Mitä kerran on ollut sitä vastakin on. Kun kirjoitin kirjan menetetystä vuosikymmenestä, se tarkoitti mediayhteiskunnassa luonnollisesti mediaamme. Se on viihteellistä ja viihde on sekin joka kanavalla samojen vanhojen viihdepläjäysten esittelyä moneen kertaan ja vain kanavaa vaihtaen. Menetetyn vuosikymmenen merkittävin mediauutinen oli Bonnierin ja ruotsalaisten kallis matka Suomeen. Suomesta ei löytynyt muuta kuin tappiollisia kauppoja. Yhtä hyvin olisi voinut pyrkiä kaappaamaan suomalaisten mäkimiesten, hiihtäjien ja juoksijoittemme salaisuudet menestyä urheilussa maailman huipulla alkaen laskettelusta Pohjanmaalla.
Kirjoitukseni mediapalkinnosta runsas vuosikymmen takaperin sopii oikein hyvin myös tänään. Joulukuussa 2007 annoin palkintoni tavalla, jota on luettu nytkin runsaasti ja kuvaa medioittemme pysähtyneisyyttä. Mennyt vuosikymmen ei muuttanut siinä muuta kuin tavan raksuttaa populismista ja plagioida siinä Yhdysvaltain median otsikkoja demokraattien medioista. Voiko kirjoittaa enää pinnallisemmin ja pilailla itsensä ulos urheilijoineen maailman kartalta. Kansa kun alkaa muistuttaa mediaansa sitä sosiaaliseen mediaan plagioiden. Kun presidenttimme siitä huomauttaa, samalla tulee lunta tupaa Virosta. Ruotsalaisilla ei ole enää mitään kerrottavana. Bonnierin retki opetti kaiken oleellisen ja vähän ylikin.
torstai, joulukuu 27, 2007
Vuoden 2007 mediapalkinnot
Vuoden loppuun kuuluu jakaa palkintoja ansioituneista teoista. Pääsääntöisesti tämä tehtävä on kuulunut medioille. Toimittajat jakavat siinä palkintoja toisilleen ja oman alansa osaajille. Itse olen ottanut oikeudekseni jakaa palkinnot medialle sen parhaista teoista. Jonkun sekin on tehtävä.
Nykyisin on muotia jakaa palkinnot yhden ihmisen toimesta. Blogi arvioi vahaa mediaa eikä päinvastoin. Blogi on vuorovaikutteinen ja samalla elämä itse. Media on sen sisällä toimiva markkinatalouden tuote. Mainoksilla ja ilmoituksilla elävä taloudellista valtaansa kadottava valtiomahti ja viihdyttäjä. Viihteen kasvaessa mahti vähenee ja valta siirtyy uudelle medialle. Tästä keskusteltiin paljon, mutta ei toki vanhan median toimesta. Siitä ei voi jakaa palkintoja webyhteisön blogaajille. Se ei ole media perinteisessä merkityksessä ensikään. Jos se vaikuttaa rumalta, kansan on sen näköinen kansalaismediassaan.
Tänä vuonna ensimmäisen palkinnon saa median käymä keskustelu mediasta. Se on keskittynyt erityisesti yleisradioon ja sen digiaikaan, julkishyödykkeen arvoon ja kustannuksiin, epäonnistuneeseen teknologiaan, mutta myös journalismiin yleensä. Toimittajat ovat havainneet kuinka herkkähipiäisiä he ovat, tai miten medialta jää huomaamatta ihmisten todellinen hätä, köyhät, rumat ja ulkopuoliset.
Keskusteluun mahtuu yksi yhteinen paniikki kerrallaan tai kinastelu muuttuu poliittis-farisealaiseksi horinaksi. Hömppä lisääntyy ja on yhä vaikeampi erottaa tärkeää ja koskettavaa humpuukista.
Samalla uutisen luonne on muuttunut kaikkialta saatavaksi ja ennen kaikkea ilmaiseksi hyödykkeeksi. Tämänkin jutun kirjoittaja on palkaton toimittaja.
