Nämä kaksi esseen muotoon kirjoitettua blogiani, vuosikymmen sitten julkaistuja, olivat luetuimmat heinäkuun kirjoitukseni tuoreimpien rinnalla. Miksi lukijoita kiinnostivat kesällä vuonna 2008 peräkkäisinä päivinä kirjoitetut blogini? En minä mene arvaamaan. Arvaatko sinä? Lukijoitani oli sentään eilenkin liki 20 000. Kuluvana vuonna menee kolmen miljoonan raja rikki. Olen siitä kiitollinen lukijoilleni ja otettu.
Olisiko niin että vuodet eivät ole veljeksiä mutta vuosikymmenet alkavat jo olla? Vuosikymmenten takaisista alkaa löytyä jo jotain tätä aikaamme selittävääkin. Samat asiat tahtovat toistua.
Yleensä tuo väli on pari vuosikymmentä. Olisiko se nyt sosiaalisen median ja reaaliaikaisen maailman kohdalla koko ajan lyhenemässä. Historia toistaa itseään, mutta koko ajan historiaansa samalla lyhentäen. Samoin tulevaisuus on elettävä nyt jo etukäteen ja se hetki, jota nyt elämme, on kaikki kaikessa. Siitä on otettava kaikki irti. Se on samalla hyvin kristillinen ja luterilainen tapa elää ja vanheta. Jeesuksen puheet ja myös niistä komein, Vuorisaarna, ovat oman aikamme ihmisille hyvinkin ymmärrettävää luettavaa. Jotkut kirjat pysyvät elossa, ja ne kirjat ja kirjoitukset ovat erityisen merkittäviä, jotka pitävät meidät elossa.
maanantai, kesäkuu 30, 2008
Koulutusta koko elämä
Koulutuspolitiikan aika palata maan pinnalle
Tänä vuonna yliopistoihin pyrki vajaa 70 000 nuorta. Määrä on reippaasti korkeampi kuin vuosittain syntyvä uusi ikäluokka. Yli 60 000 haki viiteen suurimpaan yliopistoomme ja puolta pienempi määrää viiteentoista pienempään. Yksistään Helsingin yliopistoon hakemuksensa jätti yli 20 000 nuorta. Moni haki toki useampaan yliopistoon ja samalla myös ammattikorkeakouluihimme.
Liki puolet nuorista oli hakemassa humanistiseen, yhteiskunta- tai kasvatustieteelliseen opintoalaan. Luonnontieteet ja tekniset tieteet kiinnostivat enää noin neljännestä hakijoista. Tämä näkyy vuosikymmenen kuluttua Suomessa. Lisäksi vuosikymmenten saatossa on tapahtunut raju muutos. Yksityiskohtana kiintoisaa on, että taidealoista teatteri ja tanssi veti hakijoita saman määrän kuin koko maa- ja metsätieteellinen luonnonvara-ala yhteensä. Edellisestä vuodesta piskuinen kuvataideala oli liki kolmenkertaistunut ja taideteollinen lähestyi oikeus- ja lääketiedettä hakijamäärissä. Innovaatioyliopiston apua tarvitaan pikaisesti. Hoitajista on puutetta vuosikymmenen kuluttua. Suuren ikäluokan vanhukset ovat heitteillä. Siitä tehdään suuria otsikkoja silloin.
Uusia tämän vuoden ylioppilaita sisään pääsevistä on alle 40 % ja monin paikoin se jää alle 15 %:n takavuosien kiintiöuudistuksista huolimatta. Pienissä yliopistoissa hakijoista alkaa olla pulaa. Naisten osuus hakijoista on 70-80 % ja sisään päässeistä yli 10 % korkeampi. Paikoin naiset valtaavat miltei kokonaan ainelaitosten vuotuisen uuden opiskelijakiintiön. Näin on jatkunut jo vuosia. Mieseläinlääkäriä on vaikea löytää maatalouden pariin valmistuneiden jäädessä hoitamaan lemmikkejä Helsingin seudulle. Vuosikymmenen kuluttua ongelmat näkyvät jo maaseudun tyhjenemisenä. Samalla poliittiset rakenteemme alkavat uusiutua. Perinnepuolueet korvautuvat uusilla.
Trendikkäät alat kiinnostavat ja samalla lukion merkitys on horjumassa peruskoulun jälkeisenä opiskelupaikkana. Monelle lukio onkin kakkosvaihtoehto ammatillisen koulutuksen jälkeen. Karsinta suosituimmille aloille ammattikorkeakouluissa on kohta yliopistoa ankarampi. Kun naisten annettiin vallata yliopisto, se samalla muuttui yleissivistäväksi ja suosiotaan kasvattivat etenkin ihmistieteiset humanistiset, kulttuuriset taideaineet sekä yhteiskuntatieteiset ja jossain määrin myös politiikkatieteiset alat. Miesten akateemista uraa ohjaa usein Nokia. Se panostaa tutkimukseen monin verroin Suomen Akatemiaa enemmän. Suomessa koulutuspolitiikan kriisi on samalla yhteiskunnan kriisi. Kun Nokian kriisi alkaa, silloin myös käsite innovaatiopolitiikasta uusiutuu. Loppuvat rahat ja innovaatiopolitiikan näkyvin rahoittajamme.
