Pro studio et labore – Ahkeruudesta ja työstä
Yrittäjäklusterit ja innovaatiorakenteen mallin roolikartat
Yleistä
Klusterianalyyseillä pyritään luomaan eräänlaisia homogeenisia ryhmiä hakijajoukosta kuten aiemmin ekologisten yrittäjyyden asiakkaista tai nyt yrittäjistä itsestään. Edellä on jo kuvattu menetelmiä ja lopuksi myös tekoälyn algoritmien tapa kertoa, kuinka ilmiö on todellakin tuloksellinen myös globaalissa käytössä. Tietoteknisen kehityksen myötä menetelmät yleistyivät ja nykyisin niitä käytetään alkuperäisen, lähinnä luonnontieteisen, typologian rakentelun rinnalla, hyvin moniin tarkoituksiin (esim. Luostarinen 1991). Klusteroinnit, jotka ryhmittelevät havaintoja hyvin useiden eri muuttujien mukaan, vaativat muuttujien korreloimattomuutta, ja niinpä 1980-luvulle ne tehtiin liki pelkästään faktoripistemääristä. Muulla tavalla toteutettuina muuttujat korreloivat melkein aina keskenään. Ryhmittely suoritetaan jostakin ennalta määrätystä havaintoarvosta (arvoista) tai kone voi myös määrätä satunnaisesti tällaiset lähtöarvot. Lähtöarvoja tarvitaan luonnollisesti aina yhtä paljon, kuin mitä analyysiin valitaan ryhmiteltäviä ryhmiä. Homogeenisuuden mittana käytetään ryhmien sisäistä keskitettyä neliösummaa. Näin muutamin sanoin mutkikas tehtävä: ”Pauncis verbis”.
Kuten havaitsimme, faktoripisteiden klusteroinnissa yrittäjien asiakkaat ryhmittyivät tulkinnallisesti parhaiten kymmeneen eri ryhmään (Luostarinen 2005, kuva 9). Ryhmät luokiteltiin vielä erikseen vertaillen niitä keskenäänkin. Yhtä hyvin ryhmät olisivat voineet olla vaikkapa vaalien jälkeen syntyviä poliittisia puolueitamme ja niiden nimeämistä vastaavan kuvan sisälle joko liberaaleiksi tai konservatiivisiksi ryhmiksi tai talousvasemmalle ja oikealle kallellaan oleviksi äänestäjiksimme. Näin ne meille usein esitelläänkin ja ovat tulleet tutuiksikin. Olkoonkin, ettei taustalla ole aina kovin pitkälle vietyjä alan tutkimuksia lukuisine vaihtuvine muuttujineen. Nimeäminenkin on traditionaalinen ja tässä merkityksessä osa historiaamme. Tässä merkityksessä se poikkeaa nyt tehdystä klusteroinnista ja sen ryhmien nimeämisestä. Näitä ryhmiä ei sido toisiinsa historian lehtien havina politiikan tutkijana. Nyt ei pohdita sodan ja rauhan asioita vaan isiemme hyveitä. ”Patriis virtutibus”.
Faktoripisteiden klusteroinnissa yrittäjämme luokittuvat tulkinnallisesti parhaiten kahdeksaksi homogeeniseksi ryhmäksi. Nämä on tutkijan toimesta paikannettu kahden pääakseliston mukaan joko faktorien I ja II suuntaisena tai faktori IV ja V suuntaisina multidimensionaalisina ryhminä. Kuva muistuttaa politiikan tutkijan nelikenttää mutta ei ole ollut etukäteen annettu (Luostarinen 2005, kuva 10). Kuvan näkeminen tuo mieleen politiikan tutkijan ja hänen nelikenttänsä. Nyt vain takana on varmasti tiede ja sen tuotos. Ei mitään sattuman satoa, sattumalta. ”Per accidens”
Edellinen pääakselisuunta liittyy yrittäjien ympäristö- ja luontosuhteeseen (ei liberaaliin tai konservatiiviin) sekä samalla yritysimagoon ja markkinahenkisyyteenkin (siis tavallaan pehmeät ja kovat arvot vastakkain). Jälkimmäinen akseli taas hakee vastaajat yrittäjinämme yhtäällä yritysosaamiseen, moraaliseen ja eettiseen sidokseen sekä innovaatioasteeseen (sidos joko tuotteeseen tai kuluttajaan). Tässä analyysissä olemme tekemisissä jo kovien mittareiden kanssa. Ne eivät ole enää aivan samoja kuin mitä aiemmin esiteltiin edellisessä luvussa faktoriratkaisuina ja hypoteettisina oletuksinamme. Syykin on tutkijalle ilmeisen selvä ja etukäteen pohdittu. Joskus tosin kiertotien kautta. – ”Per ambages”.
Yrittäjät ja näiden roolikartat eivät toki voi olla aivan identtiset peruspopulaation kanssa ja niinpä niiden innovaatiorakenteetkin on tehtävä toisin kuin tiimityössä tai suurten organisaatioiden johdossa on käytössämme. Pienyrittäjyyden partnerisuhteet sekä verkostojen ”roolityypit” ovat toki muuta kuin perinteisessä suuyrityksessä, organisaatiorakenteissa tai normaalin populaation käyttäytyminen positivistisessa tutkimuksessa saadut tulokset antaisivat ehkä odottaa (Naisbritt 1982, Jones 1996, Cardarelli 2003, Bullinger 2003, vrt myös AMA 1999). Sen sijaan ne vastaavat varsin hyvin IMA:n (Innovation Management Association) ja SRI:n (Stanford Research Institution) juuri pienyrittäjyydelle tarkoitettuja luokituksia. Ihmisen mielen salat ovat yhteisiä. – ”Penetralia mentis.”
Klusterit tuovat suomalaisina kuitenkin melkoisesti lisää perinteiselle faktorianalyysin tulkinnalle, ja etenkin yhdistettäessä kuluttajaklusterit lopuksi vielä yrittäjien välisiin yhteistyömahdollisuuksiinkin. Näin ei ole maailmalla varmaan aiemmin tutkimuksia suoritettu. Tässä mielessä olemme maailman kartalla muita edellä. Niinpä tulokset antavatkin kiintoisan kuvan yrittäjiemme innovaatioasteesta, suhteesta ympäristöön sekä mahdollisuudesta verkostoitua ekoklusterin edellyttämällä tavalla. Tuloksesta jopa algoritmit ja robotiikka olisivat ylpeitä. Nykyisessä toimintatavassa kun on mahdollista havaita epäkohtia suhteessa kuluttajasegmentteihin ja sieltä saatavaan sekä hankittuun runsaaseen informaatioon. Kiertäen talosta taloon. – ”Per damos.”
Havaittujen epäkohtien taustalla on mahdollisesti yrittäjien sekä alueellinen että sosioekonominen etäisyys tärkeimpien ekotuotteittemme kuluttajiin ja näiden lukuisiin segmentteihin. Ne on yrittäjien syytä tuntea, siinä missä oma paikansa luokituksessa. Monessa ryhmässä yrittäjän ja kuluttajan ympäristönäkemykset eroavat tavalla, joka ei voi olla vaikuttamatta tuotteita sekä suunniteltaessa että käytettäessä, markkinoitaessa.
Verkostot eivät voi syntyä hakien vain tiettyä kuluttajaryhmää, saati innovaatioastetta tai yhteisiä imagollisia tuoteominaisuuksia. Niinpä toimialan osaaminen oli vuosituhannen alkuvuosinamme niin ekologisessa tuotteessa, tuotekehittelyssä ja markkinoinnissa hyvin vaatimatonta, suhteessa siihen kuluttajasegmenttiin, johon huomattava osa esim. pääkaupunkiseudun kuluttajista lukeutui (Luostarinen & Vanhamäki 2001). Palvelut ja tuotteet olivat summittain suunnattuina pääsääntöisesti lähiympäristöön ja vieläpä innovaatioaallon loppupäähän tai enintään sen kypsyysvaiheen jälkiaallolle. Samalla vaikutteet oli hankittu pääosin lähiympäristöstä ja etenkin innovatiivisimmalle osalle yrittäjistä ne olivat negatiivisia. Kaikki tapahtui lopulta sattumalta. ”Per accidens”.
Tämä saattoi selittää juuri innovatiivisimman osan kielteisen asenteen ja negaatiot jopa kuluttajiin, joita ei tunnettu. Paikallisen median kautta hankittu informaatio tai globaalina pidetty sosiaalisen median tieto joko tuki tai poikkesi täysin lähiympäristön kulttuurisesta palautteesta ja ruokki myös katteettomia odotuksia. Lähiympäristöstä saatu palaute kylätutkimuksia seuraten on toki toinen kuin globaali ”viesti” tai mitä mediaympäristömme antaisi odottaa. Tätä konfliktia syvensi etenkin innovaattorien kyky seurata oman substanssialan kehitystä myös mediailmaston jopa globaalina prosessina. Näin paljastuivat mielen salat. – ”Penetralia mentis.”