Uutinen on kuitenkin aina tehtävä. Toimittajaa käy siinä työssä sääliksi. Ensimmäinen palkinto on siten tavallaan myötätunnosta annettu ja siksi erityisen arvokas. Tutkiva journalismi on medioissa itsensä tutkimista ja löyhkää narsistiselta tai viinalle. Mauno Koivisto tulkitsi itse itseään ja hyvä tuli. Kysykää lisää virolaisilta. He kun seuraavat viereltä mitä meillä tapahtuu tai ei tapahdu lainkaan. Pikkuveli valvoo. Isoveli ei enää edes vaivaudu.
Toinen palkinto tulee globaalien ilmiöiden löytämiselle ja suurten uutisten avaamiselle. Näistä kestävin tulee oleman ilman muuta uutinen ilmastonmuutoksesta. Jatkossa siitä vaahtoavat myös innovaatioaallon hitain jälkiomaksujakin. Silloin se on loppuun kaluttu aihe ja vuosikymmen mennyt hukkaan innovaatioaallon kärjessä eläen. He ovat poistunut maasta.
Se ei ole toki ainut suuri globaali uutinen, mutta sellainen kauhuskenaario, joka valitettavasti myös toteutuu. Vai epäileekö joku omia silmiään ja tuntojaan, syksyä joka alkaa syyskuussa ja jatkuu toukokuulle. Jos Inarin järvessä ei ole jouluna jäitä tai ne ovat kadonneet pääosasta Jäämerta, suomalainen oivaltaa kyllä mistä nyt tuulee, hitainkin mielensä pahoittaja.
Meille neljä vuodenaikaa ovat olleet geeneihin istutettu tapa mitata elämää ja aistia olemassaolon oikullisuus. Luonnosta elävä kansa on sitonut sinne myös sanansa ja koko symbolijärjestelmänsä. Organisoidussa hömpässä tiedonvälityksenä on vaikea ohittaa sellaista uutista, jossa asian merkitys ei jää säästä puhuvalle kansalle epäselväksi.
Media ei iskosta tätä uutista pienen ihmisen ja politiikan teon agendalle, vaan puoli vuotta jatkuva marraskuu. Kaamos koettuna vain kuun valon loisteessa ilman valon häivää hangella on rankka paikka kenelle tahansa. Ei vähiten ihmiselle tai sille luonnolle, jolle lumi, jää ja pakkaset ovat olleet aina välttämätön osa vuosituhantista kiertoa. Mistä tämä mykkä kansa puhuu kun sää on loskaa puoli vuotta?
Kolmas palkinto on annettava urheilutoimittajille näiden tavasta jakaa pisteitä Kimi Räikköselle. Vuoden urheilijasta äänestettäessä liki kymmenen prosenttia tulkitsi Kimin liikkuvan välineellä, joka ei ole urheilullinen. Kimi edusti heidän mielestään välineurheilua ja jäi kokonaan ilman pisteitä.
Sen sijaan keihästä tai moukaria heittävä mies ei ole välineurheilija eikä sitä edusta betonitornista neljänneskilometrin suksilla hyppäävä mäkikotka. Betonitorneja nousee luontoon itsestään ja laji on kenen tahansa harrastama, siinä missä autolla liikkuminen tai moukarin heitto. Moukarin heitto ja mäkihyppy eivät ole mitenkään keinotekoisia lajeja. Päinvastoin. Me tarvitsemme lisää lentomäkiä Lappiin. Median kritiikittömyys ansaitsee itseihailussaan palkinnon sekin. Omiin pieruihinsa ihastunut kulttuuri on pahinta mihin voit maailmalla törmätä.
Urheilutoimittajien logiikka ansaitsee mitalin sinä missä Stasi ja Rusi -uutisointi. Näissä kaikissa haisi viinan lemu lehden sivuilta ja palautti mieliin lapsuuteni ajan maakuntamediamme. Kun se loppuu, päättyy myös näitä omistaneen poliittisen liikkeen tarinakin.
Pahiten sakkasi Ruususen tarinoissa ja niissä pisteissä, joita toimittajat jakoivat ministereille koulutodistuksina. Niiden lukeminen ja seuraaminen on yhtä rasittavaa, kuin seurata maajussien morsiamia, ja huomata kuinka television viihde siirtyy sellaisenaan jopa vakavasti otettavan mediatalon sisälle.
Kuka mahtoi lukea ”vuodettuja” valtionhallinnon muistioita 1970-luvulla edes sen umpipolitisoituneimpien nuorten kuvitelmissa? Eikö nämä nuoret eksyneet jo junamatkalla Moskovaan ja Berliini oli liian suuri kaupunki Iijokivarresta lähteneen koettavaksi muuten kuin elämysmatkana tuntemattomaan.
