Tätä Lordin viisuvoitosta kirjoittamaani blogia oli luettu eilen runsaasti. Siihen oli varmaan jokin syykin. Mitä yhteistä on tämän päivän menestyjillä ja Lordilla. Kaikki se mitä tuolloin kirjoitin. Ei maailma ole muuttunut vajassa parissa vuosikymmenessä miksikään. Sen sijaan sen ymmärtäminen on lisääntynyt ja kauan sitten kirjoitettu essee avautuu nyt paremmin kuin omana aikanaan. Siinä ei ole mitään kummallista. Onomatopoeettinen ja suvuton kielemme avautui maailmalla Lordin kielellä toisin kuin matkiessamme nyt punavihreinä jotain sellaista, joka on suvullista ja kaukana luontoa seuraavasta kielestämme. Me häpeämme sitä ja haluamme globaalia kieltä, suvullista ja luonnosta mahdollisimman kauaksi siirtynyttä, vieraantunutta, Helsingissä asuen ja eläen. Jostakin syystä vain joka kolmas suomalainen mies äänestäisi nyt perussuomalaisia. Joka kolmas suomalainen mies ei voi olla väärässä. Joku teeskentelee eikä voita koskaan euroviisujamme. Lordin voitto oli ensimmäinen ja viimeinen voittomme. Maailman onnellisin kansa voi olla sitä vain onomatopoeettisen ja suvuttoman kielensä kanssa eläen ja hyväksyen sen ainutlaatuisuuden muitten kielten ja kulttuurien joukossa teeskentelemättä muuta.
tiistai, toukokuu 23, 2006
Janatuinen ja Mozart ne tässä, toinen toistaan on ymmärtämässä
Verkostot ratkaisivat viisuvoiton
Janne Mäkelä kirjoittaa Helsingin Sanomissa (23.05.06) kuinka ”Hard Roch Hallelujah” oli jäähyväisviisu luuseri-Suomelle. Viisuhistorian 40 vuosikymmentä jatkunut tappiollinen sarja oli muodostanut jo yhtenäisyyttä luoneen kertomuksen. Tappiohin oli helppo samaistua ja hyväksyä viisuhäpeä. Ryhmät, yhteisöt ja alueet tuottavat kollektiivista identiteettiä ja sitä ilmaistaan erilaisilla käytännöillä ja symboleilla. Mielikuva yhteisestä yhteisöstä syntyy, kun rakennetaan kertomuksia ja tarinoita yhteisistä yhteisöistä ja alueista. Yhteinen viisuhistoria oli kansakunnan yhteistä häpeää joka muuttui rituaaliksi. Alueelliset henget (spatial identity) ja sosiaaliset muistit ovat tätä samaa perustaa. Huono menestys toistuvasti on kertomus, joka luo yhteisyyttä ja yhteisyys turvallisuutta. Oman huonon menestyksen ja epäonnistumiset oli mahdollista projisoida yhteisön kehnouteen ja päinvastoin. Näin menestys ruokkii voittajia ja epäonni seuraa samana kaavan mukaan. Kun se sidotaan kulttuuriin ja kieleen, onomatopoeettiseen ja suvuttomaan, syntyy traumaattinen kokemus ja liki geneettinen sosiaalinen pääomamme kansakuntana. Jos sille löydetään kääntöpuoli, se on etenkin urbaanin kulttuurin omaksuma ja mahdollista pyrkiä myös myymään sellaisena koko kansakunnalle.
Forssalaiset kutsuvat omaa epäonneaan ja jatkuvaa tappioden kierrettä ”helvetin tulirotkoksi” ja sen markkinointi on jäänyt urbaanin kulttuurin medioitten tehtäväksi. Alunperin taustalla on ollut naistyövaltainen kutomateollisuus ja pihtisynnytyksellä syntynyt yhdyskunta sekä sen toistuvat vaikeudet ilman ”oikeaa” kaupungin lokaalista sijaintia ja olemasaolon oikeutusta. Sellaisen on miltei mahdotonta saada infrastruktuuriaan kuntoon ja talouttaan pelaamaan oli lokalisaatioehdot kuinka suotuisat tahansa. Tappiokierre syntyy kulttuurisena ilmiönä ja sitä tukevat naapurit Forssan metropoleinamme Helsingissä, Tampereella ja Turussa, jopa Hämeenlinnassa ja Lahdessa asuen. Forssa on viiden maakunnan onneton väliinputoaja talousalueineen.
Mitä tapahtuu kun onni kääntyy eikä yhteisöllisyys perustukaan enää huonoon viisuhistoriaan? Tai kiekkoilijat voittavat yhtenään mitaleja? Forssa alkaa menestyä eikä voi enää haukkua heikkoja päättäjiään Forssan lehdessä?