Ryhmittelyä suoritettaessa erityistä huomiota oli tuolloin kiinnitetty niihin arvoihin tai asenteisiin, jotka olivat mahdollisimman lähellä kuluttajaryhmien kuvitteellisia (toivottuja) ympäristöarvojamme tai ryhmittelyanalyysimme tuottamia segmenttejä. Tässä yhteydessä ei ollut mahdollista käydä läpi täsmällisemmin eri ryhmien syntytapoja tai pelkin taulukoinneinkin hankittuja taustatietojamme (Luostarinen & Vanhamäki 2001). Niinpä verkostoja rakenneltaessa oletimme klustereiden palvelevan pääsääntöisesti juuri innovaatiotoimintaa sekä jo aiemmin kuluttajilta saamaamme palautetta. Syntyvien klustereiden kuului kuitenkin edustaa kuluttajista tuona hetkenä saatavaa palautetta ja etenkin ekotuotteittemme kuluttajina. Yksittäisinä yrittäjinä ja toimijoina suomalainen maaseutu spatiaalisena diffuusioalueena ei voinut tätä päämäärää edes tavoitella. Niinpä teoriat innovaatioiden diffuusioista ja oletetun kulttuurisen (sosiaalisen) muistin syntytavasta ja todelliset kulttuurirakenteet oli siten yhdistettävä tutkijan työnä ja tieteen välinein. – Noin vuoden aikana – ”Per annum”
Markkinoita ei maaseudulta käsin synnytetä urbaanissa ympäristössä, vaan niiden oletetaan olevan jo olemassa ja niihin pyrittiin vastaamaan integroiden yhteen hyvin erityyppistä yrittäjäosaamistamme. Prosessissa ei haeta niinkään ”hyvää” tuotetta, joka myy itsensä, tai on vallankumouksellinen ihme, vaan markkinoita, jotka olivat tuolloin jo sinänsä vallankumouksellisia hakien tuotteita reagoiden eri kuluttajaryhmissä ekologiseen tuotteeseen oman innovaatiokapasiteettinsa edellyttämällä tavalla. Niinpä klusterin rakenteen ratkaisi viime kädessä vertikaalisuuntainen innovaatiorakenteen taso. Ei niinkään hakien horisontaalinen ja kuviteltu innovaatioiden kulkusuunta regionaalisessa ympäristössä (ks. Luostarinen 2005, kuva 5). Tämä oli uutta. Avata mielen salat. – ”Penetralai mentis.”
Toiminnan taustalla oli Michael Woolcockin (2000) tapa jakaa yhteisön sosiaalinen pääoma yhtäällä kommunitaristiseen, verkosto- ja instrumentaaliseen sekä toisaalla synergianäkökulmaan (ks. Luostarinen 2005, s.201 alaviite).
”Sosiaalisen pääoman kuvaaminen yksilön, ryhmän ja yhteiskunnan tasolla (Coleman 1988, Putnam 1993) muistuttaa läheisesti perinteistä maantiedettä ja sen tapaa kuvat alueet ja niiden paikalliset, alueelliset, kansalliset ja kansainväliset prosessit erillisinä historiallisina, deskriptiivisinä ja analyyttisinä ilmiöinämme. Nykyisin analogia löytyy sosiaalisen pääoman ja sen käsitteistön sekä toisaalta vaikkapa alueellisen oppimisen ja muistin kuvaamisena, analyysinä ja historiallisena tulkintanamme. Klusteri kehitysblokkina (industrial developmen block), osaamiskeskittymänä (competence block) sekä laajimmillaan toimialojen ja yritysten verkostojen integroijana (Industrial Hollywood) eroaa, riippuen käsitetäänkö sillä paikallista vaiko globaalia tasoa. Castells (1998) on puuttunut juuri tähän teemaan ja sen ristiriitaan. Usein sosiaalinen pääoma kuvataan kriittisenä voimavarana, joka voi selittää muutoin samanlaisten toimijoiden menestystä tai epäonnistumista. Tärkein ero sosiaalisen pääoman ja muiden pääoman muotojen välillä näyttäisi olevan se, ettei se voi olla täysin kenenkään hallussa ja muistuttaa informaatioyhteiskunnan paikallisen (yhteisöllisen) ja globaalin välisestä kasvavasta ristiriidasta. Klusterin yrityksiä ja toimialoja sitovat yhteen samanaikainen yhteistyö ja kilpailu, mutta myös sosiaalisen pääoman Putnamin kuvaamat erilaiset julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset liittymät ja verkostot sekä institutionaaliset toimijat. Kun kaikella toiminnalla on alueellinen dimensionsa, paikallisen ”sosiaalisen pääoman” kuvaaminen, analyysi ja klusteritulkinta tulisi tehdä osana alueellista ”muistia”, ”oppimista” ja myös maaseudulla sen innovaatiotoimintaakin. Ei siis erillisenä ja tukeutuen ”kehitysblokkeihin”, ”osaamiskeskittymiin” tai globaaliin kytkentään, joka ei suosi maaseudun paikallista (yhteisöllistä) innovaatiotoiminnan kehittämistä. Tällöin maaseutua ei tule ymmärtää kuitenkaan ”saarekkeena” ja ilman hyvin erityyppisiä sosiokulttuurisia ja taloudellisia, toisistaan poikkeavia rakenteita.” Ja taas kuljimme talosta taloon. – ”Per damos.”
Woolcockin institutionaalinen ja synergianäkökulma olivat työssämme tärkeitä itse klusterin rakentumisen kannalta. Hänen mukaansa julkisten instituutioiden, yritysten ja sosiaalisten verkostojen aikaansaannokset ovat riippuvaisia toisistaan (synergia) ja niitä on arvioitava sekä etujen että haittojen näkökulmasta. Ilmiö liittyy läheisesti myöhemmin algoritmeihimme ja samalla robotiikkaan, tekoälyn tapaan käsitellä samaa aihetta (Luostarinen 2024; Luovan teknologian renessanssi). Institutionaalisessa näkökulmassa korostetaan sosiaalisen ja poliittisen ympäristön roolia sellaisten sosiaalisten rakenteiden (myös klustereiden) muokkaajana, jotka lopulta mahdollistavat tai estävät yhteistyön ja vastavuoroisuuden kehittymisen. Niinpä sosiaalinen pääoma on ikään kuin ”riippuva” muuttuja.
Tässä suhteessa esim. pääkaupunkiseutujen ekologisen kulutuksen on oletettu olevan regionalismista irrallinen ja innovaatioaaltojen etenevän siellä päällekkäisinä ja globaalina ilmiönä ilman selkeää spatiaalista järjestystä ja kulkusuuntaa, mutta samalla osana Tendlerin kuvaamaa kansalaisyhteiskunnan tapaa vastata valtion ja yritysten väliseen tuloksellisuuteen myös ekologisessa ”vakuuttavuudessa” tai ”uskottavuudessa” (Tendler 1995). Verkostojen rakentamisen näkökulmasta taustalla on puolestaan Putnamin (1993) tapa nähdä ”sosiaalinen pääoma” osana laajempaa yhteiskunnallista kontekstia ja myös tapana arvostella joko alueiden tai kansakuntien ”sosiaalisen pääoman” rapautumista. Usein tässä yhteydessä mainitaan Katri Hellstenin (1998) tapaan ihmisten kyky tai kyvyttömyys työskennellä yhteisten päämäärien hyväksi ryhmissä tai organisaatioissa. Vielä 2000-luvun alussa esille tulivat käsitteet luottamus, normit ja verkostot (Hellsten 1998). Myöhemmin tämä keskustelu muuttui etenkin vuoden 2022 jälkeen (Luostarinen 2022, 2024; Draaman kesä ja Euroopan hullu vuosi 2022, Hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan (2024). ”Per mare per terram” – Meren ja maan kautta.
Yrittäjäklusterin ryhmiä kootessamme jouduimme arvioimaan mm. sitä, mihin klusteritalouden osaan yrittäjien omat vastaukset tai toimintatapa viittaavat; joko huipputeolliseen osaamiseen ja sen kasvu-uraan vaiko humanistisekologiseen tapaan verkostoitua. Samalla oli pyrittävä vastaamaan tutkimustehtävän teoriarakenteeseen koskien innovatiivisuutta ja sen luonnetta; ts. löytyykö sellaisia yrittäjäluokkia ja -ryhmiä, joilla saattaisi olla merkitystä rakennettaessa alun perin Simbergin (1962) innovatiivisten roolipelien mukaisia yritysverkostoja tai Schroderin (1989) tyyppisiä organisatorisia rakenteita, innovaatio-ominaisuuksia tai Rogersin ja Larsenin (1971, 1984) esittämiä tuottaja- ja yrittäjärooleja, mahdollisesti jopa suoranaisia innovaatioluokituksia. Päätehtävänä koettiin kuitenkin porterilaisen klusterirakenteen kuvaus yritysten ryhmittymisessä suhteessa ekologiseen tuotteeseen ja kestävän kehityksen mukaiseen työnjakoon tai ideologiaan. Samalla jouduimme pohtiman sitä, onko eri ryhmien välillä Margeirsonin ja McCannin (1990) mukaista työnjakoa, jossa innovaatiotehokkuus voitaisiin rakentaa ensinnäkin uusia ideoita tuottavan innovaatiojärjestelmän tai ehkä rinnakkaisen tutkailevan promoottorijärjestelmän, arvioivan kehittämisjärjestelmän, organisoivan systeemin sekä kontrolloivan systeemin klusterina ja osana vaikeammin määriteltävää ”sosiaalisen pääoman” ideologiaa. Tärkeintä oli edetä oikeiden teiden kautta – ”Per vias rectas.”
Konventionaaliset yrittäjät – systeemin toiminnan organisoiva järjestelmä
Ensimmäinen klusteri syntyy pääosin ensimmäisen ja neljännen faktorin ääripään ulottuvuuksista (Luostarinen 2005; kuva 10). Niinpä jo faktorianalyysien ensimmäisissä tulkinnoissa ja faktoripisteitä ensianalysoitaessa oli mahdollista todeta klustereiden syntyvän kiinteästi osana perinteisiä, teoreettisia klusteritalouden verkostorakenteitamme. Havaintojen (yrittäjien) saamat similariteetti-indeksit ja näistä syntyvien ryhmien homogeenisuus (ryhmien sisäinen keskitetty neliösumma; kirjallisuus Luostarinen 1991) tuki faktoripisteiden ja näiden ryhmittelyn käyttöä klusterirakenteita analysoitaessa miltei oppikirjamaisesti.
