Vuosi 2011 oli poikkeuksellisen vilkas mediavuosi. Alkuvuodesta uutistarjonta ylitti perinteisen median kyvyn välittää globaalin maailman dramaattisia tapahtumia, joista Japanin luonnonkatastrofi ja islamilaisen arabimaailman vallankumousdomino olivat päällimmäisinä. Niiden taustalle jäivät maailmantalouden syvenevä lama ja euroalueen ongelmat, valmistautuminen omiin kevään vaaleihimme. Ja sitten tuli paukku Norjasta, norjalainen huuto, joka järkytti Pohjolan lintukotoa.
Ensimmäinen palkinto
Median kyky seurata globaalin maailman liikkeitä onnistui vuonna 2011 paremmin kuin edellisinä vuosina ja siitä oli tullut uuden mediayhteiskunnan selvästi ohjaava mahti myös järjestettäessä omaa valmiuttamme luonnonkatastrofin mahdolliseen laajenemiseen tai euroalueen kriisin hoidossa. Tämä näkyi erityisen selvästi oloissamme poikkeuksellisten eduskuntavaalien jälkeen ja hallitusta koottaessa tai pohdittaessa kansamme huolen aiheita.
Ne olivat nyt oikeita, todellisia pelkoja ympäristötuhoista, talouskriiseistä ja globaaleista katastrofeista, ihmisten vieraantumisesta ja syrjäytymisestä. Kun aiemmin kaikille ristiretkille ja mielettömille liikkeille ominaista olivat psykopaattien valtaannousu, nyt sellainen alkoi käydä liki mahdottomaksi. Johtajuutta oli, jos se sellaiseksi katsottiin tai myönnettiin. Nyt johtajia kaatui maailmalla dominopelin tavoin ja osa heistä terroristeina.
Johtajuus katosi, kun kansalaisten media, sosiaalinen media, ei sitä sellaiseksi enää laskenut. Kun joukkorikollisuus ei tehnyt aiemmin yksilöstä rikollista, nyt tätä pohdittiin uudesta näkökulmasta, jossa kansakuntien riippuvuus ja kohtalonyhteys alettiin oivaltaa myös yksilötasoisena kysymyksenä. Sosiologia ja psykologia lähestyivät siinä toisiaan ja lääketiedettä, samalla kun biologia ja teknologia lähestyivät toisiaan uudessa hybridiyhteiskunnassa. Käsiten ”hybridi” laajeni biologiasta ja teknologiasta kohti ihmistieteitä ja yhteiskuntafilosofiaa, -taloutta ja sosiologiaa. Suomessa ”hybrid society” pysyi kuitenkin vielä vuonna 2011 vieraana sen poikkeuksellisesta ravistelusta huolimatta.
Ihmisten ajatuksia ei voitu muuttaa pelkällä retoriikalla, puhetaidolla, vaan opastamalle heidät näkemään asiat uudella tavalla. Kun sotien koristeellisuus katosi, hävisi myös niiden mytologinen vanha välineellinen kiinnostavuus ongelmien ratkaisijana saati biologisena välttämättömyytenä. Tästäkin huolimatta käsitteet ”Venäjä” ja ”Nato” pysyivät Suomessa ikääntyvän kansakunnan sosiaalisen pääoman herättävässä ikiroudassa. Syysmysky ja kaatuneet puut toivat mieleen Tali-Ihantala maiseman.
Kaikesta huolimatta neljäs valtiomahti, etenkin sosiaaliset mediat viidentenä, olivat ottanet niskalenkin vanhasta vallasta, vahoista puolueista ja painajaisista. Gallupvaalien jälkeinen tapa rakentaa media-ajan hallitusta oli sekin sähköisten medioittemme visioimaa todellisuutta, liki innovaatiojournalismia ja painotti euroalueen kriisiä, vastuunkantoa uudesta globaalista todellisuudesta. Sellainenkaan mielipide ei ollut enää oikea ja pyhä, jonka puolesta oli aiemmin kuoltu. Tämä oli uutta uuden mediayhteiskunnan Suomessa.