Stasi jutuissa puuttui kyky oivaltaa pienen ihmisen oikea mittakaava, siinä missä ilmastomuutoksessa suuren ja globaalin prosessin todellinen olemus suurten kulttuurien ja kansakuntien ongelmanamme. Kimi Räikkösen merkitys kansainvälisessä urheiluviihteessä ja sen megaluokan julkisuudessa suhteessa pienten mittakaavojen puuhasteluun Suomessa eläen.
Urheilutoimittajan suhde urheiluun on liian naiivi ja läheinen. Kun kriittisyys puuttuu, alkaa syntyä legendoja, jotka ovat naapurin poikia ja tyttöjä. Vierelä istuva toimittaja legenda punaisine nenineen. Näitä tarinoita kun tehdään jopa toimittajista. Mitä pahempi puhevika ja änkyttäjä sitä suurempi toimittajalegenda Suomen lipun värisine surunaamioineen.
Urheilun nerot ovat kehäraakkeja tai nahkakuulan liian monta kertaa päähänsä saaneita ihmisiä. Mikään ei ole niin säilyttävää ja vanhoillista kuin jalkapallo, jossa maalin kokoa ei voi muuttaa vuosisatoihin.
Sen sijaan formuloiden säännöt muuttuvat joka vuosi ja suosio sen kuin kasvaa. Punaisella Ferrarilla ajavan miehen suorituskyvyn täytyy olla huikea, mitattiin se millä mittailla tahansa. Pois lukien ehkä pääministeri Matti Vanhasen isän Tatu Vanhasen mittarit. Älykkyyttä voi mitata yksilöille, mutta ei toki kansakunnille.
Lopuksi kunniamaininta median tavalle havaita arvomaailmamme murros sekä yhdistää se yksittäisiin tapahtumiin kärjistämättä kohtuuttomasti. Jokelan koulun ja Nokian tapaukset, myrkytyskuolemat, pyrittiin samassa lehdessä rinnakkaisilla uutisvalinnoilla tai kaupallisilla viesteillä yhdistämään vaikkapa tuottavuuden ja hyvinvoinnin hintaan työyhteisöissä.
Otsikko ”Työskentely tässä työyhteisössä vaarantaa terveytesi” oli riittävän provosoiva Hesarin sunnuntaidebatissa ja onnistuneita olivat toki myös monet muut asiaintuntijakirjoitukset lehtien yliöinä.
Niitä leikkeli ahnaasti talteen ja pino lehtiartikkeleiden homeen pölyisessä paperimassassa kasvoi tänäkin vuonna huomattavasti. Mikään ei ole niin tuore kuin eilisen päivän lehti oikein saksittuna.
Onnea voittaneille ja palkituille. Vaalit ja hallitustyöskentelyn kuvaus ei tuonut mitään uutta median välittämänä. Päinvastoin. Siellä suunnalla olisi paljon tehtävissä. Hallitusten vaihtelu viikoittain ei korjaa persujen menetyksen tuomaa pelkoa.
Kulttuuri- ja tiedesivut ovat koko ajan paranemassa ja ohittavat kohta urheilun ja politiikan. Monen median kohdalla näin on jo tapahtunutkin. Taiteessa olemme siirtymässä esteettiseen vaiheeseen, jossa uusi ja ihmeellinen onkin vanha kunnon maalaus maisemasta tai veistos tehtynä ihmisen näköiseksikin.
Enää esteettisesti kaunista ei tarvitse piilotella ja hävetä. Kulttuuri ja tiede otetaan vakavasi, samalla kun politiikka ja urheilu muuttuvat yhä viihteellisemmiksi. Eivät ihmiset elä pelkästä viihteestä ja hömpästä. Huonosti tehdystä ja lahjattomasta käsityöstä, ilman sisältöä olevasta runosta tai romaanista. Kirja myy jatkossakin ja sitä luetaan, tehdään siitä keräilytuote ja arvokkain asia kodeissamme. Sikäli kun koti on jatkossakin sivistyskoti ja viestittää sitä ympäristöönsä sekä lasten kasvuympäristönä.
posted by Matti Luostarinen # 11:15 PM