Aiemmin vastaavia tulkintoja olimme tehneet rinnakkain ja tavalla, jossa havaintojen luokittelu oli liitetty hypoteettiseen alkuolettamukseen tietyistä yhteiskunnallisista trendeistä ja mm. maaseudun supistumiskehityksestä (Luostarinen ym. 1983, 1984, Luostarinen 1984b) sekä aluesuunnittelulle (maantiede) perinteisestä spatiaalisesta teoriarakenteen viitekehyksestä. Niinpä alun perin hyvinkin empiirisinduktiiviseen lähtöasetelmaan voitiin nyt liittää deduktiivisempi, tutkimusaineistojen yhdistämiseen liittyvä tavoite. Uutena vaatimuksena klustereita rakenneltaessa oli nyt ainoastaan formaalisen kielen logiikka. Ilmiö on erityisen tuttu algoritmien yhteydessä ja tekoälyn kohdalla. Kaksi vuosikymmentä on tuonut mukanaan välineitä, joiden käyttäjän ei ole tarvis tuntea niitä vaiheita, joita robotiikan synnyttäminen on meiltä vaatinut (Luostarinen 2023: Dum spiro, spero). Oli edettävä oikeiden teiden kautta. – ”Per vias rectas.”
Ensimmäiseen ryhmään (klusteriin) paikantuivat uuden vuosituhannen käynnistyessä konventionaaliset ekologisen toimialan yrittäjät. Nämä yrittäjät kokivat tuolloin koko maassa laajaa yhteiskunnallista vastuuta ympäristöstään ja sen tilasta. Heillä oli vahva näkemys omasta myös koulutuksellisesta tehtävästään, jossa luonto koettiin yhteisenä omaisuutenamme. Tässä ryhmässä ekologisen yrittäjyyden oletettiin toimialana kasvavan nopeasti, ja myös oma yrittäjyys oli menestynyt hyvin juuri käyttäen ympäristöimagoa. Jatkossa siihen aiottiin panostaa yhä lisää ja sitoutuminen myös yrittäjien väliseen yhteistyöhön oli voimakasta, ja siitä oli saatu myös myönteisiä kokemuksiakin.
Nämä ”sisäiset yrittäjämme” (intrapreneurs) toteuttivat roolejaan omistautumalla hankkeelle (ekologinen yrittäjyys) ikään kuin se olisi oma, sekä hakemalla alan toiminnan toteutukseen itsenäisyyttä, omintakeisia työtapoja ja sponsoritukea organisoimalla ja johtamalla yritystensä sisäistä tiimityötä. Samalla oman henkilökohtaisen riskin suuruus oli usein merkittävä ja yrittäjät halusivat osallistua koko prosessiin idean syntymisestä kaupallistamiseen saakka. Tällainen yrittäjä muistuttaa ikiliikkujaa. – ”Perpetuum mobile.”
Kansallisen ns. pellavaohjelman puitteissa tästä saatiin myös varoittavia kokemuksia 1990-luvun jälkipuoliskolla liian pienten yksikköjen ja kovin harvojen joutuessa ottamaan vastuuta liian suuresta osasta maahan muutamassa vuodessa levittäytyneestä pellavan viljelyn prosessoinnista lukuisten tuotekehityshankkeiden kautta pellolta aina valmiina tuotteena kuluttajan joko pöydälle tai komponentiksi pellavakomposiittina tuotekehittelyn kalleimpaan mahdolliseen kulkuvälineeseen. Taustalla muistot isovanhempien pellavaviljelmistä. Erottamatta kuitupellavaa kasvina öljypellavasta. Muutama harva viljelijä ei voinut kantaa vastuuta mediayhteiskunnan levittämistä kuvauksista pellavatuotteistamme maailmalla sekä pyrkien vastaamaan kysyntään koskien kuituja, elintarvikkeita, rakennus- ja raaka-ainekomposiitteja jne. kymmeninä Suomelle vieraissa uustuotteissamme (Luostarinen ym. 1998). Toki tämä koski myös alan tutkijoita ja heidän työtään jalostaa maalle sopivia pellavalajikkeita liki vuosisatojen jälkeen. Syntyi hurskaista toiveita ilman katetta. – ”Pia desideria.”
Ensimmäisen ryhmän kärkiyrittäjät sopivat erityisen hyvin ekoyrittäjäklusterin ns. organisoivaan systeemiin (vrt. IMA:n luokitus). Tämän klusterin tehtävänä oli valmistella toimialan ideoiden toteutuksen sekä käynnistää varsinainen kenttätyön toteutus. Sen sijaan innovoivaan ryhmään nämä yrittäjät sopivat heikosti jo pelkästään sijaintinsa puolesta. On eri asia sijaita tiedeyhteisön välittömässä tuntumassa ja lähellä suurimpia kaupunkejamme kuin sydänmaaseudun syrjäisimmillä vaaran rinteillä Itä- ja Pohjois-Suomessa. Lisäksi koko klusterin innovoivaa osaa ei voinut perustaa kansainväliselle tasolle, rakentamalla pelkkä organisoiva järjestelmä hyvin suomalaiseen tapaan toimien. Traditionaalinen tapa ratkaista oman aikamme innovaatioprosessit jopa rajasivat ja estivät uuden löytämistä, olkoonkin että työ sinänsä pelloilla ja metsissämme oli moitteetonta ja myös luovaa. Lisäksi suomalaisena erikoisuutena traditionaalinen tapamme ratkaista innovointi jopa rajasi ja esti uuden löytämistä. Rasitteena oli myös eräänlainen ”intrapreneur” -yrittäjyys ja elämäntapayrittäjyys, joskin sen osuus oli vieläkin suurempi seuraavassa ryhmässä.
Yhdessä molemmat ryhmät edustivat konventionaalisinta osaa eko- ja luontoyrittäjyyden klusterista ja muodostivat ensimmäisen askeleen kohti innovaatioprosessin toteutusta, eivät kuitenkaan koko systeemiä (vrt. Luostarinen 2005: Kuva 11), kuten yrittäjien verkostoissa usein ajateltiin, ja johon maaseudun yrittäjäverkostot toiminnassaan näyttäisivät päätyvän, johtuen lähinnä Bordieun tuttavuus- ja arvostussuhteiden verkostoista (Bordieu 1979, Bordieu & Wacquant 1995). Tätä ei pidä kuitenkaan sotkea maaseudun ja kaupungin sosiologisiin jakolinjauksiin tyyliin yhdessäolo-organisaatio tai asiaorganisaatio (Gememeinschaft – Gesellschaft). Ne eivät sovi 2000-luvun pohdintoihin yritysklustereista kirjoitettaessa. Kulutuksen kohdalla voi olla toki toisin. Siellä voi rakennella myös ikiliikkujia. – ”Perpetuum mobile.”
Yhteenvetona ensimmäisen klusterin yrittäjähenkeen liittyi luja optimismi. Ekologisesta yrittäjyydestä odotetaan suurta tulevaisuuden trendiä ja oma menestys tukee näitä odotuksia. Yhteistyötä haetaan toki koko toimialalle ja siihen myös sitoudutaan. Yrittäjät käyttävät ekokestävyyttä imagonsa rakentamisessa, ja tuotteita pidetään sopivina kansainvälisille markkinoillekin. Usein tästä on myös kokemusta siinä missä tänään algoritmien ja tekoälyn luomasta ympäristöstämme (Luostarinen 2024: Luovan teknologian renessanssi). Yhteistyö tuotekehittelyssä oli alkamassa yliopistojen ja tutkimuslaitosten suuntaan. Yhteisessä organisaatiossa (innovaatiorooli klusteritaloudessa) nämä yrittäjät sopivat parhaiten ns. organisoivaan systeemiin. Tämä ei ollut tuolloin 2000-luvun käynnistyessä aivan sama kuin tiimityössä kuvattu vastaava ryhmä tai innovatiiviseksi haetun organisaation johtoryhmän vastaava luokitus (esim. Heikkilä & Heikkilä 2001). Yrittäjät konventionaalisenakin ryhmänä olivat tuolloin, ja ovat varmaan tänäänkin poikkeuksellisen innovoivia visionäärejämme. Työtä tehdään suomalaisella sisulla. – ”Perdeverando”.
Toinen yrittäjäryhmä poikkesi edellisestä vain hieman. Ensimmäisen tavoin se asettui lähelle ensimmäisen ja neljännen faktorin yhteistä leikkauspistettä Arvomaailma oli siten humanistisekologinen, mutta mukana oli edellistä ryhmää enemmän ns. sisäisiä yrittäjiä (intrapreneurship). Yrittäjien tausta oli lähempänä ”idealismia” ja ”entrepreneur” -yritysten määrä väheni; ts. yrittäjien, jotka toimivat itsenäisinä yrityksensä vetäjinä, eivätkä niinkään osana ”omaa hanketta”, joka oli alihankintatoimintaa toisen yrityksen toimiessa ostajana tai tuotteen välittäjänä. Humanistis-ekologinen maailmankuva korosti lisäksi mikrotalouden paikallisia ja yhteisöllisiä perusideoita. Sen sijaan yritystoiminnan megatrendien tuntemus oli heikohko, tai se ei kiinnostanut lainkaan. Tänään vuonna 2024 tällainen olisi ollut todellinen ongelmakin klusteroitumisen onnistumiselle. Ovidusta lainaten taustalla oli hurskaita toiveita tai hurskas itsepetos. – ”Pia desideria” – ”Pia fraus.”