Printtimedia taustoitti prosessia ja lopputulos oli odotettu medioita seuraavan suuren yleisön ymmärtämänä. Kansalaismediat välittivät tietoa, joka kertoi mitä tuleman pitää ja miksi. Draaman kaari kulki odotetulla tavalla ja johti medioitten ohjaamaan ratkaisuun. Siinä vallankäyttäjä paljasti itsensä kuvaamalla toista vallankäyttäjää. Ikään kuin ihminen, joka paljastaa oman luonteensa kuvatessaan toisen ihmisen paheita, juorutessaan. Journalistinen juoru ei ollut enää hyve eikä pahe vaan osa kiihtyvää kilpavarustelua.
Tämä koski myös vaalien tulosta, joka oli tiedossa jo kuukausia ennen vaaleja ja tutkijoiden antamat ennusteet pitivät lopulta paikkansa liki täsmälleen vaalipiireittäin annetuissa gallupeissa. Niiden tulkinnassa tekopyhät ihmiset vihasivat tekopyhyyttä ja ennakkoluulot ruokkivat tietämättömyyden lapsia kertoen, kuinka nyt eletään 1970 -lukua.
Ero vuoden 1970 vaaleihin, jossa SMP ja populistiseksi luonnehdittu liikehdintä sai murskavoiton, oli valtava. Silloin sähköinen mediamme kertoi vielä vaaliyönä, kuinka tuota voittoa ei tullut lainkaan.
Pohjoiskarjalainen pienviljelijä Eino Poutiainen ennusti täsmällisemmin kuin yleisradion ”rokonoosit” ja professori Risto Sänkiahon (Sdp) laatimat tietokoneohjelmat. Tietokoneen ja professorin tuli palvella ”järjestelmää”, ei tiedon jakoa, vaaleja ja niiden tulosta, vaan vallan käyttäjää.
Kun nyt ei voitu olla enää veljiemme vartijoita, pyrittiin olemaan heidän teloittajia. Syntyi suomalainen käsite vihasta, vihapuheesta ja siveydestä, joka Aldoux Haxleyta lainaten, on seksuaaliperversioista luonnottomin ilmiö. Politiikassa, puolueissa, alettiin jälleen kerran puhua ja kirjoittaa aatteista ja periaatteista, kun elämä oli yhä kauempana niiden toteutuksesta.
Takavuosista oli kuitenkin jotain jo opittu, ja vaalien suurin voittaja oli mukana medioitten suurten puolueitten pääesiintymisissä omiin galluptuloksiin nyt uskoen. Älyllistä epärehellisyyttä haluttiin näin välttää. Hyve määriteltiin ikään kuin tahdon vastaiseksi toiminnaksi. Tämä toiminta toi mukanaan kunniaa ja kunnia taas ruokki median turhamaisuutta. Se on hyvin inhimillinen piirre, eikä sitä voi tuomita. Pohjois-Koreassa päämiehen kuolema sai koko kansan itkemään, myös uutisankkurin.
Kun tulokset olivat odotettuja, gallupin mukaisia, myös hallitusneuvottelut tiedettiin jo etukäteen vaikeiksi, ja että todellisia hallituspohjia jäisi käteen lopulta vain yksi uskottava vaikean euroalueen kriisin suomalaiseksi ratkaisijaksi ja taloutemme ohjailijaksi mahdollisen laman alkaessa. Alkoi vyörytys, jossa oli lopulta liki pakko hyväksyä toisissa ihmisissä ja poliitikoissa kaikki se sietämätön, jonka johtajat yleensäkin hyväksyvät vain omassa itsessään.
Syntyi sietämätön hallituspohja ja ohjelma.
Kaikki eduskuntapuolueemme kantoivat samalla oman vastuunsa mediayhteiskuntamme tärkeimmän median, yleisradion rahoituksen järjestelyissä kiitettävällä tavalla. Tästä kaikesta on annettava ensimmäinen mediapalkinto suomalaisena perinteisenä mediaosaamisena ja samalla uuden mediayhteiskuntamme osa-alueita tukevalle poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmällemme, sen kulttuuriselle osaamiselle.
Vain Helsingin Sanomien päätoimittaja vaikutti jäävän osattomaksi tästä uudesta suomalaisesta hyveestä. Jos ihminen ei saa rangaistusta paheistaan, miksi hänen olisi saatava palkinto hyveistään, kysyttiin, ja ihan syystäkin.