Voiton myötä suomalaiset voivat kansallistaa monikulttuurisen hevy -musiikin aivan kuten tangon aikanaan. Innovaation omaksujasta tulee kulttuuristen innovaatioiden kohdalla pääsääntöisesti niiden tekijöitä etenkin jälkiomaksujina. Sama koskee alueita ja paikallisia yhteisöjä. Tappiollisen kulttuurin hyväksyneet jälkiomaksujat tulevat mukaan aikanaan ja voitot alkavat kertautua. Demokratia edellyttää enemmistön tukea ja myös jälkiomaksujia. Näin syntyy myös perussomalainen puolue ja sen myöhempi menestys. Tieteelle ja sen oikeille tulkinnoille kukaan ei voi mitään etenkin, kun mukana ovat luonnontieteet ja digiajan välineet sekä reaaliaikainen maailmamme, paradigmaisesti muuttunut.
Mäkelän mukaan ilmiö johtaa vaihtoehtoisena lajityyppinä ja alakulttuurina esiintyneen metallimusiikin joutumista musiikkigenrenä tango- ja humppakansan myötä tuuliajolle. Vastaavasti Forssassassa paikallisesti uuden linjan valitseva lehti joutuisi puristukseen muiden suurempien maakuntalehtien paineessa. Negaatioista elänyt kaupunki ei lukisi positiivisen kehityksen käynnistyessä vanhaa valtamediaansa. Lordista tulisi salonkikelpoinen ja periaatteensa myynyt kavaltaja sekä Forssasta niin ikään kansallinen tai kansainvälinen kulttuurikeskus. Mäkelän mukaan fanit eivät ottaisi tätä myöhemmin hyvänä uutisena. Eivät forssalaisetkaan välttämättä pidä kulttuurikaupuninsa maineesta saati yliopistoista. Forssan tapauksessa ainakin osa äänestäisi uudella tavalla, sisäänmuuttajat eivät ymmärtäisi vanhaa ja valittavaa virttä. Mäkelä alustaa näin perisuomalaista kateutta ja sen voimaa. Kateus ei vain ole luonnonvoima vaan ihmisen keksimä tunne sekä sen sidos kieleemme. Se ei ole seksuaalista kiimaakin voimakkaampi, vaikka toisin väitetäänkin.
Tätä samaa keskustelua käytiin sähköisissä verkoissa ympäri Eurooppaa viisuyönä. Nämä verkostot ratkaisivat Lordin voiton. Ei niinkään Lordin parodioiva musiikki ja sen asettuminen kahden populaarimusiikin välimaastoon, kuten Lordi itsekin on todennut. Tieteessä välimaasto on usein innovaatioiden tärkein lähde ja läpimurron väline. Lordi toimi tieteellisen täsmällisesti. Forssa (alueet) toimivat aniharvoin tieteellisen täsmällisesti. Alueella asuvilla ihmisillä on eroavia intressejä ja kunnilla monenlaista vallankäytön muotoa. Yhteisen vision löytäminen on usein mahdotonta.
Innovaatioprosessissa marginaalissa elävät uuden musiikin tuottajat eivät poikkea muusta esim. teknisestä innovaatiosta. Sen ”marginaalit” synnyttävät koko ajan uutta ja tässä tapauksessa äänestäjille, jotka olivat poikkeuksellisen nopeasti reagoivia. Oli äänestettävä nopeasti kymmenen minuutin aikana verkostot mobilisoiden. Näiden verkostojen vierailu viisuohjelman äänestyksessä teki Lordista sankarin. Ännestys poikkesi oleellisesti niistä vuosikymmenistä, jolloin ratkaisun tekivät kansalliset ”raadit”. Niiden käyttäytyminen muistutti EU:n parlamenttia. Suomessa vuoroin tango- ja humppakansan makua tai pouplaarikultturin eliitin arvoja ja konventiota. Sen seuraus ei voinutkaan olla muu kuin kansallinen häpeä. Sen sijaan perussuomalaisen puolueen synty ei ollut kansallinen häpeämme, vaikka mediamme ja vihreät niin vakuuttivatkin.
Lordin voitto ei johda hevyn monialaisen musiikin ajautumista kriisiin, päinvastoin. Kyse ei ole nytkään enää vaihtoehtoisista lajityypeistä saati alakulttuureista vaan normaalista innovaation synnystä, kehittymisestä ja leviämisestä. Alakulttuuri ei voi voita euroviisuja ja vielä sen historian suurimalla marginaalilla. Tässä Mäkelä on täysin väärässä. Kyseessä on jo hyvinkin myöhäinen ja kauan levinnyt musiikkimaku. Tässä tapauksessa myös aivan uusi tapa meille äänestää ja mobilisoida verkostot Lordin taakse. Verkostojen ulkopuolella oli odotetustikin Monacon ruhtinaskunnan vanhukset ja Albania. Välineet ja musiikkimaksu eivät siellä menneet yksiin muun Euroopan kanssa. Perussuomalaisuus oli sekin osa jo 1950-luvun poliittisten liikkeittemme syntyä ja puoluehajaannuksia. Niistä pääsi osalliseksi maalaisliiton ohella myös sosiaalidemokraatit ja kommunistit. Se mitä kerran on ollut, sitä vastakin on, osana yleismaailmallista populistiseksi kutsuttua liikehdintää.
