Tämä vuosikymmen tehty kirjoitukseni, myös tänään paljon luettu, on kommentoitu tähän aikaan peilaten. Onko tapahtunut muutosta? Tämän päivän kommenttini on esitetty lihavoituna ja numeroiden. Siis, onko Suomi edelleen länsimaistunut ja onko mallimme sama kuin vuosikymmen takaperin.
Suomi länsimaistuu – Suomen malli
Herrasmies ei puhu rahasta
Herrasmies poistuu ruudusta toteaa Hesari (28.5) esitellessään Ylen poliittisen keskusteluohjelman Lauantaiseuran Hannu Lehtilän keskiviikkovieraanaan. Viimeisessä Lauantaiseurassa Lehtilän vieraaksi saapuu kukapas muu kuin vanha tuttu presidenttimme Tarja Halonen.
Lehtilä ei ole revolveri haastattelija eikä polemisoi saati ärsytä, provosoi vieraitaan. Hän antaa vieraalleen aikaa ja 40 minuuttia televisiossa on paljon. Sen aikana ehtii kertoa ja myös paljastaa uskomattoman paljon itsestään. Myös tunaroida jos ei ole oikein ammattilainen. Lehtilän herrasmiesmäisessä kyydissä korostuu asialinja ja jos se puuttuu, alkaa katsoja haukotella. Ei pidä mennä Lehtilän kaltaisen ihmisen seuraan, jos ei osaa asiaansa.
Lehtilän mukaan nykyinen poliittinen julkisuus jakautuu kolmella sanalla kuvaten moraaliin, yksilöön ja asiaan. Tässä järjestyksessä. Elämme uusmoralismin aikaa, jossa yksilöllisyys (individualismi) ohittaa kiinnostavuudessa itse asian. Siksi Lehtilän asialinjalle tehtyä Lauantaiseuraa jää kaipaamaan. Tarmo Ropposen ja Arvi Lindin rinnalla. Yksi aikakausi alkaa olla ohi.
1) Tässä havainnossa ei ole tapahtunut vuosikymmenen aikana muutosta. Individualismi on populismin rinnalla lisääntynyt ja Lehtilän tapaisen toimittajan paikka ei sovi lainkaan tähän omaan ja nyt elämäämme aikaan. Samalla etenkin poliittinen keskustelu on muuttunut ahdistavaksi jankkaamiseksi ja mukana on sosiaalisen median kieli ja käytännöt. Pinnallisuus on lisääntynyt samaan aikaan kun politiikan haasteet ovat kasvaneet. Sosiaali- ja terveyshallintomme ja maakuntahallinnon valtaisa rakenteellinen muutos paikallishallinnon rinnalla on tästä tyyppiesimerkki. Asiantuntijoiden antamat lausunnot ja korjausesitykset eivät mene rinnan pinnallisen median ja sen muutaman asiakysymyksen kanssa yksiin. Puhutaan vaaleista ja niiden ajankohdasta, hallituksen kaatumisesta, kun olisi puhuttava Tarmo Ropposen tapaan kolmeen tasoon asiakysymykset jakaen. Yksi asiantuntija kerrallaan ja 40 minuuttia aikaa. Medioita seuraava kansalainen on ulkona kokonaisuudesta ja yksityiskohdatkin ovat hämäriä. Tarmo Ropponen voisi niitä avata.
Kun viihteellinen huuhaa ja narsistinen individualismi tulivat politiikkaan, asia jäi sivuun emmekä koe enää muuta kuin tunarointeja siellä suunnalla. Tätä aikaa on kuitenkin nyt elettävä ja ymmärrettävä. Vaalirahoituksen kohdalla tunarointi on niin näkyvää, ettei sitä jaksa edes vakavasti seurata. Tauluja myyvä ministeri tekee sen välttääkseen joutumasta kertomasta yli 1700 euron tilityksen vaalikassaansa. On jäänyt taulun mentävä porsaanreikä, jonka oikeusministeriön virkamies opastaa tutuille nimittäjilleen. Nyt taulun hinta haluttiin korottaa kuntavaaleissa 3000 euroon ja valtiollisissa 6000 euroon. Kun päättäjinä ovat rahan vastaanottajat, ilmiö muistuttaa ikään kuin mafiosojen kokousta ja vanhoja politiikan toimittajia tulee ikävä. Miten noista teet Lauantaiseuran?