Pienet ylilyönnit ja draaman kaaren tavoittelu kuuluvat medioitten keskeiseen näytelmään siinä missä viihteellinen osa mielenkiinnon ylläpitäjänä. Kokonaisuus säilyi kuitenkin ehjänä ja arvosana oli korkea vaikean vuoden viestinnässä. Kun joku on tekemässä jotain vastuullista, perustelee sitä rationaalisella järjellä, ymmärrämme hänen heti tarkoittavan sillä jotain epämiellyttävää ja pahaa.
Toinen mediapalkinto
Vuoteen 2011 kuului myös surullisia tapahtumia ja sellaisia, jossa median oma osuus oli mukana välittömästi tai välillisesti. Tällaisia pyrittiin rohkeasti oikomaan ja myöntämää niiden olemassaolo. Kun kahden edellisen vuoden teemana oli ollut keskustelu eliitin poliittisesta ja taloudellisesta vallasta sekä sen marinadista medioittemme kanssa, nyt tätä jatkettiin myös globaalisti. Media puuttui omiin heikkouksiinsa. Rikkaana ja eliitin mukana eläen surkeus on siinä, että joutuu sietämään muita rikkaita, suomalaista eliittiä.
Keskittynyt mediaomistus, sen koko ajan kasautuva taloudellinen ja poliittinen valta, konkretisoituivat kahdessa tapahtumassa. Ensimmäinen järjestettiin Britanniassa ja osana australialaisen, Yhdysvalloissa vaikuttavan mediamoguli Keith Rupert Murdochin valtakuntaa, sen skandaaleja, sekä toinen Italiassa ja siellä osana italialaisen pääministerin, mediamoguli Silvio Berlusconin ongelmallista asemaa osana kriisiytyvää euroalueen ytimen uskottavuutta. Näin siitäkin huolimatta, että italialaisen ikääntyneen pääministerin huvit maksoivat kaikille vähiten.
Globaali media ja sosiaaliset mediat onnistuivat tässäkin tehtävässä nyt kiitettävästi. Australialainen moguli oli brittien kuultavana ja muutoksen mahdollisuus on jopa uskottava. Rikollisesta toiminnasta oli lopulta eniten hyötyä mediayhteiskunnan viestinnälle ja sen itsekritiikille myös meidän oloista oleellisesti poikkeavassa tiedotuksessa niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa.
Kun rahaa oli jo liian paljon, sillä ei ollut enää merkitystä, ainoastaan pelillä. Tuossa pelissä rikkaat halusivat päästä otsikoihin ja sinne päässeet taas rikastua. Näin tekemisenarvoinen jäi epämääräiseksi ja sitä tehtiin salaa ja korruptoiden, kaukana sinisilmäisestä journalismista, medioistamme, niin sosiaalisista kuin epäsosiaalisista.
Italian kohdalla pääministerin ja mediamogulin ero oli medioitten painostuksen tulosta ja osa sisäistä mittavaa pyykinpesua myös mediatalojen ja konsernien sisällä, kulissien takana.
Virkamieshallituksen kokoaminen oli suuren luokan kysymys ja teko, jossa mukana olivat etenkin Saksan ja Ranskan tekemä taustatyö. Tuohon soppaan suomalaiset eivät lusikkaansa panneet, vaikka siltä omissa medioissamme vaikuttikin.
Käsitys siitä, että palkat maksaa työnantaja tai pankki, oli väärä. Palkan maksaa tuote. Internetissä, sosiaalisen median sisällä, tätä tuotteesta maksettavaa palkkaa olivat hämärtäneet jo kauan sellaiset tahot, joille tuotettu teksti oli ilmaishyödyke. Näin vaativin osa mediayhteiskunnan tuotteesta alkoi kaataa koko kapitalismin ilmaishyödykkeenä. Kukaan ei tähän epäkohtaan puuttunut ja siitä syntyi uusi riiston väline.
Paineet Italiaan olivat monikansallisia ja mediamogulin kyky pysyä vallassa medioittensa tukemana ei ollut enää uskottava. Sosiaalisen median työvoimaa ei voinut korruptoida eikä erottaa, painostaa, vaatia vaikenemaan.