Klusteritoiminnassa yhteiskunnallinen passiivisuus (kielteisyys) oli yhteistyön esteenä. Vielä 2000-luvun alussa luomutuotanto oli erityisen keskeinen osa maaseudun muuttuvia markkinoitamme. Niinpä elintarviketalouden yhteiskunnallinen passiivisuus (kielteisyys) sekä orgaanisen tuotannon ideologisin osa oli lähellä ko. yrittäjiä ja usein nämä toimivatkin yhdessä etenkin elämysmarkkinoilla ja matkailun parissa. Innovaatioroolissa ja etenkin klusterin rakenteissa nämä yrittäjät eivät sovi siinä määrin organisoivaan systeemiin kuin edellinen ryhmä, mutta sen sijaan ideakatalysoijan tehtäviin ryhmän yrittäjät sopivat edellistä paremmin. Ilmiö on maaseudun rakenteissamme historiaan liittyvä ja sen taustat ovat pääosin asutustoiminnassamme. Mukana on myös Kirtonin (1989) kuvaamia epäkurinalaisia ajattelijoita, joilla saattaa olla joskus vaikeuksia toimia maaseutumaisessa yhteisössä joutumatta siellä konfliktiin. Sosiaalisen pääoman kartoittamisessa tämä ryhmä on edellistä vapaampi ja tukee prosessia, jossa sosiaalisen pääoman tutkimus on myös kehittyneimmissä maissa keskeinen osa klusterirakenteita ja innovaatiotutkimusta (Ilmonen 2000, Ruuskanen 2001). Petroniusta nyt lainaten, kalojen täytyy uida. – ”Pisces natare oportet.”
Yhteenvetona toisen ryhmän yrittäjät vetävät omaa hanketta tai ideaa joko yrityksen sisällä tai koko yritys on yhden idean toteutusta. Joukossa on runsaasti ideakatalysaattoreita, myöhemmin maaseudulle tai oikeammin maakuntaan muuttaneita (vertaa asutustoimintamme ja siirtolaisuus), jotka tuottavat periodisia, radikaaleja muutoksia, joita edellisen ryhmän konventionaaliset yrittäjät hyödyntävät (vertaa siirtolaisuus ja kantaväestö). Ympäristöstä molemmat ryhmät kokevat laajaa ja moraalista vastuuta ohi ”normaalin” (konventio) yrittäjyyden. Yhteisessä organisaatiossamme (innovaatiorooli klusteritaloudessa) nämä yrittäjät lukeutuvat innovaattoreiksi. Ryhmä on sama kuin tiimityössä kuvattu innovaattorien joukko, olkoonkin että yrittäjäinnovaattori on ymmärrettävä toki toisin kuin luovan tiimityön organisaatiossa tai yritysjohdossa. Ero innovaatioiden teossa ja toteutuksessa on oleellinen. Samoin innovaatioprosessin käyttö esim. tuotekehitystyössä oli osa yritysjoukon yhteistä menestystarinaa ja poikkesi siten edukseen perinteisestä yritysinnovoinnistamme. ”Posse videor” – Luulen pystyväni.
Yhdessä nämä kaksi ensimmäistä ryhmää (klusteri 1 ja 2, Luostarinen 2005; kuva 11) muodostavat sen ytimen, jossa innovaattorit (klusteri 2) tuottavat periodisia radikaaleja muutoksia, joita ilman organisaatiolla on vaarana luutua ja joita sopeuttaja (ryhmä 1) pyrkii hieman pienemmin panoksin siirtämään luutuneisiin menettelytapoihimme maksimoimalla kuitenkin edelleen jatkuvuutta ja stabiliteettia. Yhdessä nämä ryhmät muodostavat eräänlaisen perinteisen kirtonilaisen, konventionaalisen osan eko- ja luontoyrittäjyyttämme. Oleellista on, että yritysten yhteisestä klusterirakenteesta puuttuvat kuitenkin vielä miltei kaikki innovaatiorakenteen ”radikaalit” (innovoivat ja luovat) osat. Alueellisesti tai paikallisesti nämä ryhmät ovat usein esillä maaseudun kehitystyössä esiteltäessä innovaatiorakenteen kahta ääripäätä. Kansallisesti tarkastellen ryhmiä oli kuitenkin enemmän ja klusteri on oleellisesti suurempi ja roolipelissään kansainvälisesti osaavampi. Klusterirakenteiden yhdistämien perinteiseen suomalaiseen ”heimoajatteluun” tai maakuntien (läänien jne.) rajoihin, asutuspolitiikkaan tai evakkotaipaleeseen, on syytä jo unohtaa viimeistää vuonna 2024 ja operoitaessa globaalista sekä algoritmien (tekoäly) avustamana. Tämä koskee myös perinteisiä poliittisia liikkeitämme ja regionaalisia rajojamme poliittisina rajoinamme. Ohjeet ovat vähemmän arvokkaita kuin kokemus – ”Praecepta minus valent quam experimenta.”
Vapaamatkustajat – systeemin toiminnan suuntaava järjestelmä
Kolmas ryhmä yrittäjistä sijoittui tiiviinä klusterina edellisten ryhmien tuntumaan etääntyneenä toisen faktorin suuntaan (Luostarinen 2005, kuva 11). Sen synty on kuitenkin lähellä toista faktoria. Arvot ovat siten ”kovempia” kuin edellisissä ryhmissä. Ekokestävyyttä arvostetaan ja sitä hyödynnettiin toiminnassa, mutta samalla oma vastuu kestävästä kehityksestä oli edellisiä ryhmiä kevyempi. Joukossa oli runsaasti aiemmin esiteltyjä toiminnan suuntaajia (course-keeper), kuten paikka pääakseleiden leikkauspisteessä antaisi ymmärtääkin.
Itse ekoyrittäjyydessä ryhmän yrittäjät korostavat sen imagon suurta merkitystä toiminnalleen, mutta toiminnassa oma yrittäjyys on jopa ankarammin markkinoiden ehdoilla kilpailevaa kuin mitä yleensä suomalainen yrittäjyydessään kokee. Niinpä yhteiskunnallinen ja eettinen vastuu ekokestävyydestä ei ole ryhmän vahvin ominaisuus.
Niinpä ympäristöimagoa hyödynnettiinkin eräänlaisina vapaamatkustajinamme. Imagon kaupallinen arvo toki ymmärrettiin jo vuosituhannen alussa ja siitä haluttiin hyötyä samaan tapaan kuin vastaavassa kuluttajasektorissamme niiden klustereiden kohdalla, joissa erilaiset ”pelit” olivat tärkein osa ympäristöä, jolloin moraaliset ja eettiset säännöt olivat väistyviä tai niitä ei tunnistettu lainkaan. Putnamin korostama sosiaalisen pääoman historia, jolla hän mm. selitti institutionaalisen suorituskyvyn alueellista vaihtelua, ei juurikaan vaikuttanut ko. ryhmän toimintaan (Putnam 1993).
Kolmannen ryhmä yrittäjien joukossa oli runsaasti eräänlaisia tutkailevia promoottorijärjestelmiä, jotka sopivat parhaiten ideoiden käsittelyyn lisäten niiden kiinnostavuutta, pikemminkin kuin tuottaen itse uusia ideoita. Juuri kyky hakea uusia ideoita ideageneraattoreilta, usein juuri tutkimuksen suunnalta ja käyttäen siinä hyväksi ”intrapreneureita” (sisäisiä yrittäjiä), oli ehkä tärkein osa ko. ryhmän tuomaa osaamista yhteiseen innovaatiojärjestelmään ja samalla klusteriorganisaatioonkin, johon kuuluivat lähinnä promoottorijärjestelmän ylläpito ja jossain määrin myös suunnanantajan tehtävät (course-keeper).
Ilmiö oli hieman vastaava kuin aiemmin kuvattu kuluttajasektoreiden niiden ryhmien kohdalla, joissa ”moraaliset” ja ”eettiset” rakenteet eivät ole esteenä peliteoreettisen maailmankuvan muodostumiselle ja ”ideavarkauksille”. Oleellista oli peli ja sen hallinta osana menestymistä rationaalisena kaupankäyntinä tai konfliktiteorioita lähellä olevana ”sotana”, jossa ”vahvemmat syövät heikompia”.
Yhteenvetona kolmas ryhmä ei tuota niinkään omia ideoita kuin lisää ideoihin kohdistuvaa kiinnostusta kuluttajissa. Samalla rationaalisina koetut ”pelit” ovat osa maailmankuvaa ja ekokestävyys on osa näitä pelejä. Yhteisessä organisaatiossa (=innovaatiorooli klusteritaloudessa) nämä yrittäjät lukeutuivat ns. tutkailevaan promoottorijärjestelmään tai toiminnan suuntaajiin. Vapaamatkustajille ei löydy suoraa vastinetta tiimirooleista, mutta toiminnan suuntaajat kuuluivat selvästi kannustajaylläpitäjiin (upholder maintainer) ja kuluttajaklustereista kasvavin ryhmä (pelurit) oli lähellä juuri tätä arvomaailmaa.