2) Tämä sotku ratkaistiin kutsumalla apuun maan ainut varmasti lahjomaton asiantuntija. Tunnen hänet pitkältä aikaa ja Lauri Tarastin kaltaisia ihmisiä ei maasta, valitettavasti, löydy kuin yksi. Tänään hän tuskin on enää käytettävissämme auttamaan niissä solmukohdissa, jossa rakenteelliset muutokset vaativat muutakin kuin miekkaa. Tässä olemme taantuneet ja kykymme hallita suuria kokonaisuuksia on vailla ammatillista osaamista. Takavuosien demareitten suosittelemat komiteat eivät tässä ole keino muuhun kuin asian hautaamiseen. Niissä kun äänestetään siitä mistä äänestetään Pertti Pasasen farsseja muistellen.
Pysyvämmin meidät jätti suomalaisen taidepolitiikan tuntija ja uuden airut Irmeli Niemi sekä älyllisistä elokuvistaan tuntemamme Sydney Pollack. Molempia yhdisti uusien avausten tekeminen ja rohkea uudistusmieli. Molemmilla oli myös paljon valtaa sekä lahja uudistaa kaukonäköisesti. Niemen komitea toi kokonaan uudet puitteet luutuneeseen suomalaiseen laitosteatteriin. Pollack taas uskalsi sivaltaa historiallisilla aiheilla rotusyrjintää, feminismiä ja CIA:n omalaatuista toimintaa. Minun Afrikkani toi Pollackille seitsemän Oscaria. Loistavasta käsikirjoituksesta, Karen Blixenin elämänkerrasta, oli ehkä kiitollistakin tehdä taiteellisesti onnistunut elokuva.
Pollackin yhdistää elokuvan ystävä sellaisiin näyttelijöihin kuten Burt Lancaster, Paul Newman, Jane Fonda, Barbara Streisand ja Meryl Streep. Suosikkinäyttelijäni oli kuitenkin Robert Redford ja elokuvat Silmä silmästä, Parhaat vuotemme, Korppikotkan kolme päivää ja Valaistu ratsumies. Niiden mukana meni yksi aikakausi.
3) Tähän minulla ei ole mitään lisättävää. Jokainen meistä aistii vähänkin yhteiskunnallisia ja poliittisia asioitamme seuraavana, miten rohkea uudistusmieli on muuttunut raksuttamiseksi, sosiaalisen median kolmen sanan lauseiksi, viittauksiksi irrallisiin tekstinpätkiin ympäri maailmaa niitä omaan tarpeeseen hakien. Samalla politiikan arvovalta ei vain kadonnut vaan samaan aikaan sen valtasi kaiken kattava populistinen pulina ja vihapuhe, jonka kyky pysyä asiassa on tarkoituksellista hakkerointia, politiikka on isketty pirstaleiksi, pyrkien tätä kautta hallittavaan kaaokseen ja samalla valtaan ympäri Eurooppaa, Yhdysvaltoja mutta myös Afrikassa ja Aasian ja Lähi-Idän konfliktialueilla. Uudet tullit ja tullimuurit ovat osa tätä uuta ilmiötämme. Valtaan voi nousta näin liki kuka tahansa oman aikamme outo ilmestys oli kyse politiikasta, kulttuurista mutta kohta myös tieteestä ja taiteestakin. Tämä ei ole surrealismia tai dadaismia vaan kokonaan muuta hybridisaation kybermaailman sillisalaattia. Suomessa tämä johtaa vaaleihin, jotka siirtyvät yhtenään ja kohta niitä on kolmet samana päivänä ja täysin eri asioista sekä aluetasoilla.
Arvovallan katoaminen, demokratian uskottavuus, on kauhistuttava asia politiikassa. Arvovaltainen instituutio, kansanliikkeet poliittisina puolueina, on ensiksikin se jonka me uskomme tietävän.
Toiseksi tuo arvovalta ja auktoriteetti valtuuttaa tekomme. Jos se arvovalta rapautuu, tekomme eivät ole enää sidottuja moraaliseen tai eettiseen perustaan, normeihin. Lakia säätävän elimen on oltava esimerkillinen niiden noudattamisessa. Rimaa ei saa ikinä alittaa siellä suunnalla.
Kolmanneksi arvovaltaan liittyy ihailu ja sitoutuminen. Jos meillä ei ole ihailumme kohdetta oikein minkään politiikan kentässä, alamme varmasti ajelehtia juurettomina. Meiltä puuttuu poliittinen koti johon samaistua. Me olemme riippuvaisia arvovaltaisesta instituutiosta, eikä sitä pidä rapauttaa kehnolla moraalilla. Uusmedian myötä kiinnostuksemme yhteiskuntaan, myös politiikkaan, on valtavasti kasvanut.