Globaali talous oli tullut osaksi uutta vallankumouksellista mediataloutta. Samalla hybridiyhteiskunnan tapa toimia kävi konkreettiseksi juuri sen teknologian kautta, tuotteen ominaisuuden voimalla, ei niinkään kuvitellun politiikan tai talouden tuloksena, vanhan median vaikutuksesta, jonka mediamogulit omistivat.
Mediamogulin oli erottava ja tilalle tuli professori, jonka olen tavannut joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin opastin Oulun yliopiston yhdyskunta- ja aluesuunnittelun opiskelijoita matkoillamme eurooppalaisiin kohteisiin ja etenkin italialaiseen käytäntöön tuottaa, ei vain pitää yllä pankkeja ja työnantajia.
Myöhemmin matkamme suuntautuivat lähemmäs Neuvostoliittoa ja siellä Kaukaasian tapahtumiin ja sen poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin 1980-luvulla, venäläiseen tapaan tuhlata.
Toisen palkankorotus oli siellä aina toisen hinnankorotus eikä kukaan tahtonut tehdä itse tuotetta, jolla työnantaja, valtio ja sen totalitaarinen hierarkia, eliitti, sekä pankkiiri olisivat eläneet.
Ei välimereinen talous niin paljon Gruusian tai Armenian taloudesta poikennut. Velkaa otettiin yhdessä ohi Bkt:n antaman kansantalouden kasvun, joka Georiassa käytettiin miliisijoukkojen ylläpitoon ikään kuin YK -joukkoina.
Vaaleat ja vartaloltaan pitemmät miliisijoukot erosivat siviiliasuisinakin selvästi pienistä ja tummista, patrioottisista paikallisista, aina hyvin pukeutuneista välimereisistä roduista. Toki ”azerit” erosivat selvästi jo pukeutumisessaan ja riidat näkyivät kaduilla yhteenottoina.
Venäläisen miliisin, armeijan sotilaiden, ylläpito ja pitkä oleskelu oli sekä sosiaalinen että taloudellinen ongelma Neuvostoliiton ylläpidossa Kaukasian riitaisissa kulttuureissa.
Georgian kahakan käynnistyessä, Pekingin olympialaisten avajaisten aikaan, kirjoitin siitä reaaliaikaisesti blogissani ja toisin kuin oma mediamme tuolloin kirjoitti ja ulkoministerimme reagoi. Samoin raportoidessani 1980-luvulla Kaukaasian ongelmista ja Neuvostoliiton mahdollisesta hajoamisesta näihin mittaviin taloudellisiin ja sosiaalisiin rasitteisiin.
Monelle raha maksaa aina liikkaa ja pelko siitä, että sen käyttämättä jättäminen johtaa menetyksiin, on Henry Fondan viisautta. Suuri omaisuus on aina suuri orjuuttaja hänen kaltaiselleen, oli kyse mistä tahansa talousmallista tai yhteiskunnallisesta filosofiasta.
Hybridiyhteiskunnassa sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet yhdistyvät vain osittain poliittisina ratkaisuina. Näitä jopa voimakkaammin vaikuttaa tiede ja sen sovellukset, sosiaalisen median lähettiläät ja sen omalakinen toimintastrategia, joka alkoi toteuttaa omaa maailmaansa rinnan vanhan yhteiskuntarakenteen kanssa 2000-luvun toisella vuosikymmenellä ( ks. Matti Luostarinen 2011: Social media – Economy and Strategy tai Social media economy )
Muutoksen murrosvaihe ohitettiin jo edellisen vuoden 2010 aikana ja vallankumoukset Pohjois-Afrikassa ennustettiin toki tapahtuviksi alan tutkijoiden odottaessa vain ajankohtaa, dominoilmiötä. Alan julkaisuissa käytettiinkin juuri tuota käsitettä jo jonkin aikaa.
Samoin hybridiyhteiskunta (Hybrid Society) alkoi yleistyä ja korvata muita, lähinnä teknisempiä ja juuri mediaan ja informaatiovirtoihin liitettyjä käsitteitä, informaatioyhteiskunnan symboleja.