On omituista ajatella kuinka Suomi menestyisi jatkossa ilman lääkäreitä, hoitajia, juristeja, insinöörejä ja maa- sekä metsäalan, ympäristön laajasti taitavia luonnonvaraosaajia. Toki leikkauksia on esitetty nyt naisten suosimilla tieteiden opetusaloilla, mutta mitä merkitystä niillä on, jos hyviä hakijoita ei enää löydy myös työmarkkinaosapuolia kiinnostavilla koulutuspolitiikan perinteisillä kärkialoilla. Selittääkö juuri tämä perinteisten luonnontieteisten ja teknisten sekä ekonomikasvatusta antaneiden yliopistojen heikon sijoittumisen tutkittaessa yliopistojen keskinäistä menetystä Suomessa tieteen perinteisin argumentein (Kivinen, Hedman & Peltoniemi). Onko näitä aloja ryöstöviljelty tieteen kustannuksella? Jos ja kun näin pääsi käymään, näkyykö se vuosikymmenen kuluttua rampana ankkana?
Petri Koikkalainen pelkää (HS 30.6) kuinka ”yleissivistävän” yliopistokoulutuksen leikkaukset opetusministeriössä vuodella 2012 ovat ylimitoitettuja ja niitä tulisi muuttaa. Kärjistäen hän kuvaa kuinka yliopistoistamme on tulossa insinöörejä, juristeja ja ekonomeja tuottavia laitoksia tehotaloudelle ja tämän yhteiskunnan kolhut paikataan lisäten lääkäreitä ja sosiaalityöntekijöitä. Koikkalaisen havaintoa on hyvä seurata joskus vuonna 2020. Jos yleissivistyksemme taso on kaventunut, sen syyt eivät ole pelkästään sosiaalisen median lukutaidossa ja luonteessa. Olemme tehneet vääriä valintojamme tänään.
Kun koulutus on välitön osa työelämää ja suoritamme lukuisia koulutusohjelmia, verkottuneet yhteiskuntamallit ohittavat perinteiset urasuuntautuneet kouluttautujat. Tällöin on vaikea sanoa, mikä on paras yleissivistävä pohjakoulutus. Joidenkin mielestä se on luonnontieteinen, toiset korostavat humanistisia ja yhteiskuntatieteisiä aloja ja joku ehkä filosofiaa. Kun perustutkinnon voi suorittaa yliopistossa neljässä vuodessa ja väitellen kahdeksassa, sen osuus koko työelämän 40 vuodesta on lopulta vain noin 10-20 % ja vanhenee sisällöltään nykyisin muutamassa vuodessa. Tämän tosiasian kohdalla olisi nyt järkevää pysähtyä. Vuonna 2020 se on jo myöhäistä.
Oppimisesta ja kouluttautumisesta onkin tullut jo pysyvä osa aikuiselämän ajankäyttöä ja koulutusinstituutioiden on sopeuduttava tähän elinikäiseen kouluttautumiseen myös työssäkäyvien ja ikäihmisten kohdalla. Se on kansantaloudellisesti ja innovaatiopoliittisesti hyödyllisin investointi ja tähän suuntaan yliopistojamme on kehitettävä ottaen huomioon työvoiman kysyntä rinnan erikoistuneiden professioiden että yleissivistävien, usein tutkimuspainotteisten alojen kanssa. On oltava avoin sille että tieteet tarvitsevat toisiaan, ihmiset tukea myös koko elämänkaaren valinnoilleen ja että koulutusfilosofia palauttaa heidät maan pinnalle.
Ps.
Espanjan jalkapallohistorian toinen Euroopan mestaruus oli 69 -vuotiaan valmentajan Luis Aragonesin uran tähtihetki. Kun ikuinen alisuorittaja Espanja edellisen kerran menestyi arvoturnauksessa Luis oli 15 -vuotias pojan koltiainen. Mihin tämä huippuja tuottava Euroopan Brasilia jalkapallokansana katosi 44 vuodeksi?
Luis Arangones on parhaassa iässä valmentamaan joukkueen mestariksi. Historia tuntee toki lapsineroja ja huippu-urheilu on heitä täynnä. Wolfgang Amadeus Mozart ja suomalainen Toivo Kuula olivat 35 -vuotiaita säveltäjiä kuollessaan. Franz Schubert 31-vuotias.