Forssalaiset sen sijaan olisivat hyvinkin saattaneet äänestää Lordin voittajaksi myös jo kotimaan karsinnassa. Nuorten kyky operoida ja hyväksyä innovaatioita Forssassa on epäilemättä hyvää hämäläistä tasoa. On muistettava, että Lordin voitto oli samalla nuoren informaatioyhteiskunnan sukupolven voitto suuresta ikäluokasta ja sen viisuhupailusta. Se oli kai suurin shokki koko tapahtumassa. Vallan vaihtuminen tietoyhteiskunnan osaajille. Verkostoja ei voi manipuloida, ei lahjoa, ei palkita poliittisin viroin. Sama päti perussuomalaisen puolueen syntyyn ja sen käyttämään sosiaalisen median kieleemme, sen strategiaan ja talouteen.
Miten tämä prosessi vaikutti sitten viisuhistoriamme jälkiomaksujiin ja niihin ikäluokkiin, joiden kohdalla hevy musiikkina oli alunperinkin mahdotonta ja jotka äänestivät tangoa ja tähtitanssijaa. Siis siihen sukupolveen, jota kutsutaan jääkiekkopiireissä ”sekava tilanne Suomen maalilla -sukupolveksi” erona ”se on siellä” -sukupolveen. Edellinen sukupolvi koki tappiot Neuvostoliitolle luvuin 12-0 ja jälkimmäinen voitot Venäjästä ihmettelemättä lainkaan. Edellinen seurasi Juha Jokisen anteeksipyytelevää selostusta ja jälkimmäinen Mertarantaa. Kenen selostusta ja kirjoituksia seurasivat perussuomalaiset?
On luonnollista että nämä ”hävityn sodan” sukupolvet hyväksyvät menestyksen hieman hämillään. He eivät tiedä tai ymmärrä miksi ” meitä” äänestettiin ja kuka sen teki. Hevy musiikkia nämä eivät ala harrastaa sen enempää kuin kiekkovoitosta innostuneet vanhenevat ihmiset alkaisivat jääharjoitukset. Jälkiomaksujat ovat aina etääntyneet innovaatioaallon kärjestä ja nykyisin tämä kärki ei edes seuraa perinteistä printtimediaa. Paperijutut ovat sisällöltäänkin erilaisia kuin sähköiset. Jokaiselle on tarjottava kuitenkin jotakin, vaikka tarjoaja olisi sama media, vanhana tai uutena mallinamme. Ihminen kun lajina ja kielen käyttäjänä, musiikin ja taiteen seuraajana, ei ole muuttunut miksikään. Klusteritaide ja taiteen klusteri manifestina ei vanhene sekään.
Jälkiomaksujille voitto ja mukanaolo on tärkeämpää kuin substanssi – hevy musiikin sisältö. Oleellista on olla mukana juhlassa, jonka kulttuurivientiä tämä voitto voi edistää oleellisesti laajemmin kuin mitä nyt on vielä Suomessa ehkä pohdittu. Lordin omassa viennissä ”naamiot” eivät ole yhtään sen oudompia kuin vaikkapa tohtorikaronkan hassut hatut ja miekat tai mikä tahansa klusteritaiteen (Cluster Art) elementtejä yhdistävä osaaminen tai oopperassa tapaamamme konvention merkit.
Tässä Lordi on ammattilainen, jonka harkintakykyyn voimme luottaa ja joka ei pettänyt kisassa minkään osaamisen alueella. Se on vähintä mitä innovaatiokansan kärkiosaajat voivat tehdä ja Rovaniemellä oppia. Siperia opettaa. Tässä nykynuoriso on paljon edellä niitä, joita jatkuva ja paisuva tietomäärä ei ole tehnyt tuskaiseksi. Sama pätee toki politiikkaan ja kriisiin ajautuneiden perinnepuolueittemme tuskaankin.
Tämä suuren ikäluokan olisi syytä oppia ja nähdä voitto heitä tuskaisamman ja työläämmän nuoruuden eläneen sukupolven tuotteena. Tieto todellakin lisää tuskaa ja kilpailu on nyt oleellisesti ankarampaa kuin sotavuosina syntynetitten kohdalla. Yliopistoon ei mennä humaltumaan muusta kuin tiedosta ja edessä on pätkätöiden arki tohtoreillakin. Tästä huolimatta malja Lordille. Perussuomalaisten voitot ovat edessäpäin. Niitä ei pidä juoda etukäteen ne eläen.
Matti Luostarinen
23-05.2006
posted by Matti Luostarinen # 3:20 PM