Kiintoisaa oli, että omien tutkimusteni tulokset ja niiden tiivistelmä kohosi vuoden 2011 aikana kärkeen yli 1000 miljoonan alan julkaisun tai koulutusta ja tiedettä, yritystoimintaa, hyvää hallintoa suorittavien instituutioiden vastaavien julkaisujen ohi ja on siellä edelleen (Social media economy, Harvard Bookstore).
Se selittynee julkaisun tekotavalla sekä sen tulosten sovelluksilla sitä globaalisti levitettäessä. Samalla sen nosteessa kärkeen nousi neljä muuta prosessia kuvaavaa varhaisempaa julkaisuani (Arcrtic Babylon, Ecological Cluster, Agropolis Strartegy ja Cluster art) .
Kolmas mediapalkinto
Näin kolmas mediapalkinto on ohjattava sille prosessille, jonka taustalla on hybridiyhteiskunnan synnyn biologiset ja tekniset, toisiaan lähestyneet prosessit, sosiaaliset ja kulttuuriset ilmiöt, mutta etenkin tieteen itsensä käyttämät välineet ja niiden integroituminen lähemmäs sitä sosiaalista ja taloudellista rakennetta, jota palvelevat myös ikivanhat dogmit, mytologiat, uskomukset, uskonnot sekä lopulta tieteen ja taiteen tapa muuttaa nämä käsitteelliseksi yhteiseksi kieleksemme, tänään digikielen symbolein.
Sen selittäminen vanhoilla symboleilla, informaatioajan ja yhteiskunnan käsitteillä, ei kerro mistä on kysymys. Tässä perinteinen media, printtimediamme, kulkee nyt jälkijunassa pyrkien voittamaan aikaan sopeutumiseensa. Ilmiö on ymmärrettävä.
Pääosa sosiaalisen median uusista mukana olevista kulttuureista ja ihmisistä ei ole erityisen informatiivisia, ei edes luovia ja innovatiivisia tavalla, jonka itse pragmaatikkoina tällaisiksi ymmärrämme. Palkan suuruus ei mittaa kaikkialla arvostusta eikä raha ole arvon mitta.
Vastaavasti köyhyys kannustimena on kehno väline ja varojensa mukaan elävä eliitti kärsii usein vain mielikuvituksen puutteesta. Bernard Shaw’ta siteeraten on herrasmies, joka elää ryöstämällä köyhiä. Globaalissa taloudessa, sosiaalisen median arjessa, monella ei ole muuta rikkautta kuin elämä itse, jossa tieto opettaa yhä useamman nauramaan, raha tanssimaan.
Kunniamaininta
Ihminen oppii yleensä epäonnistumisesta, negaatioista, ei niinkään menestyksestään. Se on lajin tapa pysyä hengissä, osa evoluutiotamme. Positiivinen kokemus voi toistua usein ja sen kokeminen ei vie henkeä siinä missä kerran jäihin uppoaminen, väärän kasvin syöminen. Näin kehnot kokemukset on palkittu jo poistamalla sen kokeilijat jatkamasta lajiaan. Ne jotka jatkavat, ovat entistä varovaisempia.
Norjalaisten surullinen kokemus sai suomalaiset mediat toimimaan tavalla, jossa mukana oli jo annos kansallista kokemusta, omaa surutyötä koulusurmiemme kohdalla. Pieteetti suhtautuminen norjalaisten suruun oli oppimista, jossa mikään ei lopulta kouli kansakuntaa niin syvältä kuin oma menetys, pohjaton suru.
On mahdollista, että se johtaa jopa epigeneettisiin prosesseihin, ”pimeisiin geeneihimme” traumaattisen tapahtuman periytyessä. Tällöin mukana ei ole DNA-koodia ja hidasta evoluutiota.
Menneen vuoden aikana media opetti meille vilpittömyyttä, lahjomattomuutta, vaatimattomuutta, ystävällisyyttä, viisautta ja ihmisrakkautta. Jäljelle luokkayhteiskuntaamme jäi lopulta vain kaksi luokkaa: ensimmäinen luokka ja luokattomat. Tästä opista kunniamaininta.