Mitä nämä nerot olisivat ehtineet, jos olisivat saaneet elää vaikkapa Jean Sibeliuksen ikään? Mitä taas Sibelius oli saanut aikaan 30-vuotiaana tai vaikkapa Mannerheim, Kekkonen tai miltei kuka tahansa tuntemamme suurmies? Ei mitään!
Miksi omaan aikaamme liittyy omalaatuinen paradoksi ihailla nuoruutta, hakea poliittisia tähtiä ja johtajia 30-40 -vuotiaista naisista, kun kaikki viisaus on kuitenkin vanhemmissa ja iäkkäämmissä naisissa? Poliittinen johtajuus, sosiaaliset taidot ja kyky hahmottaa suuria kokonaisuuksia, toimia visioivana valmentajana ja päätöksentekijänä, paranee iän myötä eikä ole edes mahdollista ilman elämänkoemusta ja hankittuja uusia taitoja. Monen tieteenalan tietojen yhdistämien ja lukuisat väitökset vaativat aina aikaa eikä nuoria saa polttaa kuten Mozartille tapahtui. Ihminen ei ole koneen osa tehotaloudessakaan. Nerous ja luovuus eivät taas ole ihmeitä vaan työllä saavutettavia voittoja, joissa kirous voitetaan lopulta ajan kanssa Espanjan tapaan ja oikean valmentajan johtaessa orkesteria.
Miksi me emme käytä Luis Arangonesin tapaisia fyysisesti ja henkisesti täydessä toimintavalmiudessa olevia ikäihmisiä ja kouluta heitä edelleen poikki- ja monitieteisesti? Ei uuden oppimien ole ikäihmiselle ongelma, pikemminkin vanhan poisoppiminen. Ja usein tämä vanha tieto on käyttökelpoisempaa kuin uusi pintatieto. Seniori löytää aina sellaisia oikoteitä, joita juniori ei voi edes tuntea. Asioiden yhdistäminen ja uusien luominen ei ole mahdollista, jos ihmisellä ei ole joko tajunnassa tai piilotajunnassa hankittuja ”palikoita”, joista uusi kokonaisuus rakennetaan. Uusi teknologia vain helpotta tätä prosessia, eikä ole ikääntyvälle ”ongelma” kuten virheellisesti näkee väitettävän.
Mitä koko evoluutio-oppimme isä Charles Darwin oli saanut aikaan 30-vuotiaana? Entä koko sisäisen piilotajuntamme ja uniemme isä Sigmund Freud? Ei yhtään mitään! Pablo Picasso teki pitkän uran ja senkin huippu ajoittuu lopulta vanhuuteen saakka. Useimmat nobelistit ovat olleet tuotantonsa huipulla niin kirjailijoina kuin tiedemiehinäkin hyvinkin iäkkäinä.
Ihmisen ikääntymisen muutosta on oivallettava käyttää oikein etenkin yliopistoissa ja sen työelämää luovalla tavalla palvelevissa ammateissa. Tässä on työsarkaa tuhansille tutkijoille ja kouluttajille, hoitajille ja lääkäreille suurten ikäluokkien vanhenevassa Euroopassa, Japanissa, puolessa globaalia maailmaa ja nyt etenkin Suomessa.
posted by Matti Luostarinen # 10:06 PM
keskiviikko, kesäkuu 25, 2008
Helsingin Sanomat 25.6 lukien
Suomalainen painajainen
Heräsin painajaiseen. Nimeni mainittiin Tiitisen listassa. En ole ikinä käynyt muinaisessa DDR:ssä enkä tunne yhtään tuon ajan suomalaista poliitikko, vakuutin unessa. Ei auttanut vakuutteluni. Ei edes soitto Olli Rehnille. Hänkään ei kuulu ystäviini. Tiitisen lista on suomalaisten jokakesäinen painajainen ja sen ilmestyminen medioihin kertoo sydänkesän alkaneen. Nyt on aika päästää irti Rukolahden leijonat ja Liekki-sonnit.
Painajainen jatkui hiihtoladulla tai oikeammin avoimella lettosuolla. Olin pudonnut rimpinevan silmäkkeeseen sukset jalassa ja katkoin epätoivoisesti sauvojani. Vierelläni kulki Kari-Pekka Kyrön oloinen mies kantaen raskasta taakkaa kuin koko suomalaisen hiihtourheilun valoisaa menneisyyttä. Suomalainen tarusto oli saamassa hänestä uuden kalevalaisen herooisen sankarilaulajan uhoten minut nyt yhä syvemmälle suohon.