Tänään moraali on ensimmäinen asia, kertoo eläkkeelle jäävä herrasmiestoimittaja Hannu Lehtilä. Sillä on suurempi tilaus kuin rahalla tai kelohotelleilla kansallispuistoissa, suurilla kauppakeskuksilla teittemme risteyksissä. Tämän oivaltaja voittaa seuraavat vaalit.
Ei kuitenkaan pelkkä tyhjä moralisointi. 40 minuuttia Hannu Lehtilän vieraana paljastaa kyllä onko kyseessä asiansa taitava poliitikko, Mauno Koiviston tapainen monialainen pohtija. Hannu Lehtilän kuvaama mieleenpainuvin vieras, josta hän on tehnyt toki kirjankin.
4) Hannu Lehtilä oli aikansa tuote toki hänkin ja ihaili Mauno Koiviston kaltaista johtajaa. Se että hänen kaipaamansa perustat puuttuvat, henkilöitten ohella, on hälyttävämpää. Tauti kun on vuosikymmenen aikaa Euroopassa vain pahentunut ja Yhdysvallat on kyennyt sitä myös horjuttamaan entisestää. Venäjä on toki siihen pyrkinytkin ja on ainut voittaja tässä kaaoksessa. Kiinan kyky selvitä on heidän kulttuurilleen tyypillistä. Sen sijaan monet samanaikaiset kriisialueemme ovat nyt kokonaan heitteillä ja täysin arvaamattomia. Aikaa edes ilmastomuutoksen kohtaamiselle ei näytä enää jäävän lainkaan. Se meni kai ohi?
Moderni yhteiskunta ei siedä auktoriteetteja. Lehtilän mainitsema yksilöllisyys kieltää auktoriteetin olemassaolon. Auktoriteetti hajotetaan vaikkapa nuoren ihailemaan julkkikseen sekä asiantuntijaan erikseen. Auktoriteetin tapa tehdä virheitä on kertoa kuinka teemme näin, koska asia on näin, tai ministeri sen toteaa. Se on pääministeriltä hirvittävä virhe. Huono kasvattaja on auktoriteetti, joka kertoo asian olevan näin koska hän sen niin sanoo.
Manageroiva asiantuntija kertoo kuinka asia tehdään näin, koska se on järkevää ja tehokasta. Lisäksi leaderi johtajana tekee vielä oikeita asioita, ei vain asiat oikein.
Käytämme Suomessa tätä manageroivaa tyyliä nykyisin sekä työelämässä, byrokratiassa että kasvatuksessa. Sen sijaan me saatamme ihailla julkkista ja äänestää häntä edustajaksi ohi asiantuntijan. Näin silloinkin kun tiedämme hänen mielipiteensä triviaaleiksi ja Lehtilän haastatteluun häntä ei edes kutsuta. Poliittinen johtomme on umpioitunut ja suorastaan pelkää uusia, asiana osaavia joko manageroivia tai leadereita johtajinaan. Tämän seurauksena on jäsenistön ikääntyminen ja demareiden johtajakriisi. Pelkkä hallituksen tunarointi ja puolueiden hajoaminen ei saa olla ainut keino lisätä kannatustaan vasemmalla. Sieltä kun olisi löydettävä tähän kaaokseen myös lääkkeitä.
Julkkis poliitikkona on siellä missä nuoret äänestäjät ja usein myös heidän vanhempansa viihteen parissa ja sitä tuottaen. Tällöin asiantuntijana esiintyvä edustaja pyrkii menestymään kilpailussa ostamalla äänensä ja menettää kasvonsa yhä pahemmin ryvettyen kilpailussa suosiosta. Sellainen on ajattelematonta. ”Kyllä kansa tietää” kuka lopulta on asiantuntija, ja kenellä on keinot hallita vaikeita yhteisiä asioitamme integroiden niitä toisiinsa. Kuten Hannu Lehtilä sitä toimittajana vaatii.
Takavuosina rakentaessamme kansallisvaltiota asiantuntijat, tiedemiehet, taiteilijat ja filosofit olivat arvokkaita, koska heillä oli nationalismiin liittyvä arvokas tehtävä. Tämän päivän raimosailakset voivat piilottaa sanomansa ja marssittavat sen poliittisen päätöksenteon tueksi aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla kalupakilla. Kuka tahansa poliitikko osaa tämän tempun. Se ei vain enää riitä. Ongelmat kun ovat kokonaan uusia ja vielä reaaliaikaisiakin.
