivat alun perin aluepiirien alaisia hallinnollisia yksiköitä. Vuonna 1990 niistä tuli tasavaltoja, yhtä lukuun ottamatta.
- Kaksi liittokaupunkia (Moskova ja Pietari): maan kaksi suurinta kaupunkia muodostavat omat federaatiosubjektinsa, erillään niitä ympäröivistä alueista (Moskovan alue ja Leningradin alue).
Paluu alkulähteille
Länsi-Euroopassa Skandinavian viikingit liikkuivat mantereensa pohjoisosissa harjoittaen sekä kauppaa että merirosvousta. Varjageilla eli viikingeillä oli merkittävä rooli itäslaavilaisen valtakunnan synnyssä. Arkeologiset löydöt todistavat, että skandinaaveja liikkui Laatokan ympäristössä 700-luvun lopulta lähtien.
Varjagit perustivat Aldeigjuborgin eli Staraja Ladogan 753. Sen synty on ajoitettu vuoteen 753 dendrokronologian avulla. Kaupungissa asui alkuvaiheessa ainakin skandinaaveja ja itämerensuomalaisia, viimeistään 900-luvulla myös slaaveja. Kaupunki sijaitsi Laatokkaan laskevan Olhavanjoen varrella, jota pitkin kauppa-alukset ja soturijoukkiot matkasivat Itämereltä kohti Konstantinopolia tai Volgalle.
Nestorin kronikan mukaan alueen slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot lopettivat veron maksun varjageille ja alkoivat hallita itse itseään. Ajauduttuaan keskinäisiin sotiin he kuitenkin kutsuivat kolme varjagiveljestä hallitsijoikseen: Rurik (skand. Hrörek), Sineus ja Truvor vuonna 862.
Rurik ryhtyi hallitsemaan Laatokanlinnaa (Aldeigjuborg), Truvor Izborskia ja Sineus Belozerskia (Valkeajärvi (Vologdan alue)). Varsin pian veljeksistä kuoli ja jäljelle jäi Rurik. Rurik nousi koko valtakunnan hallitsijaksi.
Koko valtakunta ja kansa saivat ruseilta nimensä (Rus, rusit). Nestorin kronikka mainitsee Novgorodin ensimmäisen kerran vuoden 859 yhteydessä, joskin todellisuudessa kaupunki on satakunta vuotta nuorempi. Tämän vuoksi onkin todennäköisempää, että nimenomaan Rurikinlinna oli ensin ja sitten Novgorod (Uusikaupunki/Uusilinna). Rurik rakennutti Rurikinlinnan ilmeisesti Laatokanlinnan palon jälkeen 860-luvulla. 800-luvun puolivälissä heidän käyttämänsä vesitiet ulottuivat Itä-Baltiasta Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.
Rurikin kuoltua hänen sukulaisensa Oleg (skand. Helgi) liitti Novgorodin Kiovan Rusin valtakuntaan ja siirsi pääkaupungin sinne.
900- ja 1000-luvuilla Kiovan Venäjästä tuli suurvalta. 1000- ja 1100-luvuilla turkkilaisten paimentolaisheimojen jatkuvat hyökkäykset saivat aikaan slaavien massiivisen muuton turvallisemmille pohjoisen metsäalueille.
Monien muiden Euraasian alueiden tavoin nämä alueet joutuivat mongolien valtaamiksi 1230-luvun loppupuolelta alkaen. Myöhemmin nämä myös tataareina tunnetut valloittajat muodostivat Kultaisena ordana tunnetun valtion, joka ryösteli Venäjän alueen ruhtinaskuntia ja hallitsi alueen etelä- ja keskiosia yli kolmen vuosisadan ajan.
Mongolien valta hidasti alueen taloudellista ja sosiaalista kehitystä. Novgorodin tasavalta sekä Pihkova säilyttivät kuitenkin osan autonomiastaan mongolien aikana ja osin säästyivät muilta alueita vaivanneilta levottomuuksilta.
Aleksanteri Nevalaisen johtamat novgorodilaiset olivat karkottaneet saksalaiset ristiretkijoukot, jotka pyrkivät muuttamaan alueen siirtomaakseen. Kiovan Venäjän valtio hajaantui lopulta sitä kollektiivisesti hallinneen ruhtinassuvun sisäisten kamppailujen tuloksena.
Mongolit olivat hävittäneet Kiovan pahoin vuonna 1240, sen valta-asema hiipui ja sitä ympäröivät alueet suhteessa vahvistuivat. Niistä Galitsia–Volynia sulautui lopulta Puola-Liettuaan, kun taas mongolien vallan alle jäänyt Vladimir-Suzdal ja itsenäinen Novgorodin tasavalta muodostuivat modernin Venäjän perustaksi.
Loppu onkin sitten jo Vladimir Putinin kertomuksista tuttua ja sillä selitetään myös Ukrainassa parhaillaan käytävää sotaa. Suomi ja Ruotsi katsoivat nyt viisaaksi liittyä Natoon, jonka jäseniä muut Pohjolan valtiot ja baltit jo olivatkin. Turkin johdossa toimiva muisti toki nämä edellä kuvatut taustat ja pyrkii kaikin tavoin estämään tämän entuudestaan tunnetun Skandinaavien viikinkien liiton. Turkkilaiset paimentolaisheimot ja kultainen Orda kummittelee Erdogan unissa.