Painajainen jatkui edelleen työhuoneeni kautta ateljeeni siunattuun rauhaan. Joku oli anastanut viimeiset tauluni ja veistokseni, möi niitä kilpaa latomaalausten kopioiden kanssa vaalityönsä tukiverkostolle vuoroin Vuotoksen ja Kollajan altailla, Siuruan ja Kemihaaran maisemmissa Pudasjärvellä ja Pelkosenniemellä. Taustalla näkyi Ounasjoen vapaat kosket valjastettuina, Iijoen latvat ja Kalle Päätalon maisemat altaiksi muutettuina, Pallas-Yllästunturin kansallispuiston korpihotelliketjut silmänkantamattomiin ulottuen. Vain Levitunturin laki näkyi saarekkeena merestä, jossa uiskenteli muinaisen Sompiojärven tutka, Lokan ja Porttipahdan allastilat ostanut veijari, Kuusamon koskisotien veteraaneja roikkuen olemattoman lauttani tuhdolla ja tukirakenteissa, ostaen muinaisella Lapin markalla paikkaa arkkiini, jossa Nooakin olisi ollut ylipainoa.
Katsoin olematonta ja kuihtuvaa salkkuani, jossa oli Kemiran, Finnairin, Uponorin, Keskon, Huhtamäen, Cramon, SRV Groupin, Lemminkäisen, Atrian ja HK:n, Spondan osakkeita. Kaikkien arvo oli romahtanut vajaan vuoden aikana 50-75 %. Taustalla oli näky muinaisista suomalaisista pankeista, painajaisesta 1990-luvun alussa. Silloin puhuttiin lamasta, nyt siitä vaiettiin eikä uusia tulosvaroituksia annettu. Nokian Renkaat näytti plussaa. Nokia oli tekemässä elämänsä kauppaa ostamalla Symbian ja säätiöimällä sen kaikkien yhteiseksi hyväksi sekä lyömällä kuvitellun kilpailijansa Googlen. Mikä tahansa painajainen rauhoittuu tuollaisesta tiedosta. Uskoni palasi tarustoon, jossa työpaikat menevät sellunkeittäjiltä, lihanleikkaajilta, jotta osakkeeni arvo säilyisi.
Uneni jatkui suomalaisten kansojen parissa Siperian Komien, Marin ja Mordvan, Udmurdian tasavalloissa, Hanti-Mansian, Nenetsien ja Taimyrin piirikunnissa. Ikirouta oli sulamassa kansojen alta ja maya-kansan, inkojen ennusteet joulun 2011 viimeisistä tapahtumista olivat toteutumassa kirjoittamani kirjan vanhatestamentillisessa helvetissä. Arctic Babylon oli päässyt irti ja tuoksui metaanille. Presidentit Tarja Halonen ja Dmitri Medvedjev keskustelivat unessani puhuen omituisia kieliä, alkuperäiskansojen suomalais-ugrilaista tai ehkä kanadalaisten inuiittien kieltä. Uni muistutti kaupallisesta roskasta puhdistettua dokumenttia, jota ohjasi Al Goren kaltainen julistaja Michael Mooren ja Leonardo DiCaprion sekä Madonnan, Jude Lawn tukemana. Painajainen vaihtui näistä kuvista Danten kuvaamaan suureen päivään ”The Day After Peace” Afganistanissa. Lech Walesa paljastui siinä Puolan salaisen poliisin urkkijaksi. Roskaruoka ja nälkä jakoivat maailman kahtia. Toisessa asui vanhuksia ilman hoitoa, ilman hoitavaa nuorta, toisessa nuoria ilman ruokaa ja koulutusta, ilman vanhuutta.
Heräsin uneni kohtaan, jossa feministinaiset olivat ottaneet ohjelmaansa miehen kurjan aseman ja juoppouden, nuorena kuolevat venäläiset alkoholistit, yksinäisten isien ongelmat, työttömyyden ja palkkakuopat, sosiaalisen kurjuuden äidin ja lasten jättäessä miespolon heitteille, helsinkiläiset siivomassa Miina Äkkijyrkän taitelijakodin ympäristöä ja perustamassa Äkkijyrkkä keskusta taiteilijoiden ja virkamiesten, luonnon ystävien avustaessa yhdessä Vuosaaren telakan työläisten ja Itä-Helsingin siirtolaisten kanssa kaupungin ja maakuntien yrittäjien rahoittaessa hanketta.
Mieleeni tuli savolainen talkootyö ja kylätoiminta Sonkajärvellä, Äkkijyrkän edellisessä asuinympäristössä ja heräsin painajaisesta taiteilijan purressa poliisia nilkasta, Suomen pelatessa jalkapallon EM-kisojen loppuottelussa. Joku tolkku ja raja on oltava painajaisellakin. Joku tolkku ja raja myös politiikan suunnassa lähivuosinamme. Muuten perinnepuolueille käy kehnosti ja maassa on vain vihreitä ja perussuomalaisia. Politiikka kun polarisoituu Euroopan ohella myös globaalisti ja vaatii myös kokonaan uudet tekijänsä.