Rationaalinen promoottoritoiminta teki ryhmästä tärkeän maaseudun yrittäjäryhmien toiminnalle ja usein tämä järjestelmä puuttui verkostoilta kokonaan. Syy tähän saattoi liittyä maaseutumme historiaan ja samalla sosiaalisen pääoman ns. ”vahvoja” sosiaalisia siteitä suosivaan traditioon ja heikkoon taipumukseen hakea instituutioiden toimivuutta ja tehokkuutta (Rothstein & Stolle 2002). Ekoyrittäjien ideologisen ”painolastin” vuoksi tällä oli maaseudullemme sitäkin merkittävämpi tehtävä tuotteiden kaupallistamisessa tai markkinoiden avaamisessa. Senecaa lainaten tästä mökistä voi astua ulos myös suurmies. – ”Potest ex casa vir magnus exire.”
Itselliset yrittäjät – systeemin promoottorijärjestelmä
Neljäs ryhmä eroaa edellisistä yrittäjäklustereistamme vain hieman neljännen faktorin suuntaan. Tässä ryhmässä toimivat yrittäjät korostivat miltei yksinomaan markkinatalouden pelisääntöjä, eikä mukana ollut lainkaan elämäntapayrittäjiä. Erona edellisiin ryhmiin oli oikeastaan vain ympäristöimagon merkitys, jota pidettiin vähäisempänä ja jopa rasitteena. Tässä ryhmässä yritystoiminta ei käyttänyt välttämättä ekologiseen tai ekokestävään liittyviä imagoarvojamme. Pääsääntöisesti niiden merkitys toki myönnettiin ja ekoyrittäjyyttä pidettiin samalla tulevaisuuden suurena trendinämme. Ei kuitenkaan vielä siinä innovaatioaallon kohdassa, jossa ko. yrittäjä tai klusteri joutui operoimaan vuosituhannen vaihtuessa. Näin kohtuuton panostaminen ympäristökysymyksiin sekä ekologiseen kestävyyteen liittyviin teemoihin katsottiin jopa rajoittavan yrittäjyyttä ja sen kehittämistä. Senecaa lainetan vahvin on se, joka hallitsee itsensä. – ”Potentissimus est qui se habet in potestate.”
Ryhmässä oli hyvin vähän perinteisiä elämäntapayrittäjiä ja se oli samalla selvin ”entrepreneurship” -yrittäjien klusterin Suomessa. Osaamisen korkea taso ja sen suuntaaminen yrittäjäominaisuuksiin tuki toimintaa lähinnä promoottorijärjestelmässä yhdessä edellisen ryhmän yrittäjien kanssa. Molemmissa ryhmissä oli mukana sekä ns. teknologian- että markkinoiden portinvartijoita. Tosin jälkimmäinen ryhmä oli teknologiapainotteisempi.
Kosketus alihankkijoihin, kilpailukenttään, asiakasmarkkinoihin, kulutustottumuksiin ja -tarpeisiin oli korkea. Samoin hyvät suhteet välitysagentteihin, jotka puolestaan tunsivat yrittäjille usein vieraita organisaatioita tai niiden avainhenkilöitä ja hallitsivat myös, miten innovaatiotyö tulisi koordinoida. Jo käynnissä olevissa verkostoissa promoottorityö sisälsi käytännössä myös yhteydenpidon eri yksikköjen välillä ja usein kyseessä oli eräänlainen verkostomeklarin tehtävät.
Yrittäjän näkökulmasta ”verkostomeklarin” tehtävät ja promoottorijärjestelmä olivat kuitenkin oleellisesti toiset kuin byrokraattisessa ns. pseudoverkostossa, joiden syntyä ja toimintaa on kuvattu aiemmin ja joihin liitetään niin ikään joskus käsitteet verkoston ”koordinoijasta” tai ”meklarista”. Algoritmien käyttö ja robotiikka oli vielä tuolloin 2000-luvun alussa monella tapaa vieras ympäristö (Luostarinen 2024; Hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan).
Yrittäjä toimi myös jo toimivissa maaseudun verkostoissa promoottorina tai verkoston meklarina, liiketaloudellisella perustalla toimivana agenttina, sekä mukana mm. alihankintaketjuissa, tarjoten myös näille arvonlisää rakentamansa verkoston tai jo toimivan klusterin palvelujensa avulla. Mukana oikeudenmukainen hinta – ”Pretium iustum.”
Yhteenvetona neljännen ryhmän kosketus markkinoihin, välitysagentteihin, alihankkijoihin jne. oli muita ryhmiä selvästi kehittyneempi. Ympäristöarvot ja niiden asema imagon rakentelussa myönnettiin merkittäväksi, mutta sen moraalinen painolasti oli vaatimaton ja mukana oltiin usein vapaamatkustajina.
Yhdessä edellisen ryhmän kanssa nämä yrittäjät sopivat parhaiten organisaatiossa (=innovaatiorooli klusteritaloudessa) teknologian ja markkinoiden portinvartijoiksi tai joskus myös verkostoja rakentaviksi meklareiksi. Tiimiorganisaation yhteyksien luojat (Linker) tai reportterineuvonantajat ovat nekin kohtuullisen lähellä tätä ryhmää. ”Uuden teknologian renessanssi” (kirjani nimi) on luonnollisesti internetin tapaan mullistamassa työskentelyä ja toiminnan sujuvuutta (Luostarinen 2024).
Tuotechampionit – systeemin kokemusvälittäjät
Viides faktori ”purkaa” toista maaseudun faktoria ja siitä puolestaan syntyvä viides ryhmä on lähellä näitä ja samalla myös kolmatta ja neljättä klusteriakin (Ks. Luostarinen 2005; Kuva 11). Käytännössä kyse oli maaseudun perinteisten kovien taloudellisten arvojen ääripää. Parhaiten sitä ovat kuvanneet nimekkäät kirjailijamme juuri maaseudun kuvaajinamme. Heistä minulle tuttuja olivat koulutieni varrella Juhani Aho patsaineen ja opettajana Eino Säisä kirjoineen. Toki Väinö Linna ja monet muut maaseudun kuvaajamme ovat onnistuneet tallentamaan rikkaalla tavalla tätä maaseudun historiaamme ja sen juuria myös oman aikamme taustoittaen. Niinpä siinä missä edellisten ryhmien yrittäjät ovat jo irtautuneet maataloudesta ja agraarin ajan sosiaalisesta pääomastaan, sen välittömästä sidoksesta tai sitä ei ole enää lainkaan, siinä tämän ryhmän edustajat olivat vielä hyvinkin tiukasti kiinni sidottuina maatilayrittäjyyteenkin ja sen kulttuuriseen taustaansakin. ”Primus motor” – Ensimmäinen liikuttaja.
Tämä maaseudun tausta näkyi etenkin tuotteiden markkinoinnissa ja myynnissä sekä monialayrittäjyydessä, sen rikkaudessa. Samalla se korosti maakuntiemme välisiä agraarin yhteiskuntamme yhtäläisyyksiä, mutta suuria erojakin. Yhteistä oli etenkin tuotteiden markkinointi ja myynti sekä monialayrittäjyys, jota edelleen hallitsi maatila. Niinpä tuote ja sen ominaisuudet olivat edelleen toimintaa ohjaavia perinteisen maatilan tapaan, ei juurikaan asiakas ja asiakaan tarpeet.
Viljelijä oli osa osuustoiminnallista liikettämme ja sen ahkera tuottaja pohtimatta tuotekehittelyä, saati markkinointia. Valio hoiti sen maitotiloilla ja sama päti viljatiloilla ja tuottaen vaikkapa puuta Enso Gutzeitin käyttöön metsistä, jotka antoivat työtä ja pääomia muillekin kuin vain tilan omistajalle. Tämä kaikki näkyi tuotteiden markkinoinnissa ja myynnissä sekä monialayrittäjyydessä, jota edelleen hallitsi maatila. ”Pro benignitate humanum” – Inhimillisestä hyväntahtoisuudesta.
Niinpä tuote ja tuoteominaisuudet olivat edelleenkin toimintaa ohjaavia, ei juurikaan osuustoiminnallisen liikkeen ja meijerin asiakas tai asiakkaan tarpeet ketjun loppupäässä raaka-aineita jalostaen. Tämä näkyi korostetusti myös tämän ryhmän sosiaalisen pääoman kohdalla, jota suosivat ”sisäiset” järjestö- ja verkostotoiminnat (Putnam 2000), ja niinpä yhteistyössä mainitaankin ensimmäisenä luottamus (ei niinkään talous). Ilmiö on perusmaaseudun sosiaalisen pääomamme ikivanhasta kulttuuristamme.
Niinpä myös pohdinta korporatiivisen ja hierarkian korvaavasta verkostosta ja kumppanuudesta ei ollut niin yleistä kuin edellisissä ryhmissä, ellei sitä korostettu talkoohenkisenä sosiaalisena prosessina. Maaseudullamme verkostot mielletään lähinnä sosiaalisina ja minkä tahansa säännöllisen yhteistyön kautta syntyvänä kumppanuutenamme (Goss 2001, Hirst 2000). Niinpä yrittäjyys tai johtajuus verkostorakenteena oli vieras tai se esiteltiin abstraktina (vrt. Peters 2000). Ikiaikainen ja tuttu asia mutta väärin se kuvaten. Omalla luvalla – ”Privato consilio.” ”Pro benignitate humana.” Inhimillisestä hyväntahtoisuudesta.
Hyvän tuotteen oletetaan myyvän itse itsensä. Tuotanto ei ole siinä määrin asiakaskeskeistä kuten edellisissä ryhmissä. Yrittäjyyteen liittyy epävarmuutta ja kaiken aikaa myös uuden oppimista. Perinteinen maatalous ei sitä edustanut. Niinpä klusteriorganisaation sisällä nämä yrittäjät olivat ”tuotechampioneja”, jotka omistautuivat täysin uudelle idealleen tai uudelle toimintakonseptille, joka poikkesi perinteisestä maataloudestamme. Ongelmia raivattiin ja ratkottiin esteistä välittämättä tai ne kiertäen yhteistyössä oppien.