Nykypoliitikosta tai kirjailijasta, tieteen tekijästä, on tullut poliittisesti kompromissihahmo hakien tukea julkimon ja asiantuntijan väliltä. Globaali maailma ja talous ei tarvitse valtioonsa näitä hahmoja muuten kuin konsultikseen tai lisätäkseen vaikkapa vientitulojaan. Sellaista roolia on varottava tai elettävä pinnallista elämää suomalaisittain turhautuen ja alkoholisoituen. Se on prostituoidun elämää.
5) Tuosta kirjoituksesta tilanne on muuttunut vain pahemmaksi. Tulehdus etenee. Hyvistä, pahoista ja rumista, Sergio Leonen mainiota leffaa lainaten, on siirrytty rumien aikaan. Jopa kokoomus puolueena pirstaloituu, ei vain populistiset puolueemme. Joka puolella haetaan irtiottoja Paavo Väyrysen tapaan keskustassa. Puolue instituutiona katosi vuosikymmenen aikana, eikä niitä enää edes luokitella vasemmalle tai oikealle, liberaaleiksi tai konservatiiveiksi. Kukaan meistä ei edes muista, mitä niillä alkujaan tarkoitettiin. Nyt ne ovat vain ajan henkeen liittyviä ja siellä liikkuvien ilmiöiden kautta luokittuvia yhden asian ilmiöitämme. Jokainen poliitikko yksilönä hakee näitä ilmiöitä ja samalla kellukkeita tuleviin vaaleihin. Siellä menestyminen on pääasia. Se mitä sitten tehdään on sen ajan murhe.
Suuryritysten johtajat eivät hae enää Suometa vuorineuvoksen titteliä. Tukea puolueet ovat saaneet vain pieniltä maakuntien yrityksiltä, kainuulaiselta ”Soffalta”. Ei ole sellaista poliitikkoa, joka voisi alentaa tai ylentää sivistyneistöä Lipposen tapaan tai kertoa miten menetellä puoluelaitoksen ajautuessa kriisiin. Sellaista arvovaltaa ei ollut edes Urho Kekkosella. Kaukana siitä.
Keskusta vetäytyi kokonaan pois televisiomainonnasta. Se oli järkevää. Nyt televisiossa menevät eurot taatusti Kankkulan kaivoon. Puoluelaitosta ei voi jättää pelkästään mainostoimintojen tehtäväksi, kun imago muuten on rapautunut juuri samaisen koneiston kautta. Kansalaiset kun ovat nyt hieman viisaampia, usein koulutetumpia ja moraalisesti kypsempiä kuin päättäjänsä. Korhosen tuska puoluesihteerinä on pelätä poliitikkoa, jonka jokainen kolmea sanaa pidempi lause paljastaa tietämättömyyden. Sellaisesta tumpeloinnista Hannu Lehtilä nautti.
6) Kun toimittaja muuttui henkilöksi, joka haki jyviä ja akanoita ja esitteli sitten akanat, maailma oli tulvillaan pelkkiä akanoitten levittelijöitä. Sosiaalisen median anti muuttui sekin lopulta tavaksi koota akanoita yhteen ja myydä niitä eniten ostavalle. Jyvätkin toki kelpasivat mutta ne Facebook piti itse ja käynnisti globaalin valloituksen kolmen muun jätin avustamana. Tähän ei vielä varauduttu kymmenen vuotta takaperin vaikka se oli kyllä kaikkien näkyvillä ja Yhdysvalloilla tyypillistäkin algoritmeilla pelaamista robotteineen ja tekoälyä käyttäen.
Eduskunta ei enää olekaan poikkileikkaus kansasta, jota sen kuuluisi edustaa. Syy on mainostoimistojen, imagorakentajien ja gallupdemokratian, uusmedian listausten ja tapamme hakea ääniä ostamalla ne ”tauluilla”. Se loukkaa koko kulttuurin syvärakenteita. Tiede ja taide eivät voi olla osa korruptiota, eikä ”taulun” hinta ole määrättävissä kuntapoliitikkojen tai edustajiemme kokouksissa. Niin syvällä suossa Suomi ei toki kulje.
TV 2 kuvasi aikamme kuntapoliitikkoja esimerkkinä taudistamme. Mukaan oli valittu Loimaa ja Pori. Kun katsoi kunnallisjohtajien juoksua Porissa pakoon toimittajia hävitettyjen dokumenttien seurauksena tai Loimaalla epätoivoista vaalirahoittajien ylistystä, ei jäänyt enää epäilystä siitä, miksi kakkostie on ja tulee olemaan myös jatkossa niin kehnossa kunnossa.