Tämä oli opittu monialayrittäjänä juuri perinteisessä maataloudessamme peltoineen ja metsineen, jossa karjatalous oli talouden ydintä. Virheitä ei saanut tehdä eikä työtuntejaan laskea. Tässä merkityksessä verkoston kokemusvälittäjän agentin tehtävät sopivat tälle ryhmälle kaikkein heikoimmin. Sen sijaan kokemusvälittäjinä tämän ryhmän yrittäjät kykenivät liittämään menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden toisiinsa ja löytämään myös jo unohdetusta elinkelpoisia ideoita koko klusterin ja organisaation käyttöön.
Sosiaalinen ja kulttuurinen muisti oli ryhmälle ominaista ja sillä oli aina ajallinen ja paikallinen sidottu (spatial identity) identiteettinsä. Tässä merkityksessä ryhmä oli lähempänä aiemmin kuvattua konventionaalista yrittäjyyttä ja sen innovointikykyä osana historiaan sidottua, osin myös determinististä tapaa omaksua uutta tietoa pragmatismin välinein (Peirce 2001). Tästä saattaa olla seurauksena myös epäluottamusta ja nurkkakuntaisuutta, josta Rothstein mainitsee juuri determinismin yhteydessä (Rothstein & Stolle 2002).
Yhteenvetona viides ryhmä koostuu hyvin kirjavan toimialakentän itselleen koonneista monialayrittäjistämme. Klusteri paikantuu hieman hajanaisena ryppäänä konventionaalisten ryhmien yläpuolelle viidennen faktori suuntaan. Usein taustalla on vielä perinteistä maataloutta metsineen ja toiminta on hapuilevaa. Nämä ”tuotechampionit” uskovat omiin tuotteisiinsa periaatteella ”hyvä tuote myy itsensä” ja omalle tuotteelle omistaudutaan perinteisen maatalouden tapaan vahvalla tunteella.
Omaa ideaa viedään raivokkaasti eteenpäin, mutta kokemus yrittäjyydestä on pääsääntöisesti vähäistä ja toiminta on maatalouden tapaan tuotepainotteista. Maatalouden pelto- ja metsäkeskeinen ajattelu ohittaa kuluttajan ymmärtämisen segmentoituneena asiakkaana. Ei vain luontoa kuluttavana ja raiskaavana turistilaumana.
Yhteisen organisaation rakentelussa (innovaatiorooli klusteritaloudessa) nämä yrittäjät sopivat klusterissa parhaiten kokemusvälittäjiksi, menneisyyden vanhojen ja unohdettujen ideoiden kehittelijöiksi koko klusterin käyttöön. Tiimiorganisaatiossa ja sen rooleissa arvioijakehittäjä (asessor developper) on lähinnä tätä klusteriamme.
Visionäärit – systeemin kehittämisjärjestelmä
Kuudes ryhmä ei poikkea juurikaan viidennestä. Toimintakonsepti oli edellistä ryhmää pidemmällä ja monialayrittäjyys tunnusomaista. Perusmaatalouden osuus oli vähentynyt tai sitä ei ole enää lainkaan. Toki arvomaailma on kuitenkin edelleen yrittäjien tapaan vahvasti maatalouteen sidottu ja tuotteelta odotetaan paljon. Suomalainen maaseutu oli suuren muutoksen vaiheessa ja se ymmärrettiin.
Tämän ryhmän yrittäjille sopivat tehtävät, joissa taustalla oli koko ajan arvioiva kehittämisjärjestelmä. Se oli vaativa tehtävä. Yrittäjillä oli toki kokemusta hankkia keinot ja menettelytavat hyvinkin kirjavan jo valmiiden yrityskonseptien sisältä, jolla aiemmin hyvinkin hajanainen toiminta oli saatu toimimaan käytännössä parhaiten sekä toimialoittain että alueellisesti. Painopiste oli spatiaalisessa, toimivassa alueessa, ei niinkään regionalismissa ja rajoja rakennellen. Se jäi poliitikkojen huoleksi virkamiehineen. Lisäksi juuri tämä ryhmä kykeni parhaiten arvioimaan ideoiden sekä teknologia sekä markkinakelpoisuus yrittäjän kokemana ja näkökulmasta. ”Pro aris et facis” (Cicero, Horatius, Sallustius). Alttarin ja kotilieden puolesta.
Ryhmän asema avainfaktoreiden välissä antoi mahdollisuuden yhdessä edellisen ryhmän kanssa tulkita myös ulkopuolisia voimia ja trendejä ennakoivasti visioiden. Näin jälkikäteen arvioiden tässä tehtävässä onnistuttiin kiitettävästi. Jopa ”sosiaalisen median ja tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma” (kirjani nimi) ennakoitiin oikea-aikaisesti sekä ilman ennakkoluuloja (Luostarinen 2024). Parhaimmillaan tällaiset visioivat järjestelmät kykenivät havainnoimaan myös hyvin heikot signaalit ja ensimmäisen vaiheen innovaatioaallot, joilla oli myöhemmin myös merkitystä koko ekoklusterin suomalaiselle organisaation menestykselle.
Ryhmän yritykset ja jäsenet olivat kiistatta yhteistykykyisiä myös varsinaisen innovaatioryhmän ja konventionaalisten yrittäjäryhmien välillä, silloin, kun markkinoiden signaalit antoivat siihen merkkejä. Tällä oli luonnollisesti suuri merkitys rakennettaessa myöhemmin systeemin arvioivaa kehittämisjärjestelmää, joka maaseudun verkostoista puuttui kokonaan. Ongelman oletettiin aikanaan liittyvän Hirstin (2000) kuvaamaan ”jälkipoliittiseen” tapaan etsiä hallintaa ja säätelyä ”käytännöllisestä näkökulmasta” (Corporate Governance). Prosessia on tutkittu lähinnä kolmannen sektorin yhteydessä, johon myös uusosuustoiminnallinen verkostoituminen laskettiin (Helander 2002, Kangas 2003).
Yhteenvetona kuudennen ryhmän yrittäjät ovat jo löytäneet ”punaisen langan” lukuisista tuoteideoista ja irtautuneet maataloudesta raaka-aineiden tuottajana. Taito arvioida ulkopuolisia trendejä oli kiitettävä ja heikotkin signaalit otettiin vastaan. Toki myöhemmin myös algoritmien antamat kiitokset tekoälyn tuotteena: Siirtymä uuteen tekniseen vaiheeseen oli tapahtunut Suomessa ja sen maaseudulla etupainotteisesti (Luostarinen 2024). Niinpä etenkin visiointitaito on kehittynyt edellisistä ryhmistä. Yrittäjiä on tuettu etenkin yhteisen yrittäjähistorian kautta ja tuloksena. Sosiaalisen pääoman näkökulmasta korostuvat sekä sisäiset että ulkoiset Putnamin jo aikanaan kuvaamat verkostotoiminnan parhaat muodot (Putnam 2000).
Koko laajan maaseutumme organisaatiorakenteen näkökulmasta nämä yrittäjät ovat verkostomeklareina tärkein ryhmä ja sopivat yhteistyössämme (=innovaatiorooli klusteritaloudessa) systeemin arvioivaan kehittämisjärjestelmään. Tiimiorganisaatioon verrattaessa yhteyksien luojat (linker) ja edellisen ryhmän arvioijakehittäjät (asessor developer) ovat lähinnä tätä nyt menestyksekästä yrittäjäjoukkoa.
Innovaattori – systeemin innovaatiojärjestelmä
Seitsemäs ryhmä yrittäjiämme maaseudulla on pieni marginaaliryhmä, joka oli vuosituhannen käynnistyessä ikään kuin kääntöpuoli konventionaaliselle maaseudun yrittäjyydelle. Sen rinnalla oli lisäksi kahdeksas ryhmä (ks. Luostarinen 2005; Kuva 10), joka erottui faktorianalyysissä jopa omaksi kolmanneksi faktorikseen. Sen merkitys on siten analyysissä erityisen suuri. Näitä kahta ryhmää yhdisti äärimmäinen kriittisyys ja toisinajattelu. Tämä koski sekä perinnäistä ajattelua ekoyrittäjyydestä ja sen yhteistyöverkostoista, että suhdetta kuluttajiin. Kaikkeen alalta esitettyyn asennoidutaan poikkeuksellisen kriittisesti ja näkökulma perusteluineen oli sekin normistosta poikkeava.
Tämä oppositiohenkinen joukko vastaajia on tuttu kokemus kyselyistämme. Joukossa on aina selkeän oppositiohenkinen ”häirikköfaktori”, joka edustaa tässä tapauksessa noin kymmentä prosenttia yrittäjistä. Se oli poikkeuksellisen suuri innovaatiohenkinen vastaajien joukko yrittäjistämme maaseudulla. Nämä toisinajattelijat ja samalla innovaattorit yrittäjinä olivat jatkuvassa ristiriidassa vallitsevien arvojen ja usein myös myöhässä olevien innovaatioaaltojen (maaseudun megatrendien) kanssa. Heidät tunnetiin maaseudulla hyvin juuri tästä poikkeavasta asenteestaan. Sitä odotettiin aina ja sille oli myös käyttöä luvassa innovaatiojärjestelmässä. Silloinkin kun se oli perinteisen konservatiivinen ja säilyttävä. Näin siksi, että nämä toisinajattelijat ja innovaattorit olivat luovalla tavalla ristiriidassa vallitsevien konventioiden ja usein konservatiivisten arvojen (maaseudun megatrendien) kanssa. ”Primus motor” – Ensimmäinen liikuttaja.
Ryhmän yrittäjät muodostivat tyypillisen luovan innovaatiojärjestelmän, jonka sietäminen on ollut maaseudulla, sen yhdessäolo-organisaatiossa, ongelmallista. Yhdessä riittävän kontrolloivan systeemin kanssa näiden ryhmien yhteiset aloitteet ja ehdotukset korjaaviksi toimenpiteiksi ovat eri klustereiden roolimallien järjestäytymistä.
Tässä prosessissa ehkä suurin ongelma oli, ja on aina ollut, sellaisen tukijärjestelmän kokoaminen, jossa myös sponsori tukee joskus jopa omaperäisiä ja usein radikaaleina koettuja organisaatiorakenteita toimenpiteineen, sekä sietää myös luovat ja innovatiiviset ratkaisut ohi konventionaalisen tai organisoivan promoottorijärjestelmän tai puhtaasti kontrolliin pyrkivän arvioivan kehittämisjärjestelmän.
Tällöin mukana ovat sekä stimulaattorit (stimulator), suunnan näyttäjät (course-keeper), sisäiset yrittäjät (intrapreneurship), konventionaaliset yrittäjät (entrepreneurship), organisoijat ja tukijat (support), helpottajat (facilitator), ideoiden kontrolloijat ja viestijät (communicator) sekä tunnustuksen antajat ja palkitsijat (rewarder).
Oleellista oli kuitenkin, ettei innovaattoreita (innovator) jätetä ulkopuolelle ja tukeuduta vain kahden ensimmäisen faktorin ratkaisuihin ja näistä syntyviin klustereihimme. Olen kirjoittanut ja luennoinut aiheesta paljon ja muistuttanut, kuinka muuttuva ja reaaliaikainen yhteiskunta toimii tässä toisin kuin takavuosien maaseutumme. Olemme siirtyneet uuteen internetin jälkeiseen tekniseen vaiheeseen, teknologian toiseen tulemiseen sekä samalla yhteiskunnalliseen dilemmaan. Hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan (Luostarinen 2023, 2024 a, b, c).
Jokainen aihe erikseen vaati useita kymmeniä artikkeleita ja kolme eri monografista kirjaa pääosin vuoden 2024 aikana ne myös julkaistenkin. Ilmiöillä on maaseutumme kehitykseen sellainen merkitys, jonka taustalla on syytä muistaa vuonna 2005 julkaisemani väitöskirja klustereineen. Tämä artikkeli on tuon kirjan sivuilta lainattu. Se ei vanhene, mutta toteutuu nyt tavalla, joka aiheuttaa mediayhteiskunnan sisällä poikkeuksellista toimeliaisuutta. Rinnakkain etenevät aallot ovat osa kaikkea tätä nyt erikseen ja ikään kuin aika-akselilla kuvaten. Se ei voi noudattaa enää perinteisiä ”roolimallejamme” klusterina tai ryhminä aika-akselille siirtäen. Siitä pitää huolen intenetin ja digiajan rinnalle syntynyt uusi aalto, jonka tunnemme robotiikkana, tekoälynä tai vaikkapa algoritmeinamme. Yhdessä ne edustavat kuitenkin jotain paljon merkityksellisempää ”Luovan teknologian renessanssina” (Luostarinen 2024).
Seitsemäs ryhmä näytti sisältävän myös maaseudulla jo vuosituhannen alussa kokonaan uutta hakevan ja vallitsevaa järjestelmää vahvasti kritisoivan ympäristön koskien myös tutkimusta, tiedettä, koulutusta ja hallinnon niitä osia, joilla KAIKILLA on ollut aiemmin konventionaalinen rasitteensa eikä vain yrittäjyyttä ja sen konventionaalisinta osaa. Kiintoisaa on myös ryhmän tapa hakea erityistarpeisiinsa ”pehmeämpiä” kokonaisvaltaisen suorituskyvyn mittausjärjestelmiä tai verkoston (klusterin) suorituskyvyn mittareita.
Niinpä innovatiivisuus ja ekoyrittäjyys on liitetty aikanaan myös laatuun ja laadun kautta kokonaisvaltaiseen laatujohtamiseenkin. Näin ne ovat samalla Kaplanin ja Nortonin alun perin määrittelemiä yritysten pitkän aikavälin suoritemittareita (Kaplan & Norton 1992). Tällaisen mittariston (etukäteen sovitun) avulla perinteisiä taloudellisia indikaattoreitamme voidaan syventää ja mukaan tulevat myös mm. ympäristöön liittyvät pidemmän aikavälin prosessit, asiakasuskollisuus ja lukuisat muut nyt vaikeasti määriteltävät ja jäljitettävät kausaalisuhteet (Olve ym. 1998). Näistä tärkein on kuitenkin vertikaalinen aika-akseli ja sen katoaminen. Se kun muuttaa myös horisontaalin ja kartalle siirrettävän maantieteellisen akselin samaan pisteeseen.
Suomessa yritysten operatiivisen johdon suorituskykymittariston ohi taloudellisten tunnuslukujen ovat kehittäneet jo vuosikymmenet mm. Toivonen (2001) ja Tenhunen (2001). Tenhusen malli oli erityisesti pienyrittäjyyteen tarkoitettu ja sen perustana oli alun perin Sinkin (1985) käyttämä yksinkertainen suorituskykymatriisi. Toivasen (2001) väitöskirjatyönä tehty malli on ehkä konkreettisin ja sen laadintaan on osallistunut noin 70 konsultti- ja teollisuusyritysten edustajaa. Käytännössä se tarkoittaa alkuperäistä Kaplanin ja Nortonin mallia sovellettuna Suomen oloihin.
Kapla ja Nortonin malli heijastelee laadintatapansa mukaan suuria monikansallisia organisaatioita ja jossain määrin operatiivista työskentelyäkin, olkoonkin että se on laajentunut laajan kansainvälisen käytäntönsä kautta myöhemmin lähemmäs strategista suunnittelua ja on nostanut esille edelleen myös uusia ei taloudellisia ja usein vaikeasti kvantifioitavia indikaattoreita perinteisten taloudellisten tunnuslukujen rinnalle (Toivanen 2001). Se sopii siten niiden ohjelmien joukkoon, joiden taustalla ovat algoritmiset ja oman aikamme sovellukset (Luostarinen 2024; Luovan teknologian renessanssi). Yhtenä näistä on pidetty Olven ym. (1998) mittaristoa (Olven, Royan & Wetter). Elintarvikealan pienyrittäjyydelle vastaavaa mittaristoa laadittiin ja sen esitutkimus valmistui vuonna 2004 (Laaksonen, Forsman & Immonen 2004). Siis samana vuonna, jolloin oma julkaisuni väitöskirjanani oli jo ollut lukijoiden tarkastettavissa ja painovuoroaan odottaen. Tänään 2024 kesällä puhaltavat jo kokonaan uudet tuulet (ks. Luostarinen 2024). Kaksi vuosikymmentä merkitsee tieteessä ikuisuutta tekoälyn ja robotiikan aikakaudella. Pro verbo – Sananmukaisesti
Yhteenvetona seitsemäs ryhmä koostui suhteellisen pienestä innovattoreiden marginaaliryhmästä. Tuo ryhmä on aina pieni. Oleellista on sen löytyminen ja hyödyntäminen koko klusterirakenteiden sisällä. Se kun on ikään kuin kääntöpuoli konventionaalisille yrittäjille ja sijoittui faktoriakseleiden vastakkaiseen ääripäähän. Jo se kertoo paljon. Tyypillistä kun oli ja on edelleenkin kriittisyys ja toisinajattelu, sekä ryhmän sisällä liki täydellinen yksimielisyys. Yrittäjät sijoittuvat Suomenkin kartalla kauas toisistaan ja kahden innovaattorin tapaaminen on ollut ilman ulkopuolisten tukea epätodennäköistä. Ristiriita vallitseviin arvoihin ja oletettuihin megatrendeihin myös erikoisyrittäjyydessä johtaa konflikteihin, etenkin juuri konventionaalisten ryhmien kanssa.
Yhdessä viimeinen ryhmä (kahdeksas klusteri) kanssa nämä yrittäjät ovat organisaatiorakenteen (=innovaatiorooli klusteritaloudessa) tärkein innovaattoriryhmä. Ryhmä on puhdas (kolmas faktori) ja helposti löydettävä, eikä se poikkea tiimityöskentelyn vastaavasta ryhmästä, olkoonkin että innovaatiorooleja ja luovuutta yrittäjien joukossa on enemmän kuin keskimäärin väestössä ja suurten organisaatioiden tiimityöskentelyssä.
Kahden innovaatioryhmän suuruus on noin 10 % kaikista yrittäjistämme. Etenkin viimeisessä ryhmässä näkemykset ovat kaikessa omaperäisiä ja radikaaleja, selvästi muista ryhmistä erottuvia.
Tuekseen nämä yrittäjät kaipaavat organisaatiorakenteeseen (=innovaatioroolit klusteritaloudessa) suunnannäyttäjiä (course-keeper) tai palkitsijoita (rewarder). Maaseudulla nämä yrittäjät ovat traditionaalisessa toimintaympäristössä usein vaikeasti siedettäviä, ja seurauksena on joko katkeroituminen, väsyminen tai vetäytyminen tukijärjestelmien ja kriittisen massan puuttuessa. Sama ongelma oli todettu perinteisessä tiimityöskentelyssäkin ja samalla myös suurten yhtiöittemme johtoryhmätyöskentelyssä (Heikkilä & Heikkilä 2001). Kaikkein ongelmallisin oli kontrolliorientoitunut yritysilmasto, jossa motivaatio perustui liki yksinomaan pelkoon, syrjäytymiseen ja peliteorioiden syyllistämiseen. Kontrolliorientoituneessa organisaatiossa tai yhteisössä riskinsietokyky oli alhainen, ja yrittäjät joutuivat luovan prosessin sisällä taloudellisten rasitteiden lisäksi psykologiseen ja sosiaaliseen ylikuormitukseen. Pro studio et labore – Ahkeruudesta ja työstä.
Yhteenvetona kuvassa 11 (Luostarinen 2005; kuva 11/ Yhteenveto yrittäjä- ja kuluttajaklustereista, innovaatiorooleista sekä niiden ympäristösuhteesta (Luostarinen & Vanhamäki 2001) on lopuksi jäsennelty sekä kuluttaja- että yrittäjäklusterit sekä globaaliin että regionaaliseen ympäristöönsä. On luonnollista, että robotiikan ja tekoälyn kehittyessä nämä kuvat ovat muuttumassa (Luostarinen 2024).
Vielä hetki sitten kahdeksan yrittäjäklusteria muodosti yhdessä organisaation innovaatiojärjestelmän. Tänään algoritmit tekoälyineen hoitavat sen tarvittaessa yksin. Tämä innovaatiojärjestelmä sijaitsi pääosin regionaalisessa, maakunnallisessa (provisionalismi) ympäristössä ja oli luonnonvaroihimme sidottu. Sille oli tyypillistä paikallisuus (lokalismi) lokalisaatioteorioineenkin, maaseudun kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet sekä näiden ”muisti” tai ”oppimiskyky”.
Vielä tuolloin innovaatiorooleja ei voitu irrottaa regionalismista, mutta sen toimintaa voitiin helpottaa klusteroimalla eri yrittäjien vahvuudet ja roolit toisiinsa. Tämän merkitys oli erityisen tärkeää haettaessa joko erilaisten innovaatioiden (innovaatioryppäiden) ja kuluttajaryhmien yhteistä arvomaailmaa, sosiaalista pääomaa tai alati muuttuvaksi koetun innovaatiokentän sosiaalista tai kulttuurista ”muistia” (tai tämän puuttumista) eri kuluttajaryhmissämme.
Mallissa yrittäjät eivät olleet toki sidottuja omaan maakuntaansa tai edes maaseutuasumiseen, vaan toimivat rajattomassa aspatiaalisessa kentässä, jossa myös innovaatiot olivat paikattomia sekä sosiaalisina että kulttuurisina ilmiöinämme. Sama pätee toki vuonna 2024 (Luostarinen 2024), olkoonkin että muutos on ollut dramaattinen luovan teknologian renessanssin sekä sosiaalisen median ja tekoälyn yhteiskunnallisena dilemmana ja sen seurauksista odotettuna jatkona matkalla hybridiyhteiskunnasta kohti tekoälyn illuusioyhteiskuntaamme (Luostarinen 2024; ks. lähdeluettelo).
Niinpä mallia luotaessa 2000-luvun käynnistyessä, strategisen suunnittelun ja ei-kvantitatiivisen suorituskyvyn mittariston kehittäminen oli niin ikään jo tuolloin klusterille välttämätön toiminnan suuntaaja, ja myös ulkopuolella perinteisen kvantitatiivisen teknologian algoritmeineen (vertaa robotiikka).
Mallin toisen osan muodostavat kymmenen kuluttajaklusteria ja -segmenttiä (Luostarinen 2005; kuva 11). Niiden sidos regionalismiin on vain vähäinen eikä koettu kehitys tekoälyn kohdalla ole mallia muuttanut. Kun yrittäjien näkökulmasta heitä sitoi fyysinen ympäristö, se tarkoitti tuolloin retrospektiivisyyttä, tuotteiden ja palvelujen taloudellista intressivertailua, kustannus-hyöty-analyysiä, ekonometriaa jne., kuluttajaklustereita yhdisti pikemminkin subjektivismi, fiktiiviset tunne- ja ajatuskuvat sekä tutkimuksen näkökulmasta positivismista vapaa päätöksenteko. Ryhmiä yhdistivät eri kuluttaja- ja yrittäjäryhmien kyky ja tapa toimia yhdessä siinä kentässä, jossa ohjaavana elementtinä oli kommunikaatiojärjestelmämme ja sen usein immateriaaliset arvot (Luostarinen 2005; kuva 6).
Niinpä kuluttajan ja yrittäjän näkökulmasta verkostoituminen ja klusteri talousmallina helpottivat oikeiden klusterin osien (innovaatioluokkien ja segmenttien) operoimista keskenään ja klusterin sisällä toisiaan vahvistaenkin. Näin oikeat kuluttajasegmentit ja yrittäjäryhmät operoivat keskenään ja tuoteominaisuudet, tuotekehittely sekä markkinointitapa löytävät kullekin kysynnälle (tuotteelle, palvelulle) oikean kohteen myös sosiaalisten ja kulttuuristen innovaatioiden kohdalla samalla sosiaalista pääomaansa vahvistaen.
Tätä robotiikka ja tekoäly algoritmeineen on vain helpottamassa. Yrittäjän oma sosiaalinen ”muisti” tai alueellinen ”oppiminen” ei ole samaa luokkaa kuin algoritmien, eikä se ole enää osana regionalismia esteenä uuden oppimiselle ja havainnoinnille. Sen kun huolehtivat algoritmit. Samalla verkostopalvelut ja sähköinen kauppa luonnollisesti helpottavat prosessin syntyä oleellisesti eikä perinteisellä arvomaailmalla ole siinä enää merkitystä.
Lopuksi vielä lyhyt katsaus tekoälyn ja robotiikan näkemyksiin maaseudun ekologisesta klusterista ja sen toiminnoista liuskan tai parin mittaisena pohdintana vuonna 2024:
Tekoäly ja ekologisen yrittäjyyden toiminta? Tehtävä tekoälylle:
Ekologisen yrittäjyyden klusterit maaseudulla ja ohjelmalliset tavoitteet:
Chat GPT
”Ekolgisen yrittäjyyden klusterit maaseudulla ja ohjelmalliset tavoitteet” tarkoittaa ekoyrittäjyyden (ekologisen yrittäjyyden) klustereita eli keskittymiä maaseutualueilla ja näiden toimijoiden ohjelmallisia tavoitteita. Tässä muutamia näkökulmia ja mahdollisia tavoitteita:
Ekologisen Yrittäjyyden Klusterit Maaseudulla
Ekologinen yrittäjyys viittaa liiketoimintaan, joka pyrkii vähentämään ympäristövaikutuksia ja edistämään kestävää kehitystä.
Klusterit tarkoittavat saman alan yritysten ja toimijoiden keskittymiä tietyllä alueella, jotka hyötyvät toisistaan esimerkiksi yhteistyön, verkostoitumisen ja yhteisten resurssien kautta.
Mahdolliset Klusterit
Luomutuotanto ja ekoviljely: Farmit, jotka tuottavat luomuelintarvikkeita ja soveltavat kestävän maatalouden menetelmiä.
Ekoturismi: Matkailuyritykset, jotka tarjoavat kestävää ja ympäristöystävällistä matkailua.
Uusiutuvan energian tuotanto: Yritykset, jotka kehittävät ja tuottavat uusiutuvia energialähteitä, kuten tuuli-, aurinko- ja biokaasua.
Kestävän kehityksen teknologiayritykset: Start-upit ja yritykset, jotka kehittävät ratkaisuja ja teknologioita ympäristöongelmien ratkaisemiseksi.
Ohjelmalliset Tavoitteet
Ympäristövaikutusten minimointi: Toimintatapojen kehittäminen, jotka vähentävät ekologista jalanjälkeä.
Paikallisen talouden vahvistaminen: Paikallisten resurssien hyödyntäminen ja paikallistalouden tukeminen.
Innovaatioiden edistäminen: Innovaatioiden ja uusien teknologioiden kehittäminen ekologisten haasteiden ratkaisemiseksi.
Koulutus ja tiedon jakaminen: Koulutusohjelmien ja työpajojen järjestäminen yrittäjille ja työntekijöille.
Verkostoituminen ja yhteistyö: Verkostojen ja yhteistyöalustojen luominen klusterin sisällä ja ulkopuolella.
Markkinoiden kehittäminen: Ekologisten tuotteiden ja palvelujen markkinoiden kehittäminen ja laajentaminen.
Poliittinen vaikuttaminen: Vaikuttaminen poliittisiin päätöksiin ja lainsäädäntöön, jotta ne tukevat ekologista yrittäjyyttä.
Esimerkkejä ja Toteutuksia
Esimerkki 1: Luomuviljelijöiden yhteistyöverkosto, jossa viljelijät jakavat resursseja, kuten siemeniä ja koneita, sekä markkinoivat tuotteitaan yhdessä.
Esimerkki 2: Ekoturismiyritykset, jotka tarjoavat yhteisiä matkailupaketteja, joissa yhdistyy luontoelämys ja kestävä majoitus.
Esimerkki 3: Paikallinen energiayhtiö, joka käyttää maatalousjätteitä biokaasun tuotantoon, ja siten tuottaa puhdasta energiaa ja vähentää jätettä.
Näiden ohjelmallisten tavoitteiden ja klusterien avulla maaseudun ekologinen yrittäjyys voi kehittyä kestävämmäksi ja kilpailukykyisemmäksi samalla, kun se edistää paikallista taloutta ja yhteisöä.